perjantai 17. marraskuuta 2017

Saarnaajakoulutettavista saarnaajiksi


Lähettimme Etu-Aasiasta kirjoittavat:

Keväällä mietimme, miten seurakunnat selviävät kesän yli pappien kotimaanjaksojen ja lomien takia. Syksyn tullen saatoimme todeta, että Jumalan armosta hyvin selvisivät. Toki joka seurakunnassa osallistujamäärät vähenivät talviaikaan verrattuna, mutta aina oli ainakin pieni joukko jumalanpalveluksissa ja raamattupiireissä. Kesäaika tiivisti seurakuntien yhteyksiä Peshteran seurakunnan papin lomittaessa Izmirin ja Istanbulin seurakunnissa. Seurakuntalaiset myös tekivät vierailuja toisiin seurakuntiin tutustuen toisiinsa. Istanbulissa keskeisessä osassa olivat saarnaajakoulutettavat, jotka toimittivat sanajumalanpalveluksia. Yksi heistä kävi näissä merkeissä myös Izmirissä.
Saarnaajakoulutettavat ovat olleet myös syksyn keskeisin teema monien mielessä. Toinen toistaan tukien ja kannustaen opiskelu ja harjoittelu muuttuu välillä viiden koulutettavan välillä käytäväksi kisaksi ensimmäisestä saarnaajan paikasta. Toisia mustamaalataan ja omia pisteitä yritetään nostaa yllättävällä palvelualttiudella: papille tuodaan tavallista auliimmin kahvia ja papin rouvaa autetaan keittiöaskareissa.  Muut seurakuntalaiset ottavat kantaa myös. Osaa koulutettavista vieroksutaan ja se sanotaan suoraan. Seurakuntalaisten kommentit ovat tärkeitä, mutta samaan aikaan täytyy muistuttaa siitäkin, että Jumala näkee toisin, Hän käyttää meitä monin tavoin vajaita ihmisiä evankeliumin eteenpäin menemiseksi. Raamatusta löytyy onneksi riittävän selvät kriteerit Sanan julistajan virkaan; ketä tahansa ei voida valita.
Näinä viikkoina pastori käy henkilökohtaisia keskusteluja opiskelijoiden kanssa kartoittaen heidän ajatuksiaan omista ja toistensa kyvyistä, mahdollisuuksistaan ja halusta palvella kirkkoa. Monet päivät ja yötkin on mielessä pyörinyt vastuun-kantajapalapeli - kuka sopisi millekin paikalle ja mitä tehdään niiden kanssa, jotka eivät heti löydä paikkaansa palapelissä. Marraskuun lopun kirkkolliskokouksessa on tarkoitus valita 1-2 opiskelijoista virallisesti ”apulaissaarnaajaksi” helpottamaan pappien työtaak-kaa sekä, jos Herra suo, kasvamaan kohti paimenvirassa palvelemista.
 
Toivomme, että seurakuntiemme saarnaajat saisivat kasvaa sopivan kokoisin askelin tehtäviinsä. Tässä maassa ei ole kuin muutama tuhat prostestanttista kristittyä, mutta siihen määrään nähden loppuun palaneita pastoreita on aivan liikaa. Kansan luonteenlaatuun kuuluu rajaton itseluottamus omiin kykyihin. Kun tähän yhdistetään kaitsennan puute, tyystin olemattomat kirkolliset rakenteet ja itseluottamusta ruokitaan usein ulkomailta tulevilla rohkaisun sanoilla ”sinusta tulee vielä jotain”, voivat seuraukset olla ikävät. Toivomme ja rukoilemme, että vastuuseen valittavat kykenisivät ajattelemaan sekä itsestään että toisista kohtuullisesti ja toimimaan Herran Sanan palvelijoina nöyrin mielin.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Järven kiertämistä Malesiassa


Lähetysteologi Jukka Norvanto osallistuu parasta aikaa Malesiassa pidettävään Raamatunlukijain liiton kansainvälisen järjestön Scripture Unionin 150-vuotisjuhliin Suomen Raamatunlukijain liiton edustajana. Kokousmatka alkoi muutama päivä sitten pienillä vastoinkäymisillä:

Jet-lag on tänään vaivannut huonosti nukutun lentokoneyön jälkeen. Onneksi tänään ei ollut vielä virallista ohjelmaa, vaan saatoimme tutustella ympäristöön, tapaani kuluvalla nololla tavalla tietenkin.



Tänään iltapäivällä kävimme tutustumiskävelyllä ympäristöön. Meidän oli tarkoitus kiertää järvi, jonka rannalla tämä hieno 4 vuotta sitten valmistunut hotelli sijaitsee. Järven ympäri kävely merkitsisi saamiemme tietojen mukaan 3,7 km matkaa ja ajattelimme ehtivämme tehdä sen hyvin ennen päivällistä. Lähdimme liikkeelle klo 16. Kävelimme aluksi järven toista rantaa noin 2 km, menimme pitkän ja leveän sillan yli, ja jatkoimme järven toista rantaa seuraten takaisin päin, mutta vähitellen aloimme ymmärtää, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Ylitimme lopulta myös toisen sillan päästäksemme järven alkuperäiselle puolelle, mutta sinne päästyämme aloimme ihmetellä outoja maisemia. 

Niitä pohtiessamme vastaamme tuli mies, jolta kysyimme, mikä mahtaisi olla lyhin tie hotellillemme, ja hän vastasi, että olemme aivan väärällä suunnalla. Hän lupasi näyttää meille jonkin verran matkareittiä. Lähdimme takaisinpäin, ylitimme uudelleen äskeisen pitkän sillan ja lähdimme kävelemään vastakkaiseen suuntaan, jota olimme aikaisemmin kulkeneet, eli samaa reittiä pitkin järven rantaa seuraten. Siinä matkalla mies kertoi olevansa lähtöisin Länsi-rannalta Nablusista ja ihastui, kun sanoin käyneenikin siellä. Hän opiskelee islaminuskoa Malesiassa ja on naimisissa täkäläisen naisen kansa. Siinä matkatessamme puhelimme Israelin maantieteestä, jotain Raamatusta ja Koraanista, kunnes olimme päässeet niin pitkälle, että hän saattoi näyttää saman sillan, jonka yli olimme reilut tuntia aikaisemmin kävelleet ja kehotti sitten lähtemään takaisin sitä reittiä pitkin, jota olimme alkumatkasta kulkeneetkin, jälleen siis vastakkaiseen suuntaan. Vakuutimme nyt osaavamme tien. 

Mies palasi takaisin jatkaakseen alkuperäistä reittiä. Me sen sijaan aloimme olla väsyneitä kuumassa ilmassa kulkemisesta, minunkin paitani oli jo läpimärkä. Kävelimme siis sillan yli ja onnistuimme ostamaan suuren pinkin värisen moskeijan lähellä sijaitsevasta automaatista kaksi vesipulloa. 

Matkatoverini oli jo pariin kertaan sanonut, että hänellä on puhelimessa hätänumero, johon voi soittaa tarvittaessa. Itse en ollut siihen valmis, kun tuntuisi nololta paljastaa hotelliväelle huono suunnistustaitoni. Siinä asioita punnitessamme huomasin, että toinen kenkäni oli hajonnut. Koko kanta oli katkennut ja sisältö pursusi sen sisältä. Olinkin ihmetellyt, miksi kävely tuntuu niin oudolta. Kengän särkyminen oli kuitenkin minulle onni, sillä sen varjolla saatoin soittaa Kirsin antamaan numeroon ja pyytää jotakuta hakemaan meidät, kun kenkäni on särkynyt. Puolisen tuntia odottelimme kyytiä, ja sinä aikana sadepilvet ja ukkonen alkoivat lähestyä. Ensimmäiset pisarat putoilivat maahan, kun auto lopulta saapui hakemaan meitä. Pian sen jälkeen satoikin jo rankasti. Hotelliin pääsimme klo 18.40.

Eksymisen syykin selvisi lopulta. Järvi ei olekaan pyöreä vaan moniulokkeinen, mistä syystä ensimmäisen kerran sillan ylitettyämme aloimmekin seurata lahden rantaa, joka vei kauemmaksi kohteestamme. 

Ei sitä uskoisi, että järven rannalla ikänsä asunut ihminen, voi eksyä silloinkin, kun pitää vain kiertää järvi, vieläpä hyväkuntoista asfalttitietä kulkien!

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Anteeksianto vapauttaa

Näin isänpäivänä mieleeni palaa tapahtuma alakouluvuosiltani.

Olen pienestä pitäen ollut kissaihminen. Tuon ajan maalaistalossa kissoja riitti. Perheessäni tiedettiin, että minulle jokainen mirri oli rakas oma itsensä. Kaikkia kissoja ei voinut mitenkään pitää, sen minäkin ymmärsin. Isäni epäkiitollinen tehtävänä oli vähentää kissojen määrää sen ajan karkein menetelmin.

