keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Kristuksen maratoonari

Pitkäaikainen lähetystyöntekijä rohkaisee lähetyskutsuaan miettiviä ja nuoria lähettejä:



Näin talviolympialaisten aikaan haluan olla rohkaisemassa uusia moniottelijoita lähetyksen Herran elopelloille. Kuten urheilijoilla väsymättömien treenien ohella on oltava vahvat valmennus- ja taustajoukot heidän menestymisensä mahdollistajina, samoin lähetti tarvitsee työssä menestyäkseen Jumalan antaman näyn, hellittämätöntä kestäväisyyttä ja lähettäjien vahvan tuen. Uskollisia työntekijöitä tarvitaan ja kutsutaan edelleen viemään hyvää sanomaa. Kiitos teille uskolliset lähettäjät, että mahdollistatte sen.

Lähetyskurssistani on kulunut aikaa jo 17 vuotta. Vuosien kuluessa olen oppinut yhä enemmän arvostamaan lähettinä saamaani henkistä, hengellistä ja sosiaalista tukea. Lähettävän järjestön henkilöstöhuolto pitää kaikin puolin huolta lähetin hyvinvoinnista mm. mahdollistaen tuiki tarpeellisen työnohjauksen. Lähetyskurssilla teimme sukupuun, jonka kautta tutustuimme juuriimme ja samalla näimme millainen sosiaalinen tukiverkko on kantamassa vaikeina päivinä. Jos mietit lähtemistä, on tärkeää aktiivisesti rakentaa ja pitää yllä hyviä ihmissuhteita. En voi kyllin kiittää omaisten ja lähettäjien merkitystä pitkäaikaisen lähetystyön tukijoina ja mahdollistajina.

Nuoruudessa luin Bruce Olssonin kirjan: Jumalan Banaanipuu, joka jäi vahvasti elämään minussa. Bruce sai Jumalalta kutsun Motiloni-intiaanien pariin. Mikään lähetysjärjestö ei häntä lähettänyt. Niinpä nuori mies lähti itse etsimään Etelä-Amerikkaan tätä intiaaniheimoa, jonka hän viimein löysi. Vei kauan aikaa, ennen kuin hän pääsi sisälle tähän vihamieliseen kyläyhteisöön. Bruce kulki mukana heimon puuhissa, opetteli kielen ja ystävystyi erään nuoren miehen kanssa, jolle hän kertoi evankeliumin. Kului aikaa ja kylässä järjestettiin kilpalaulajaiset. Brucen ystävä valittiin toiseksi kilpailijaksi. Ylhäällä riippukeinussa nuorukainen lauloi koko päivän Jeesuksesta ja hänen tuomastaan pelastuksesta voittaen kisan, minkä seurauksena koko kyläyhteisö pyysi Jeesusta tulemaan sydämeensä. Brucen vuosikymmeniä kestänyt tehtävä oli tuoda evankeliumi vain yhdelle ihmiselle ja Jumala siunasi runsaasti hänen kuuliaisuutensa.

Lähetyskurssilla eräs kokenut lähetti kertoi, että pari ensimmäistä työkautta menee kielen ja kulttuurin opetteluun. Ehkä kolmannella voi alkaa odottaa tuloksia työstä. Olin ihmeissäni ja jopa tuohtunut, sillä kärsimättömässä mielessäni halusin kääriä hihat ja ryhtyä heti innolla työhön. Nyt vuosia myöhemmin nöyränä tunnustan, että lähetti tiesi, mistä puhui. Lähetystyö ei ole lajina sadan metrin pikajuoksu, vaan ennemminkin kestäväisyyttä ja kärsivällisyyttä vaativa maraton.

Monta kertaa olen saanut aloittaa alusta ja opetella milloin venäjää, milloin hepreaa, milloin arabiaa ja yrittää ymmärtää näitä kulttuureita. Jatkuavasti on ollut enemmän tai vähemmän ulkopuolisuuden kokemus kun ei tunne eri kulttuurien koodeja tai on vaikeaa sopeutua esimerkiksi kovin toisenlaiseen ymmmärrykseen ajasta ja suunnitelmallisuudesta. Harvemmin on saanut elää omalla mukavuusalueella. Turhautuneisuuden ja väsymisen kokemukset ovat tulleet tutuiksi. Alkuvuosina oli lisäksi kipu yksin lähtemisestä perheettömänä ja nyt ruuhkavuosina on kipu jaksamisesta, ajan riittämättömyydestä ja lasten tasapainoisesta kehityksestä kahden maan kansalaisina. Silti lähetystyö on etuoikeus, tuskainen etuoikeus.

Ei ole ihanampaa, kuin että vuosien ponnistelun jälkeen näkee evankeliumin menevän eteenpäin. Kun ystävä pääsee lähtee seuraamaan Kristusta ja hänen kauttaan Sana saa mennä eteenpäin. Kun uudet uskovat hamuilevat janoissaan Sanan väärentämätöntä maitoa ja haluavat mukaan seurakuntayhteyteen. Kun lapset tulevat viikosta toiseen kerhoon Sanan kuuloon. Kun saa rohkaista ja ohjata paikallisia hengelliseen vastuuseen. Ei tarvitse enää kääriä hihoja, vaan saa levollisesti ihmetellä, mitä Jumala tekee minussa ja kauttani heikkouksieni ja turhautumisieni keskellä.