Eräänä aamuna paljastui aukko asiantuntijuudessani. Masaksi nimeämäni pentu oli kasvanut aikuiseksi ja oli yön aikana pyöräyttänyt pennut! Osa pennuista oli syntynyt kuolleena, osa epämuodostuneina. Eloonjääneiden kanssa Masa ei tiennyt mitä tehdä ja sen tasapaino järkkyi pysyvästi. Isäni alkoi puhua sen puolesta, että Masa oli hävitettävä. Asian käsittely kiristi tunnelmaa navettatöillä. Ymmärsin ongelman, mutta kesti kauan, ennen kuin myönnyin sen edessä. Lopulta tuli päivä, jolloin tiesin Masan päivien päättyvän.

Olin havainnut, että isäni suhtautui kissoihin yliolkaisesti. Epäilin, että hän ei erota kissoja toisistaan, sillä samaan aikaan minulla oli hoidettavana niin ikään punaruskea Vili. Isä suorastaan suuttui, kun kysyin, tunnistaako hän varmasti Masan Vilistä. ”Ala jo mennä siitä” hän tuhahti ja huitaisi kädellään. Menin sisälle harmissani torjutuksi tulemisesta. Jonkin ajan kuluttua arvioin tapahtuman olevan ohi ja palasin navetalle.

Ensimmäisenä ovella vastaani asteli Masa.

Isä, teitkö sen jo?”, kysyn.
Isä tuijottaa kissaa edessämme ja vastaa: ”Kyllä”.
”Isä, sinä tapoit väärän kissan”, parkaisen. Käännyn kannoillani ja syöksyn ulos navetasta.

Itken vuolaasti ja piiloudun petiini. Päätän vihata isääni lopun elämääni. En ikinä antaisi hänelle anteeksi. Minä tiesin hänen heikkoutensa, mutta hän ei kuunnellut minua. Päätän elää yksin huoneessani. Ainakaan isälleni en puhuisi enää mitään.

Kuluu joitakin tunteja. Kuulen kellarin oven avautuvan ja isän palaavan navettatöiltä. Isä tulee huoneeseeni ja polvistuu petini vierelle. Hän silittää hiuksiani ja sanoo pehmeällä äänellä: ”Hanna, anna anteeksi, minun olisi pitänyt kuunnella sinua. ”

Samassa kaikki huoleni ovat poissa. Syöksähdän hänen kaulaansa ja sanon: ”Ei se mitään, tuleehan niitä uusia kissoja. ”

Mongoliassa anteeksipyytäminen on harvinaista. Vielä harvinaisempaa on se,
että vanhemmat pyytävät anteeksi lapsiltaan. Kristillisen perhetyön myötä
kristityt ovat oppineet pyytämään ja antamaan anteeksi.  
Tapahtuma muurautuu elämäni kivijalkaan muistutukseksi anteeksiannon vapauttavasta voimasta. Minulle on yhä päivänselvää, että tuo voima on taivaallista alkuperää, ja haluan isäni tavoin rakentaa elämäni sen varaan.

Jeesus sanoo: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa.” Matt. 18:18

torstai 9. marraskuuta 2017

Vuoristokylän naiset kirjoittavat – kielityön kuulumisia Kaukasiasta

Kielityö Kaukasiassa etenee. Kielityöntekijämme kirjoittaa:


Leikkikoulu

Terveisiä ensinnäkin leikkikoulusta, siellä kaksi opettajaa uurastaa 12 lapsen kanssa leikkien, laulaen ja askarrellen lasten omalla äidinkielellä. Pari viikkoa sitten siellä käydessäni tosin vain puolet lapsista oli paikalla, muut olivat flunssassa. Kylässä ei ollut ollut sähköä viikkoon, joten uutta uunia ei ollut voitu käyttää.



Kertomuksia

Saman kylän nuorille jatkettiin tammikuussa aloitettua Bloom-kurssia. Bloom on helppo tietokoneohjelma, jolla voidaan suunnitella kirjoja, kirjasia, kalentereita ym. Osanottajia tuli 11, iältään 13–15-vuotiaita, tyttöjä viisi ja poikia kuusi. Heistä suurin osa oli jo tammikuussa mukana, joten pienen kangertelun jälkeen he pääsivät nopeasti työhön käsiksi. Meillä ei ollut paljonkaan varsinaista yhteisopetusta, vaan ehdin neuvoa jokaista yksitellen, lisäksi nuoret opettivat toinen toisiaan. Suurin osa teki pienen kirjasen jostain Raamatun kertomuksesta, aiheina mm. Mooses, Kain ja Aabel, Kadonnut lammas ja Kaanaan häät. Tekstit olivat melko suoraan heidän äidinkielen oppikirjastaan, kuvia löytyi ohjelman kuvapankista. Olin ajatellut, että jotkut haluaisivat piirtää itse kuvituksia, mutta tällä kertaa niin pitkälle ei päästy. Kahden päivän kurssin jälkeen jokaisella oli kädessään valmis kirjanen. Sähkökatkojen takia ei saatu kirjasista useampia kappaleita, mutta tarkoitus on painaa niitä myöhemmin.
Kun toinen päivä päättyi, yksi pojista kysyi: ”Moneltako tullaan huomenna?” Vastaus oli, että jatketaan marraskuun lopulla, jolloin kirjasista tehdään ns. ’Puhuva kirja’. Se on tietokone- ja älypuhelinsovellus, jossa kirjan teksti ja äänitys tulevat yhtä aikaa. Koululle on lahjoitettu tietokoneita ja koulun rehtori suunnittelee nyt viikottaista kerhoa, jossa halukkaat voisivat opetella tietokonetaitoja omalla kielellään.
Toivotaan, että nuorten tekemiä kirjasia käytettäisiin myös leikkikoulussa. Tämän kurssin jälkeen minulla oli tunne, että olen urani huipulla.


Vuoristokylän naiset kirjoittavat


Mutta vielä vuoristokylän kuulumisia. Siellä sitten 18.–19.10. toteutui naisille kirjoituskurssi, jota olen ensimmäistä kertaa suunnitellut runsaat kahdeksan vuotta sitten. Se pidettiin ihan kylän keskustassa ja mukaan tuli yhteensä kuusi naista, melko nuoria kaikki, iältään 25-45-vuotiaita. He kirjoittivat omasta lapsuudestaan sekä muistelivat kuulemaansa satua, tekivätpä myös sarjakuvan valitsemastaan aiheesta. He myös käänsivät sadun ’Leijona ja hiiri’ omalle kielelleen; se kerrottiin heille suullisesti. Leijonalle ei ole vastinetta heidän kielessään, mutta he tunsivat turkinkielisen sanan, jota useimmat käyttivät. Yksi naisista kyllä käytti sanaa leopardi ja kirjoitti sadun juonenkin hiukan alkuperäisestä poiketen, hiiren sijalla oli lintu.
Kun kerroimme, että aiomme jatkaa noin kuukauden kuluttua, useimmat olivat innoissaan. Yksi rouva, kylän terveydenhoitaja, kysyi: ”Mummoni kertoo mielenkiintoisia tarinoita, voisinkohan kirjoittaa niitä ylös kotona?” Innostimme häntä tietysti siihen.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Epävarma armo

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden pienjulkaisuumme Armosta lähetystyössä on koottu kertomuksia ja kokemuksia armosta ja armon vieraudesta Kylväjän työalueilta. Armon tarvitsijan paikalla ovat yhtä lailla paikalliset kuin lähetystyöntekijätkin. Tilaa Armosta lähetystyössä Pala maailmalta -verkkokaupasta 2 euron hintaan.



Teemme työtä maassa, jossa armo on epävarmaa. Paikalliset voivat korkeintaan toivoa, että heidän Jumalansa armahtaisi heitä, mutta varmoja he eivät voi olla. Pahoja tekoja pitää kompensoida hyvillä eikä rukousaikoja sovi missata. Armon epävarmuudessa omia virheitä ei voi myöntää, vaan mieluummin valehdellaan. Koska ongelmista ei voi puhua ääneen, niitä on hankala ratkaista. Kissaa ei koskaan saada pöydälle. 

 Täällä asuessa tarvitsee vahvan sisäisen elämän jaksaakseen ulkoisen paineen ja armottomuuden keskellä. Työ on vaikeaa, olosuhteet karut, resurssit niukat, välineet huonot eikä kukaan auta, kun tulee tukala tilanne. Päätökset pitää tehdä nopeasti. Virheitä sattuu.  

Armoton suhtautuminen meitä kohtaan johtaa siihen, että kiistat hävitään, seuraukset kärsitään, väistetään sivuun ja siirrytään muualle, jossa edes jollain tavalla tullaan hyväksytyiksi ja työntekoamme suvaitaan. 

Mielessäni on usein soinut vanha hengellinen laulu: ”Nobody knows the trouble I see, nobody knows but Jesus.” Kanssaihmiset eivät tunne vaikeuksiani eivätkä voi olla armollisia. Jeesus Kristus tuntee nämä vaikeudet. Hän tuntee tilanteeni, olosuhteet ja vähäiset resurssit. Vapahtajani tuntee minut ja vilpittömän pyrkimykseni hyvään, mutta myös luonteeni heikkoudet. Vain Hän on täydellisesti armollinen. Tiedän, että Hänen armonsa riittää, se on varmaa.  

Kristuksen varmassa armossa roikkuen jaksan jatkaa ja saan armahtaa itseäni, vaikka kukaan muu ei armahtaisi.  


”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16) 

Lähetystyöntekijät, Itä-Afrikka

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Pohdinta evankeliumista Uskonpuhdistuksen muistopäivänä 5.11.2017

kirjoittaja: Jukka Norvanto

22. sunnuntai helluntaista omistetaan uskonpuhdistukselle. Sunnuntain tekstit liittyvät läheisesti uskonpuhdistuksen keskeiseen sisältöön.
Jumala ei unohda kansaansa, vaan antaa kirkolle uudistumisen aikoja ja niitä ihmisiä, jotka auttavat meitä palaamaan kristillisen uskomme perusteisiin, Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen.

aihe: Uskon perustus
Päivän tekstit:
Psalmi:
1. lukukappale:
2. lukukappale:
Evankeliumi:

Saarnan valmistuksen avuksi

USKON PERUSTUS

Saarnaajan haasteena on sovittaa yhteen toisen vuosikerran evankeliumi ja uskonpuhdistuksen keskeiset löydöt. Päivän kirjetekstistä yhtymäkohdat on toki helpompaa löytää. Tässä yhteydessä pohdin kuitenkin evankeliumin sanomaa ja miten sen voisi liittää myös uskonpuhdistuksen teemoihin.

Sunnuntain evankeliumi korostaa koko Matteuksen evankeliumin kokonaissanoman mukaisesti Jeesusta luvattuna Messiaana. Kysymykseen Messiaasta viittaa suoraan myös päivän evankeliumi, jossa sekä fariseukset että saddukeukset pyytävät Jeesukselta taivaasta merkkiä, joka kiistattomasti osoittaisi tämän olevan Messias.

Matteuksen evankeliumikirjan suuria kysymyksiä on sen osoittaminen lukijoille, että Jeesus todella on luvattu Messias. Sen rinnalla evankeliumissa tulee yhä uudelleen esiin uskonnollisten johtajien sokeus tai haluttomuus suostua tähän totuuteen. Kolmas keskeinen teema on se, että Jeesus ja juutalaiseen kansaan kuulumattomat (eli me pakanakansojen edustajat) kuuluvat läheisesti yhteen. Nämä teemat nousevat yhä uudelleen esiin evankeliumikirjassa, aina sukuluettelosta alkaen kirjan viimeisiin jakeisiin, joissa Jeesus kertoo, että hänellä on kaikki valta niin taivaassa kuin maankin päällä.

Mainitut kolme näköalaa tulevat esiin jo evankeliumikirjan alkuluvuissa: Jeesus on luvattu Daavidin Poika, jonka esiäiteinä mainitaan neljä pakanakansojen edustajaa (Tamar, Rahab, Ruut ja Urian vaimo, Batseba); idän tietäjät tahtoivat päästä kumartamaan vasta syntynyttä messiaskuningasta, mutta kansan uskonnolliset johtajat eivät heidän seuraansa lyöttäytyneet, vaikka toki kirjoituksista tiesivätkin, missä Messiaan tuli syntyä.

Matteuksen evankeliumissa Jeesuksen ja uskonnollisten johtajien välinen kuilu vain kasvaa, ja harvoja ovat ne kerrat, jolloin joku heidän edustajansa tulee pyytämään Jeesukselta apua. Sen sijaan usein toistuvat tilanteet, joissa he tahtovat asettaa Jeesuksen koetukselle, niin kuin päivän evankeliumissa.

Saddukeukset ja fariseukset

Päivän evankeliumi paljastaa, että tavallisesti keskenään kilpailevat uskonnollisiin johtajiin kuuluvat miehet liittoutuvat keskenään, kun ovat löytäneet Jeesuksesta yhteisen vihollisen.

Saddukeukset olivat liberaaleja raamatuntulkinnassaan, eivät uskoneet sen enempää enkeleiden olemassaoloon kuin ylösnousemukseenkaan. He tekivät myös läheistä yhteistyötä roomalaisten kanssa, ja koska heidän joukostaan valittiin myös ylipappi, heillä oli uskonnollisessakin mielessä suuri arvovalta.

Fariseukset olivat oikeastaan maallikkovetoinen herätysliike, johon kuuluvat puolestaan tunsivat hyvin kirjoitukset ja pyrkivät noudattamaan niitä kirjaimellisesti. Me kutsuisimme heitä konservatiiveiksi. Normaalisti nämä kahden ryhmän edustajat olivatkin toisiaan vastaan. Paavalikin, fariseuksiin kuuluvana, hyödynsi tätä vastakkainasettelua, kun hänet pidätettiin temppelissä syytettynä sen saastuttamisesta (ks. Ap. t. 23:1-10).

Päivän evankeliumin keskeisiin viesteihin kuuluu kysymys Joonan merkistä. Samasta teemasta on keskusteltu myös jakeissa Matt. 12:38-42. Siinä yhteydessä merkin pyytäjiä olivat ”muutamat lainopettajat ja fariseukset”. Luvussa 16 merkkiä on pyytämässä fariseusten kanssa myös saddukeukset. Näin Jeesuksen vaikutus alkoi laajeta kansan keskuudessa, minkä johdosta hänen vastustajansa alkoivat liittoutua keskenään. Jeesuksen suosion kasvun tuottamasta huolesta niin fariseusten kuin saddukeustenkin parissa kertovat myös jakeet Joh. 11:45-53.

Mistä merkin pyytämisessä oli kysymys?

Matteus korostaa luvussa 16, toisin kuin luvussa 12, että merkin pyytämisessä oli uskonnollisten johtajien halu panna Jeesus koetukselle. He eivät siis tulleet etsimään Jeesukselta apua, vaan paremminkin etsimään tekosyytä, miksi heidän ei tarvitsisi uskoa Jeesukseen.

Pinnalta katsoen kysyjien motiivit saattoivat tuntua aidoilta, sillä olihan Vanhan testamentin kirjoituksissa useitakin esimerkkejä siitä, että Jumalan ihmisten toimintaa olivat vahvistaneet taivaasta tulleet merkit. Sellaiset esimerkit näyttivät oikeuttavan heidän hurskaalta näyttävät tekosyynsä olla uskomatta Jeesukseen.  Taivaallisia merkkejä Vanhan testamentin sivuilla oli kerrottuna useitakin. Sellaisia oli Joosuan taistelussa amorilaisia vastaan Aijalonin laaksossa (Joos. 10:8-15), Samuelin aikana taistelussa filistealaisia vastaan (1. Sam. 7:7-10) tai Elian kamppailussa Baalin profeettoja vastaan Karmel-vuorella, jolloin tuli iski taivaalta, niin että vedellä kastellut alttarille pannut uhrilihat paloivat (1. Kun. 18:38-39).

Kysyjien hurskaalta vaikuttavana ajatuksena siis oli, että tokihan Messias pystyy tekemään vastaavia ihmeitä ja suurempiakin kuin nämä Vanhan testamentin Jumalan ihmiset. He siis pyysivät Jeesusta tekemään niin selvän ihmeen, ettei kenelläkään jäisi mitään epäselvyyttä hänen messiaanisuudestaan.

Jeesus ei kuitenkaan ryhtynyt tekemään ihmeitä näytöstyyliin, ihmisten uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Sama päti myös VT:ssa kuvattuihin taivaallisiin merkkeihin; niitäkään ei annettu ihmisten pohjatonta uteliaisuutta tyydyttämään vaan kansan auttamiseksi ahdinkotilanteissa. Mutta hän kyllä kertoi merkistä, joka näillekin ihmisille annettaisiin myöhemmin (alkutekstissä on selvä tulevaisuuteen viittaava verbimuoto tässä yhteydessä).

Usko ei perustu merkkeihin

Mutta mitä olisi tapahtunut, jos Jeesus olisi suostunut kysyjien vaatimukseen ja antanut jonkin erityisen taivaallisen merkin siinä tilanteessa?

Voltairen kerrotaan sanoneen: ”Vaikka ihme tapahtuisi keskellä toria tuhansien selvien ihmisten silmien edessä, minä uskoisin mieluummin aistieni erehtymiseen kuin ihmeeseen.” Voltairen tunnustus lienee totta, sillä epäusko etsii aina keinoja torjua Jumalan kutsu tulla Jeesuksen luokse. Merkkien pyytäminen ei vahvista uskoa vaan usein vain vahingoittaa sitä, sillä uskon luonteeseen kuuluu se, ettei se ole nähtävillä olevien asioiden näkemistä, vaan usko katsoo ikään kuin horisontin taakse, se on niin kuin lintu, joka alkaa laulaa ja ennen sarastusta.

 Matteuksen evankeliumikirjan lopulla käy ilmi, että ylipapit olivat niin vakuuttuneita Jeesuksen ylösnousemuksesta, että he jopa lahjoivat hautaa vartioineet sotilaat kertomaan valhetta haudan tyhjenemisestä. Totuus ei uskonnollisia johtajia kiinnostanut, vaan oman aseman säilyttäminen. Siksi taivaallinen merkkikään ei olisi mitään muuttanut.

Epäuskosta päivän evankeliumissa onkin kysymys. Jeesus viittaa kysyjiin käyttämällä heistä ja heidän tavallaan ajattelevista ilmaisua ”paha ja uskoton sukupolvi”. Sana ”uskoton” viittaa avioliiton rikkomiseen mutta VT:n tausta huomioon ottaen se viittaa tässä ennen muuta Jumalan ja Israelin kansan välillä solmitun liiton rikkomiseen (vrt. Hoosean kirja), mikä tarkoitti elävän Jumalan palvelemisen sijasta tai ohella epäjumalien palvontaa.

Vastatessaan Matteuksen luvussa 12 samalaiseen kysymykseen Jeesus nostaa aikalaistensa edelle pakanakansoja edustaneet niniveläiset, jotka ottivat todesta Joonan välittämän Jumalan sanan sekä Salomon viisautta ihmetelleen etelän kuningattaren. Nämäkin kääntyivät Jumalan puoleen, vaikka näkivät jotain paljon vähäisempää kuin ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan. Kuinka paljon enemmän siis Jeesusta katselleiden ja kuunnelleiden ihmisten tulisi tulla hänen luokseen!

Jeesuksen viesti on siis selvä: vain selvä epäusko eli ihmisen halu noudattaa omia pyyteitään ja mielihalujaan on todellisuudessa syynä erityisten merkkien pyytämiseen. Jos ihminen ei niitä saa silloin kuin tahtoo, hän voi ilmeisesti tyydyttää omaatuntoaan ja jatkaa tyytyväisenä kohti kuolemaansa.

Niinpä myös Jeesus kääntää kysyjille selkänsä ja lähtee pois heidän luotaan ja menee - niin kuin päivän evankeliumin päättävän jakeen jälkeen kerrotaan - vastarannalle eli pakanoiden alueelle, josko hän sieltä – eli meidän luotamme – löytäisi edes yhden, joka suostuisi hänen auttamakseen.

Joonan poika uskoo

Näiden epäuskoon liittyvien pohdintojen vastapainona on se, mitä Matteus kertoo hieman myöhemmin samassa luvussa. Siinä hän näet yllättäen palaa Joona-teemaan. Matteus kertoo aluksi Jeesuksen kysyneen Filippuksen Kesareassa opetuslapsiltaan: ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” (Matt. 16:15). Siihen Simon Pietari vastaa: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.”

Tämän uskontunnustuksen jälkeen Jeesus palaa Joona-teemaan, kun hän sanoo: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa” (Matt. 16:17).

Tämä on ainoa kerta, kun Pietaria kutsutaan evankeliumikirjoissa Joonan pojaksi, ja se tapahtuu pian niiden jakeiden jälkeen, jossa Jeesus kertoo Joonan merkistä.

Kertoessaan Joonan merkistä luvussa 12 Matteus totesi Jeesuksen viitanneen siihen tapahtumaan profeetan elämässä, jolloin tämä oli ollut ikään kuin kuolleena meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä. Vastaavalla tavalla Jeesuskin olisi kuolleena kolme päivää ja kolme yötä, ja Joonan tavoin hänkin nousisi kuolleista.

Saarnaaja voi joutua pohtimaan tässä yhteydessä kysymystä kolmesta päivästä ja kolmesta yöstä, kun Jeesus oli haudassa vain perjantai-illasta sunnuntaiaamuun eli meidän laskumme mukaan vain kaksi vuorokautta eli vain kaksi yötä. Tuon ajan kielenkäytössä ilmaisu ”kolme päivää ja kolme yötä” oli vakiintunut, idiomaattinen ilmaisu, jolla tarkoitettiin aikaa, joka osui kolmeen vuorokauteen. Jeesushan kuoli perjantai-iltana, oli haudassa lauantain ja nousi kuolleista sunnuntaiaamuna. Jeesuksen ilmaisu tarkoittaa siis yksinkertaisesti sitä, että hän tulisi olemaan kuolleena ajanjakson, joka ulottuu kolmeen eri vuorokauteen.

Uskon lahja tulee Jeesuksesta kertovasta sanasta

Jeesuksen ylösnousemus ja tyhjä hauta saivat aikanaan pelkäävät opetuslapset liikkeelle viemään Joonan tavoin Jumalan sanaa myös kaukaisille kansoille. Mutta siinä uskossa oli kysymys samasta asiasta kuin Pietarin tunnustuksessa Filippuksen Kesareassa. Lopultakin vain Jumala yksin voi tehdä sen ihmeen, että ihminen Jeesusta kuunnellessaan ja katsellessaan voi nähdä hänessä luvatun Messiaan, Jumalan Pojan ja ihmiskunnan ainoan toivon.

Joonan merkki, Jeesuksen ylösnousemus ja sanoma kuoleman ja synnin mahdin kukistumisesta, on lopultakin ainoa turva, jota tarvitsemme. Mahtavinkaan ulkoinen ihme ei lopultakaan vie ihmistä Jumalan luo. Tarvitaan sanoma ylösnousemuksesta eli siitä, mitä Jumala on tehnyt puolestamme Jeesuksen uhrikuolemalla ja ylösnousemuksella, jotta meissäkin voi tapahtua se ihme, että siirrymme kuolemasta elämään. Sitä ihmettä ei lopultakaan voi tehdä mikään ihmisestä lähtevä liha tai veri, vaan yksin Jumala, Jeesuksesta kertovan sanan välityksellä.

Sen totuuden löysi aikoinaan myös Martti Luther, joka Jumalan sanan eli Roomalaiskirjeen avulla ymmärsi, että Jumalan vanhurskaudessa on kysymys siitä, mitä Jumala tahtoo antaa meille syntisille ihmisille eikä siitä, mitä me voimme tehdä. Liha eikä veri ei voi tuoda meille pelastusta, mutta Jumalan elävä sana kylläkin, joka teki Pietaristakin Joonan pojan, ilosanoman välittäjän.


Lähetysyhdistys Kylväjä, jonka kolehtipyhää uskonpuhdistuksen muistamisen sunnuntaina vietetään, on väline, jonka avulla suomalaiset voivat olla vaikuttamassa siihen, että iloinen uutinen kuoleman voittaneesta Jeesuksesta Kristuksesta, Messiaasta, voi saavuttaa myös ne ihmiset, jotka eivät ole Jeesuksesta vielä koskaan kuulleet. Tarkoituksena on, että Jumalan valmistama lahjavanhurskaus tulisi yhä useamman ihmisen aarteeksi. Se oli myös uskonpuhdistajien tärkein tavoite. Siksi Raamattukin piti saattaa kansan kielelle, jotta yhä useampi voisi sitä tutkia ja saada sen vaikutuksesta elämän.

torstai 2. marraskuuta 2017

Teltantekijälähetti armahdettuna

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden pienjulkaisuumme Armosta lähetystyössä on koottu kertomuksia ja kokemuksia armosta ja armon vieraudesta Kylväjän työalueilta. Armon tarvitsijan paikalla ovat yhtä lailla paikalliset kuin lähetystyöntekijätkin. Tilaa Armosta lähetystyössä Pala maailmalta -verkkokaupasta 2 euron hintaan.



Edessä kodin purkaminen kotimaassa. Maallisen omaisuuden lajittelua. Osa jää sukulaisten nurkkiin odottamaan, kun ei vielä tiedä, jos niitä vaikka vielä tarvitseekin. Osasta luovun heti suosiolla. Loput pakkaan pahvisiin laatikoihin, jotka lähtevät muuttokuljetusfirman kuljettamana kohti uutta asuinmaatani. Vielä asunnon loppusiivous ja avaimien luovuttaminen uusille omistajille. Jätän hyvästejä ystäville, tutuille ja sukulaisille. Kysymyksiä satelee: Minne menet? Mitä teet uudessa asuinmaassasi? Kuinka kauan olet siellä jossakin? Tämä viimeinen kysymys on se vaikein. Vastaukseni on vain: ”En tiedä vielä”. Tulee hetki, kun minun on aika lähteä kohdemaahani. Siellä odottavat jo maallinen omaisuuteni pahvilaatikoissa, jotta ne asetettaisiin paikoilleen vuokra-asuntooni. Kun nousen lentokoneeseen Helsinki-Vantaan lentokentällä, oloni on samanaikaisesti surullinen ja iloinen. Muutamaa päivää aikaisemmin minut oli siunattu lähetystyöntekijäksi muiden joukossa. Teltantekijälähetystyöntekijänä hyppään tuntemattomaan. 

Kaikki on luotava uudestaan uudessa asuinmaassa. Kielitaito, seurakuntayhteys, tuttavuudet paikallisten kanssa ja erityisesti on löydettävä paikka, jossa tekisin lähetystyötä. Mistä minun pitäisi aloittaa? Lähetyskurssilla olen onneksi tehnyt jonkinlaisen suunnitelman, siitä on hyvä aloittaa. Se on selvä, että paikallinen kieli on opittava. Niinpä suuntaan kielikursseja tarjoavaan kansalaisopistoon ja ilmoittaudun kielikurssille. 

Sitten pitäisi löytää sopiva seurakunta. Eräänä sunnuntaina menen yhteen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ystävällinen vastaanotto lämmittää ujoa muukalaista ja saa vielä kirkkokahvit kaupanpäälle. Kahvia! Sitä tarvitaan, jotta suomalainenkin kielen kanta alkaa laulaa. Käyn viikosta toiseen tuossa kirkossa. Samalla harjaantuu kielitaito. Siinä samalla alan ymmärtää saarnojen sisällöt ja kahvipöytäkeskustelut entistä paremmin. Saarnamiehet ja -naiset puhuvat kauniisti ja pasuunakuoro säestää virsiä niin, että arka suomalainenkin uskaltaa laulaa huonolla laulutaidollaan. Hiljalleen löytyy oma paikka ja tehtävä seurakunnasta. Sitten herää epäilys: ovatko he oikeasti uskossa? Ei ole montaa vahvaa kristittyä. Toiset horjuvat pahasti puolelta toiselle. 

Mietin, tässäkö se on, minun kenttäni. Miten minä heikolla kielitaidolla voisin tätä seurakuntaa tukea? Miten voisin auttaa paikallisia kristittyjä säilyttämään uskonsa? Murhe kasvaa mielessä ylen suureksi: Voi minua! Hukunko minä vielä tässä Sodomassa ja Gomorassa. Mitä lähettäjä ja uskovat ystävät ja sukulaiset ajattelevat, kun tällaiseen olen päätynyt? Uskosta luopuneeksi pian luulevat, kun tällaisessa kauheassa seurakunnassa aktiivisena toimin viikosta toiseen. Naapuritkin pitäisi tavoittaa, mutta miten kun hädin tuskin uskallan sanoa vastaantulijalle ”Hallo!” Vai pitäisikö sanoa ”Merhaba!”? Vuosi vai onko jo kaksi kulunut, enkä ole vielä yhtään hartautta tai saarnaa pitänyt. Onneksi on netti, jonka välityksellä voin kuunnella vahvoja saarnoja. Kohdemaakin on sellainen, että varmaan moni vieroksuu sitä lähetyskenttänä. Lähettäjätkin ovat kaukana. Koti-ikävä raastaa. Väsymys painaa. Riittääkö Jumalalle se, mitä teen? Riittäkö se lähettäjälleni kotimaassani? 

Muuttokuormaa purkaessani huomasin pakanneeni myös sellaista tavaraa, jonka olisi voinut jättää jo kotimaassa kaatopaikalle. Samalla löysin itsestäni menneisyyden haavoja ja ihan käsittämättömiä itse asetettuja taakkoja. 

Vierähtää vuosia. Käyn muutaman kerran vuodessa Suomessa. Tapaan sinne jääneitä sukulaisia, ystäviä ja tuttuja. He kysyvät: ”Mitä teen? Joko osaat kieltä kuin vettä valaen? Mikä siellä on kristittyjen asema? Milloin muutat takaisin?” Viimeiseen kysymykseen vastaan joka kerta, että en tiedä vielä. Lisään siihen vielä, että yksin Jumala tietää, miten kauan minä asun kohdemaassani.  Olen heikko ja vajavainen aina, mutta samalla armahdettu syntinen. 


”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room. 5:1-5)

Satu Poikonen

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Pappilan sunnuntai

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden pienjulkaisuumme Armosta lähetystyössä on koottu kertomuksia ja kokemuksia armosta ja armon vieraudesta Kylväjän työalueilta. Armon tarvitsijan paikalla ovat yhtä lailla paikalliset kuin lähetystyöntekijätkin. Tilaa Armosta lähetystyössä Pala maailmalta -verkkokaupasta 2 euron hintaan.



Pappilan sunnuntaiaamu on kireä. Teini kiukuttelee vaatteista, toisen mielestä aamupala on huonoa, kolmas suututtaa neljännen. Äidin ilmeet ja äänensävy kiristyvät, isä suuttuu. Hiljaisuuden vallitessa ajetaan kirkkoon. On raskas, väsynyt olo. Onko pakko? Onko pakko nousta nämä portaat ylös? Onko pakko tavata kaikki seurakuntalaiset? Onko pakko hymyillä ja jutella mukavia? Eikö evankeliumin levittämistä olisi voinut järjestää muutoin?

Ensimmäisenä ovella tervehtii veli, joka ei halua tehdä töitä. Toiseksi vastaan tulee poliisia pakeneva nuori mies. Lämpimät poskisuukot saan iloiselta sisarelta, joka elää avosuhteessa. Vastassa on myös pieni poika, jonka vanhemmilla on vaikeita ongelmia avioliitossaan. Iloisesti vaihdamme kuulumiset veljen kanssa, jolla menee oikein mukavasti ja joka paheksuu kaikkia muita sisaria ja veljiä, jotka eivät saa elämäänsä kuntoon. Hän kysyy, eikö seurakuntalaisia voisi valita. Pyhäkoulussa pieni tyttö haluaa jotakin. Jos kieltä on vaikea ymmärtää muutoinkin, niin vielä vaikeampaa on ymmärtää juuri puhuvaan opettelevan pienen kieltä. Isompi poika ilmoittaa reippaasti pyhäkouluopettajan puhuvan todella huonosti ja latelee perään kaikki ääntämisvirheeni. Pyhäkoulun jälkeen valahdan kirkonpenkkiin. Voi Herra, miksi minut tänne lähetit? Enhän minä kieltä osaa vielä vuosien jälkeenkään. En minä näitä ihmisiä rakasta. En osaa heitä auttaa. Kiukuttelen Sinulle ja kiukuttelen läheisilleni.



”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon”, Jeesus kutsuu (Matt.11:28). Hänen kutsuun me vastaamme. Suuret ja pienet. Vaaleat ja tummat. Syntiset ja syntiset. Alttarille polvistuneena katselen krusifiksia. Sinut ristiinnaulittiin, etkä sinä suutasi avannut. Kätesi, jalkasi ja kylkesi vuosivat verta, etkä sinä valittanut. Katselen leipää kädessäni, tunnen viinin suussani. Ruumiisi ja veresi, minun puolestani annettu, minun puolestani vuodatettu. Sinun kuolemasi, tässä minun elämäkseni jaettu. Katselen sisaria ja veljiä ympärilläni. Heidän puolestaan annettu ja vuodatettu. Sinä rakastit heitä niin. Sinä rakastit minua niin, että annoit henkesi.  Armosta, sinä olet pelastanut. Armosta kutsunut. Armosta lähettänyt. Armoa on olla juuri nyt tässä näiden ihmisten kanssa. Sisälläni syttyy kiitosvirsi. 

1.
Armon lapset, riemuitkaa,
soittakaa ja veisatkaa,
kiitos tuokaa Herralle,
pelastuksen tuojalle.

2.
Herrastanne kerskatkaa,
autuudesta iloitkaa,
kehottakaa kaikkia
ahkeroimaan uskossa.

3.
Ilmoittakaa kaikille
vaivatuille sieluille:
Armon saa se armosta,
ken vain etsii Jeesusta.

4.
Kaikille myös sanokaa,
että elämän se saa,
Jeesuksen ken veressä
turvaa etsii köyhänä. 5.
Kiitos olkoon Jumalan,
Poikansa hän ainoan
maailmalle armostaan
antoi ristinkuolemaan.

6.
Kiitos olkoon Jeesuksen
vaivoistansa iäinen,
hän on meidät ostanut,
kuolemasta nostanut.

7.
Pyhälle myös Hengelle
kiitoksen me annamme,
kun hän meitä virvoittaa,
loppuun asti vahvistaa.

8.
Pyhän Kolminaisuuden
kiitos soikoon iäinen!
Herran suurta kunniaa,
lunastetut, laulakaa!
Halullisten sieluin hengelliset laulut 1790. Uud. Wilhelmi Malmivaara 1893. Virsikirjaan 1938.

Lähetystyöntekijä, Etu-Aasia

tiistai 24. lokakuuta 2017

Altantsetseg: "Olen oppinut, että Jumala rakastaa minua enemmän kuin voin ajatellakaan."

Minun nimeni on Altantsetseg. Olen 57-vuotias nainen ja elän aviomieheni kanssa. Meillä on kolme tytärtä ja kaksi poikaa, joista kaikki ovat naimisissa ja kaikilla on oma perhe. Työskentelin luokanopettajana alakoulussa 34 vuotta ja nyt olen eläkkeellä. Nyamdavaa, seurakunnan johtaja, kertoi minulle evankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta vuonna 2006. En kuitenkaan voinut mennä kirkkoon, koska koulut ovat valtion alaisia, eivätkä valtion virkamiehet saa osallistua uskonnolliseen toimintaan. Jäin eläkkeelle 2013 ja siitä lähtien olen palvellut aktiivisesti kirkossa. Autan Baasandalaita, joka on yksi seurakunnan johtajista. Mieheni Dorjsuren kuuli evankeliumin minulta ja otti Kristuksen Vapahtajakseen. Nuorin poikani Iaso on Jeesuksen seuraaja ja toimii seurakunnan johtajana Choirissa, Dornogobin provinssissa.

Hiljattain ilmoittauduin paimentolaisten seurakuntakouluun ja opin siellä monia uusia asioita. Vaikka luenkin Raamattua, huomasin, etten tunne sitä kovin hyvin ja että olin ymmärtänyt väärin monia asioita. Tiedon puutteen takia olin harhautunut ja opetin toisinaan väärin.

Kerran vuodessa menen käymään Ulaanbaatarissa tavatakseni lapsiani. Lähellä poikani kotia on korealainen seurakunta, jossa käyn silloin, kun olen käymässä Ulaanbaatarissa. Seurakuntakoulussa opiskelun jälkeen ymmärsin, että tämä seurakunta on kulttiseurakunta. Kaduin Jumalan edessä tietämättömyyttäni.

Paimentolaisten seurakuntakoulu on antanut minulle paljon. Olen oppinut, että Jumala on suurempi kuin osaan kuvitella ja hän rakastaa minua enemmän kuin voin ajatellakaan. Olen saanut herätyksen. Odotan innolla seuraavaa koulutusta.


Lue lisää Kylväjän raamattutyöstä ja osallistu Annoit minulle elämän -keräykseen!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Jukka Norvannon saarna Viinikan kirkossa 22.10.2017

Joh. 9: 24–38

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on - ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.
    Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Kuultu evankeliumi on katkelma Johanneksen evankeliumin yhdeksännestä luvusta, joka keskittyy pelkästään yhden Jeesuksen tekemän tunnusteon kertomiseen ja sitä seuranneen tapahtumaketjun kuvailuun. 

Ennen päivän evankeliumia kerrotaan, että Jeesus näkee miehen, joka oli ollut syntymästään asti sokea. Jeesus sylkäisee maahan ja tekee maan tomusta ja syljestä tahnaa ja sivelee sillä miehen silmät ja kehottaa tätä sen jälkeen menemään peseytymään Siloan altaalle. Ei ole vaikea nähdä yhteyttä luomiseen, jossa Luojamme tekee koko ihmisen maan tomusta. Näin yhdeksännen luvun alussa meitä siis muistutetaan siitä, että Jeesus oli läsnä jo silloin, kun ihminen luotiin.

Mies tottelee Jeesusta, ja palaa takaisin näkevänä. Tapahtuma herättää tietenkin suurta hämmästystä, ja pian paikalle saapuvat myös uskonnolliset johtajat. Mies saa tehdä selkoa tapahtuneesta, eivätkä häntä ennestään tuntemattomat uskonnolliset johtajat usko ihmeen tapahtuneen, ennen kuin miehen vanhemmat vakuuttuvat, että kyseinen mies on kyllä heidän sokeana syntynyt lapsensa mutta siitä, miten hän on tullut näkeväksi, tämän osaa kyllä itse kertoa. 

Päivän evankeliumi alkaa uskonnollisten johtajien toimeen panemasta kuulustelusta.
Päivän evankeliumissa on siis kaksi päähenkilöä, Jeesus ja näön saanut mies ja heidän lisäkseen kolmas osapuoli, päättäjien taho. Ja tokihan neljäskin taho evankeliumissa on nyt mukana, ja se neljäs olemme me, jotka nyt tutkimme evankeliumissa kerrottua tapausta.

Kun kuuntelit evankeliumia, mietitkö, kenen vierelle asetuit?

Asetuitko sokeana syntyneen vierelle, joka koettaa selittää toisille, että hänelle nyt tosiaankin on tapahtunut valtava ihme. Hän ei voi ymmärtää, miksi kaikki eivät voi yhtyä hänen iloonsa. Ehkäpä hänen kanssaan ihmettelit, miksi häntä aletaan kuulustella, aivan kuin hän olisi toiminut jotenkin väärin? Ja kun hän sanoo, ettei sellaiseen hänen ymmärryksensä mukaan kykene kukaan muu kuin Jumalan voimalla toimiva ihminen, hänet karkotetaan toisten seurasta. Asetummeko me siis hänen rinnalleen ja koetamme hänen kanssaan saada toisetkin ihmiset uskomaan Jeesukseen? 

Vai olemmeko Jeesuksen vierellä ihmettelemässä sokeiden fariseusten sokeutta? Ja kiittelemässä omaa näkökykyämme? 

Vai onko niin, että löydämmekin itsemme niiden seurasta, joille Jeesuksen ankarat sanat kohdistuvat? Silloin joudumme kysymään, puolustammeko me ihmistä, joka on saanut oppia tuntemaan Herran Jeesuksen vai käännämmekö me hänelle selkämme? Onko niin, että se, mitä hän puhuu, häiritsee aivan liikaa meitä ja niitä toimintatapoja, joihin olemme tottuneet ja jotka olemme itse luoneet? Annammeko siis ulkoisten muotojen olla tärkeämpää kuin Jeesuksen luokse tulemisen ja hänestä kertomisen yhä uusille ihmisille, niin täällä Suomessa kuin maan äärissä asti? Pidämmekö me itseämme siis niin näkevinä ja ymmärtäväisinä, että luulemme tietävämme, ettei Jeesuksesta kertomalla kannata häiritä ihmisten rauhaa. Ja jos joku niin suostuu tekemään, hänet on syytä vaientaa tavalla tai toisella?

Päivän evankeliumi vie meidät siis hankalien kysymysten äärelle. Mihin oikeasti sijoitamme itsemme?

Jos päivän evankeliumin tahtoisi ilmaista muutamalla sanalla, niin mitä ne olisivat? Kerrataanpa vielä nopeasti evankeliumin sisältö.

Aluksi Jeesus kohtaa ihmisen, jota ihmiset yleisesti pitivät jonkinlaisena hylkiönä, koska hän oli syntynyt sokeana. Sen katsottiin olevan selvä merkki joko vanhempien tai kyseisen henkilön syntisyydestä. 

Tämän hyljeksityn ihmisen Jeesus parantaa ja antaa tälle näön.

Sen jälkeen parannettu joutuu kuulusteluun. Kun hän siinä tuo esiin näkemyksensä, ettei kukaan voi antaa sokeana syntyneelle näköä, ellei ole Jumalan lähettämä, hänet karkotetaan synagogasta, mikä oli suuri rangaistus tuohon aikaan. Sillä juutalaisten elämän keskus oli synagoga. Se ei ollut vain jumalanpalveluspaikka, vaan lähes kaikki muukin yhteisön elämässä keskittyi siihen. 

Näin mies sai pikakurssin siitä, että Jeesus ja tämän maailman ajatukset eivät sovi yhteen.

Lopuksi näemme vielä Jeesuksen ja miehen kohtaavan toisen kerran, ja silloin mies tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi eli ihmisen ainoaksi toivoksi.

Mikä olisi siis evankeliumin viesti yhdellä lauseella kerrottuna? Olisiko se vaikkapa tämä: ”Vaikene Jeesuksesta, niin saat olla rauhassa.” Vai olisiko se kenties tämä: ”Se, jonka Jeesus kohtaa, tulee vieraaksi tälle maailmalle.” Vai olisiko se sittenkin tämä: ”Jeesus on tämän maailman pimeyttä suurempi.”

Myöhemmin evankeliumikirjasta näemme, että kaikki nämä tiivistelmät kävivät yhä uudelleen toteen. Jeesus itse joutui kohtaamaan vielä rankempaa hyljeksintää. Häntä ei vain karkotettu pois toisten luota, vaan hän antoi henkensäkin syntisyytemme vuoksi. Mutta kuolemallaan hän voitti kuoleman ja pimeyden vallat. Ylösnousemuksen aamu merkitsi uutta alkua ihmiskunnalle ja myös meille osoitusta syntiemme sovituksesta.

Mutta siitä kaikesta Johannes ei vielä kerro meille. Nyt hän auttaa meitä ymmärtämään jotain siitä, mitä tapahtuu, kun luonnostaan sokea ihminen kohtaa Jeesuksen.

Lyhyen ajan sisällä sokeana syntynyt mies oli joutunut aikamoiseen kouluun. Kaikki se ryöpytys oli johtunut vain siitä, että hän oli kertonut ihmisille, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle. Siinä vaiheessa hän ei edes kunnolla tiennyt, kuka Jeesus oli. Tosin hän oli pitänyt tätä Jumalan lähettämänä profeettana, mutta enempää hän ei ollut uskaltanut ajatella. Näin mies oli joutunut edes tuntematta Jeesusta kunnolla jo kärsimään vainoa hänen tähtensä. 

Jeesus siis antoi miehen oppia kantapään kautta, mitä vaikeuksia hänen seuransa tulisi jatkossa tälle tuomaan. Sen jälkeen hän paljastaa itsensä miehelle. Aikaisemmin hän ei ollut vielä nähnytkään Jeesusta. Hän oli vain kuullut hänen sanansa ja tuntenut hänen kätensä silmillään. Mutta nyt hän myös näkee Jeesuksen, joka oli parantanut hänet. Näin mekin saamme havainnollisen opetuksen siitä, että vain Jeesus itse voi auttaa ihmistä näkemään hänet. 

Evankeliumikirjansa alussa Johannes kirjoittaa, että Jeesus on Jumalan sana, jonka voimasta kaikki on luotu. Näin Jeesus nykyäänkin on itse sanansa kautta kirkastamassa itseään meille. Uskon syntyminen Jeesukseen onkin aina Jeesuksen itsensä tekemä ihme, ja sen hän tekee Raamatun sanan välityksellä. Siksi, muuten, Saatana tahtoo pitää meidät erossa Raamatusta, sillä sen sanaa hän ei voi vastustaa.

Näkönsä saanut mies saa myös kuulla kysymyksen, uskooko hän Ihmisen Poikaan - tai niin kuin jotkut käsikirjoitukset sanovat tässä yhteydessä - Jumalan Poikaan. Kumpikin termi oli Messiaasta käytetty nimitys. Myöntävä vastaus merkitsisi sitä, että mies todella erotettaisiin synagogasta. Hän joutuisi ihmisten hylkäämäksi Jeesuksen tähden. Olisiko hän siihen valmis?

"Minä uskon, Herra", mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä. (Joh 9:38)

Mies kumarsi Jeesusta, Jumalaansa, eikä Jeesus tehnyt elettäkään estääkseen tätä. Jeesus oli löytänyt kadonneen lampaan, eikä lammas tahtonut mistään hinnasta enää joutua Paimenestaan eroon. Tämä miehen kumartuminen Jeesuksen eteen ja uskominen häneen saavat Jeesuksen lausumaan ne sanat, jotka ovat olleet koko luvun opetuksen tarkoitus.

Jostain syystä niitä ei ole otettu mukaan päivän evankeliumiin, mutta onneksi me voimme ne lukea ja ottaa opiksemme: Jeesus sanoi: "Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita." Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: "Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?" Jeesus vastasi: "Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä." (Joh. 9:39-41)

Ihminen, joka korottaa itsensä Jeesuksenkin arvostelijaksi, toki luulee olevansa viisas ja näkevä. Todellisuudessa kuitenkin vain se, joka polvistuu Jeesuksen eteen pitäen tätä ainoana toivonaan, on nähnyt asiat oikein.  Jeesuksen hylkääjälle ei ole myöskään anteeksiantoa. Siltä taas, joka Jeesuksen luo tulee, ei syntejä muistella. 

Päivän evankeliumissa meille siis kerrotaan, että Jeesuksen suuruudesta kertominen sai aikaan sen, että uskonnolliset johtajat karkottivat parannetun miehen keskuudestaan.

Kohtelemmeko mekin samalla tavalla ihmistä, joka on saanut tulla Jeesuksen pelastamaksi? Ja suhtaudummeko me kaiken kaikkiaankin Jeesukseen samaan tapaan kuin evankeliumin uskonnolliset johtajat? 

Mitä ajattelet, leimaako omaa aikaamme samanlainen sokeus, josta evankeliumi puhuu? Kuvittelemmeko me ihan oikeasti olevamme näkeviä ja ymmärtävämme sen, mikä meille itsellemme on parasta? Onko niin, että kun kohtaamme Jumalan sanassa eli Raamatussa asioita, joita emme voi ymmärtää tai hyväksyä, uskomme ilman muuta tietävämme asiat paremmin kuin meidän Tekijämme? 

En tiedä, onko sinulla samanlaisia ongelmia muistin kanssa kuin minulla. Voihan olla, että kun ikävuosia ilmoittava ensimmäinen luku vaihtuu, niin muistikin alkaa hämärtyä. Minä ainakin nimittäin joudun tätä omaa aikaamme ajatellessani oikein pinnistelemään muistiani, kun koetan löytää edes yhden omana aikanamme tehdyn päätöksen, koskipa se sitten yhteiskuntaa, koko kirkkoa tai yksittäisten seurakuntien toimintaa, jossa päätöksen perustana olisi ollut se, mitä Raamattu sanoo asiasta. 

Sen sijaan tavallista on, että päätösten perustaksi nostetaan ihmisten ajatukset. Ainakin minulle tulee sellainen tunne näitä asioita pohdiskellessani, että me aivan ilmeisestikin uskomme enemmän omiin päätelmiimme kuin Jumalan ilmoitukseen, ja jos nämä kaksi asiaa joutuvat ristiriitaan keskenään, valitsemme oman neuvomme. Mutta voihan toki olla, että muistini vain alkaa tällä iällä pettää ja että yksituumaisesti edelleenkin etsimme elämäämme neuvot Jumalan pyhästä sanasta.

Mutta mitä me voisimme oppia päivän evankeliumista? Siinähän sokeana syntynyt lankeaa maahan Jeesuksen eteen tunnustaen näin Jeesuksen jumaluuden ja sen, ettei ihmisellä ole muuta toivoa kuin hän. 

Hyvä ystävä. Tässä yhteydessä minun on pakko kysyä niin itseltäni kuin sinultakin, onko meillä samaa nöyryyttä kuin evankeliumin miehellä langeta Jeesuksen eteen ja tunnustaa oma kyvyttömyytemme nähdä, oma sokeutemme? Vai toimimmeko me fariseusten tavoin, jotka etsivät Jeesuksesta lähinnä vain vikoja, joihin voisi puuttua? Heidän mielestäänhän selvä syy Jeesuksen hylkäämisen oli se, että hän oli parantanut miehen sapattina, jolloin ei saa tehdä työtä. Toisin sanoen, nostammeko me heidän tavoin itse itsemme tuomarin istuimelle ja vastaavasti laskemme Jumalamme syytetyn penkille varmoina siitä, että me tiedämme asiat häntä paremmin?

Näitä pohtiessani joudun myös kyselemään, koskeekohan meitäkin se sana, jonka Jeesus lausuu Laodikean seurakunnalle: "Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston. Annan sinulle neuvon: osta minulta tulessa puhdistettua kultaa, niin tulet rikkaaksi, osta valkoiset vaatteet ja pue ne yllesi, niin häpeällinen alastomuutesi peittyy, osta silmävoidetta ja voitele silmäsi, niin näet”? (llm. 3:17-18).

Jeesus on siis valmis antamaan meille silmävoidetta, jotta sokeutemme väistyisi ja alkaisimme nähdä, mikä on todellinen tilamme.

Sokeana syntyneelle Jeesus antoi aluksi sellaista silmävoidetta, joka antoi tälle kyvyn nähdä tämän maailman asioita. Toisessa kohtaamisessa, josta päivän evankeliumissa kerrotaan, mies sai myös sitä silmävoidetta, joka auttoi häntä näkemään Nasaretin Jeesuksessa Vapahtajansa.

Alkulankeemuksesta alkaen ihmiskunta on mieluummin luottanut käärmeen kuiskutuksiin eli valheelliseen lupaukseen siitä, että häntä eli hänen neuvoaan seuraamalla ihmisestä tulee yhtä mahtava kuin ihmisen luoneesta Jumalastakin. Se lupaus kiehtoo meitä edelleen. Se on niin kiehtova, että sitä kuunnellessamme sokeudumme niiltä asioilta, jotka Jumala tahtoisi meidän näkevän. Hän myös tietää, ettei meillä itsellämme olekaan mitään keinoa vapautua Paholaisen pauloista. Siksi hän tarjoaa meille silmävoidetta. Se on hänen sanaansa, jolla yksin on valta kukistaa pahuuden valta ja vetää silmiemme edestä pimeyden verho, joka on meitä sokaissut. 

Tule siis Jeesuksen luo. Anna hänen avata silmäsi. Anna hänelle sokeutesi, itsekkyytesi, laiminlyöntisi ja itseriittoisuutesikin. Tule hänen luokseen, sillä samassa Johanneksen evankeliumissa Jumala vakuuttaa meille: ”…kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta.” 

Aivan evankeliumin lopulla meitä lohdutetaankin sanomalla: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskotte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte olisi elämän hänen nimensä tähden” (Joh. 20:31). 

Tämä Jumalan lupaus tarkoittaa sitä, että sinulla on tässä hetkessä lupa Jeesuksen ristinkuoleman eli hänen sovintoverensä ja ylösnousemuksensa tähden lupa uskoa anteeksiannetuksi kaikki sinun syntisi. Sillä Jeesus tuli maailmaan etsimään meitä synnin sairauteen sairastuneita, jotta hän voisi antaa meille elämän.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Suuntana Siperia

Siperiaan lähtöä suunnitteleva lähetyskurssilainen kirjoittaa:

Olen aloittanut opiskelijana Suomen Raamattuopistolla, Kauniaisissa, Kylväjän lähetystyön kurssilla. Suuntani on Itä-Siperia, Burjatia, mutta tällä hetkellä keskityn opintoihini Kylväjän kurssilla. Ympäristöni on Kauniaisten kaunis pitäjä ja tässäpä olenkin onnekas, sillä hoitajalle niin tutut sairaalan pitkät valkoiset käytävät ja vaativat potilasovet ovat vaihtuneet melkeinpä Anni Swanin tyttösatujen päivävarjojen alla kuljettaviin viheralueisiin vaihtuvine mäkineen, laaksoineen ja valkoisine taloineen. Ympäristö on niin suopea ja vastaanottava, ja opiston tulo-aula kutsuu opiskelemaan! Täällä oppiminen onnistuu.

Nyt on takana jo kuukausi opistolla ja elämä on asettunut uomiinsa. Olen sopeutunut opisto-elämään hyvin. Vaikka vanha tuttu ympäristö vaihtui, se odottamaton vieras, epäilys kavala omaa lähetyskutsua kohtaan, joka jo oli hiipiä sisään, se on kertakaikkiaan saanut jäädä ja tilalle on tullut tuttuus ja varmuus asioista. Jokin sama ajatus, rukous ja elämisen suunta on johdattanut minut yhteen tähän paikkaan niin monen muun kanssa.

Jokin tällainen ajatus huokuu opiston olemuksesta. Jo niin moni ihminen ennen minua on ollut täällä hakemassa suuntaa ja paikkaa lähetyskutsussa. Ja jo niin moni ennen minua on opetellut askeltamaan näitä samoja portaita vakavia ja orastavia mietteitä sydämessään. Suuresti iloa tuottaa se asia, että minulla on yhteinen suunta ja yhteinen tavoite, en ole ollenkaan yksin. Sydämeni on monesti täyttänyt riemu ja ilo lastenlaulun sanoin:

Me tahdomme nähdä Jeesuksen 
askel askeleelta käymme, maata haltuun otamme
rukous on aseenamme, sortuu muurit edessämme
alas alas alas..

No tässä vaiheessa maan haltuun ottaminen on ollut lähinnä toisiin opiskelijoihin tutustumista ja omien kasvunpaikkojen kohtaamista, ja paikoin jopa avointa peilaamista, mutta on ollut niin mielenkiintoista nähdä yhtä aikaa niin monta sisarta ja veljeä, jotka rakastavat lähetystyötä ja joiden sydämissä palaa lähetyskutsu.

Täytyy myöntää, että ennen vain orastaneet haaveet ovat jo kuin lippuna kaiken yllä. Voin jo nähdä sen, mitä tavoittelen, voin jo nähdä miten pilvet kuroutuvat kiinni toisiinsa, maa saa muodon, puu ilmaantuu kuvaan ja ihmiset, kuin Jumalan ihmeellinen luomistyö – niin myös omat kauan odotetut haaveet ja toiveet rakentuvat pienen lapsen lailla – kauan kaivattuna ja kauan odotettuna, ei melkeinpä voi muuta kuin luoda katse ylös ja kiittää taivaan Isää uskollisuudesta. Hän todella on kantanut, johdattanut ja muuttanut asioita niin, että on mahdollista tarttua kiinni lähetyskutsuun ja tahdon, että kerran Taivaan Isän käsi ottaa kiinni niin monen pienen lapsen käteen, niin että he saavat iloita, pienen siskontyttöni sanoin voittaessaan vanhemmat sisaruksensa muistipelissä: ”Minä olen mestari, minä olen mestari”, todella, voimme kaikki sanoa, jotka katsomme Jeesusta, me olemme mestareita Mestarin seurassa. Taivaan Isä osaa luoda parhaimman elämän.

Ja vaikka tuntuu niin hyvältä elää juuri tätä hetkeä, enhän olisi aito lähettikandi, jos ei sisimmissäni jo näkyisi tuleva maa, tuleva kutsu ja tulevat ihmiset. Ja olenhan minä huomannut tuon katseen, myös sisarteni silmissä. Lähetyskutsu saa ihmisen elämään. Tavoittelemme Jeesusta, lasten sanoin, me todella haluamme nähdä Jeesuksen ja me haluamme nähdä toisen ihmisen. Olenkin jo raottanut ovea; olen avannut muutaman ystäväkirjeen Itä-Siperiasta! Lähettien kirjeissä vilahtavat niin monet ihmiset ja asiat, on aroa ja tundraa ja Siperian seurakunnan kastejuhlan kaunis Valja-tyttö, buljaa juhla-lounaalla, ja venäläisessä ikea-tyyliin varustetussa asunnossa elämänsä ensimmäisiä kasvuvuosiaan aloittelevat lapset! Oi, kaikkea tätä minäkin haluan!                                           

Mutta kaikkien omien haaveiden keskellä, olenko jo unohtanut mikä on tärkeintä? Pysyä sanoman äärellä.

Sanoma ristiinnaulitusta Jeesuksesta, veljestä, ystävästä ja Vapahtajasta. Tämä ilo Vapahtajan läsnäolosta saa todella harmaankin päivän säteilemään iloa ja toivoa. Olen todella saanut nauttia Jumalan hyvyyttä toisten ihmisten vieraanvaraisuuden ja yltäkylläisen ystävyyden kautta. Tuntuu todella hyvältä nähdä, miten elämä on toisia kuljettanut ja miten oma elämä asettuu toisten ihmisten ajatuksiin, kun sen sanoina laskee ulos ja uskaltaa luovuttaa pois. Opisto ja sen ihmiset ovat jo tulleet rakkaiksi. Voin sanoa, että luulin lähtiessäni, että hyvästelen elämäni, suljen ovet ja luovutan haaveeni, kuin kotini avaimen vieraalle, mutta todella olen saanut nähdä, että Kristuksen kanssa kulkiessani, todella aukaisin oven elämälle ja ihmisille – luopuessani sanoinkin tervetuloa elämä! Tervetuloa ihmiset! Matto on tampattu, verhot ovat ikkunoissa, talon sisälle voi jo astua, Jeesus paras ystävämme on täällä. Tämä pieni opistohuone, tämä pieneksi kurottu elämä, onkin yhtäkkiä niin monen ihmisen koti. 

Voisi sittenkin kysyä, oliko Isäni sittenkin oikeassa, sanoessaan: ” Minä tunnen lampaani, kokoan heidät ja he tuntevat minun ääneni.” Täällä opistolla voi todella kuulla Hyvän Paimenen äänen. 

On mukava kuulla, mitä asioita Herramme Jeesus on kunkin sydämelle laittanut. On monia tärkeitä töitä, mutta niin kuin pappimme joka torstaisessa ehtoollishartaudessa saarnasi, vain yksi on tärkein, kuulla hyvää sanomaa Jeesuksesta, ottaa se sana vastaan ja antaa sen kasvaa.

Tärkeitä ovat myös yhteiset
taukohetket opiskelujen lomassa.
Jottei lähetin raskas kutsu unohtuisi,
opisto tarjoaa myös tervettä
arkirealismia lähetille. Työntäyteinen
arki pitää lähellä Jeesusta ja lähellä
ihmistä.















Kylväjä tekee kristillistä työtä siellä, missä on vähän tai ei lainkaan kristittyjä. Jos haluat lähteä mukaan matkalle Burjatian alaville aroille viemään ilosanomaa Jeesuksesta, tule mukaan, rakennetaan yhdessä kutsua eteenpäin, täällä Suomessa ja Itä-Siperian Burjatiassa. Tehdään yhdessä työtä tunnetuksi! 

Voit liittyä lähettirenkaaseen ottamalla yhteyttä Kylväjän toimistolle osoitteenmuutokset@kylvaja.fi ja 09 2532 5400.