Niin se ei siis ole sen vallassa joka tahtoo, eikä sen joka juoksee vaan Jumalan joka on armollinen. Room. 9:16

Anna Jeesus rohkeutta mennä maastoon tiettömään. Missä merkkejä en tunne vaille vastausta jään. Juuri siellä sinuun juurrun vastuuseen viet suurempaan, taikka suostun vähemmässä uskollinen olemaan. Virsi 525:4

tiistai 20. helmikuuta 2018

Nainen nimeltä Usha Etelä-Nepalista


Ennen kuin perheeni tuli uskoon, meillä oli paljon ongelmia. Minä ja mieheni kärsimme molemmat pahojen henkien hyökkäyksistä.

Perheellämme ei ollut tarpeeksi ruokaa, rahaa tai muita perusasioita. Saatana vei meiltä kaikki varamme hyökkäämällä meitä vastaan yhä uudestaan ja uudestaan, ja meidän täytyi käyttää siihen paljon resurssejamme. Asuimme yhdessä appeni ja anoppini kanssa. Välillämme on aina ollut paljon riitoja ja konflikteja. Pitkään aikaan meillä ei ollut rauhaa kodissamme eikä elämissämme. Oli liikaa sellaisia ikäviä asioita, joita emme kestäneet. Muutimme pois appivanhempieni luota omillemme, koska he syyttivät minua hyvin paljon. Meillä ei ollut rauhaa elämässämme.

Samaan aikaan, kun elämässämme oli tällaisia jännitteitä, kuulin erään ihmisen julistavan evankeliumia. Kuuntelin ja muutamat ihmiset rukoilivat puolestani. En silloin kuitenkaan ymmärtänyt siitä mitään.

Jonkin ajan päästä asiat vaikuttivat menevän normaalimpaan ja parempaan suuntaan, mutta sitten vaino alkoi uudestaan perheessämme. Samat ongelmat tulivat yhä uudestaan takaisin. Palasimme elämään, johon olimme aikaisemmin tottuneet. Meidän elämämme kylässä oli sellaista, koska emme ymmärtäneet Jeesuksen sanomaa.

Kun mieheni lähti töihin isoon kaupunkiin, monet pahat ihmiset ja henget nousivat häntä vastaan. Saatanan hyökkäykset häntä vastaan kaupungissa olivat niin voimakkaita, että hän melkein kuoli. Mutta Jumala säästi hänet ja toi hänet takaisin kylään. Hän sairastui. Veimme hänet lääkärille, joka tutki hänet ja otti laboratoriokokeita, muttei löytänyt mitään ongelmaa. Lääkäri sanoi, ettei mieheni ollut sairas. Emme tiedä, mitä hän sairasti. Saatana jatkoi hyökkäyksiään häntä vastaan. Yhä uudestaan ja uudestaan saatana hyökkäsi perhettäni vastaan. Eräänä päivänä saatana hyökkäsi kimppuuni, kun olin menossa pellolle, ja jäin yksin tajuttomana peltojen keskelle. Ongelmat vain lisääntyivät. Jatkuvasti joko minä tai mieheni oli hyökkäyksen kohteena. Olimme hyvin väsyneitä ja kadottaneet toivon elämässämme. Silloin siskoni sanoi minulle: “Mene Jeesuksen luo. Sinulle ei aiheudu mitään vahinkoa. Herra Jeesus ratkaisee ongelmasi.”

Mutta seuraavalla kerralla pahin tapahtui: poikani alkoi mennä huonoon kuntoon. Me veimme hänet lääkärille, joka totesi, että hänellä oli 0,5 millimetrin kokoinen kivi vatsassaan. Se kasvoi. Kuullessani tämän sydämeni pakahtui, koska meillä ei ollut rahaa hänen hoitoonsa. Olimme murtuneita. Mutta olin alkanut rukoilla: “Herra, olemme tehneet virheitä elämässämme. Olemme tajunneet, että olemme tehneet syntiä. Mikä on ollut suurin tekemämme virhe tai synti, sitä emme tiedä. Emme ymmärrä, mutta sinä tiedät ja näet kaiken. Kuinka kauan meidän täytyy olla yksin tässä syvässä kuopassa? Emme halua enää olla yksin, emme kestä enää enempää. Tapahtukoon sinun tahtosi.”

Sinä iltana yritimme järjestää rahaa poikamme hoitoon ja lähetin mieheni isänsä luo pyytämään rahaa. Silloin luoksemme tuli eräs nainen naapurustostamme, joka laittoi kätensä poikani vatsan päälle ja rukoili Jeesuksen nimeen. Seuraavana aamuna menimme sairaalaan poikani
toimenpidettä varten, mutta kivi ei ollut enää siellä. Ymmärsimme, että Jumala oli parantanut hänet.

Näin tulimme tuntemaan Herran Jeesuksen Jumalanamme. Nyt koko perheeni on tullut uskoon. Olemme vapaat saatanan vallasta ja hänen hyökkäyksiltään.

Jumala on siunannut meitä. Ennen meillä oli perheessämme hyvin vaikeaa, mutta nyt rauha on laskeutunut kotiimme. Aikaisemmin, silloinkin kun mieheni oli töissä, emme pystyneet säästämään rahaa, ja joka kuukausi meillä oli vaikeuksia hankkia perheellemme tarpeeksi ruokaa ja muita tarpeellisia asioita. Nyt Jumala on pitänyt huolen tarpeistamme. Tultuamme uskoon olemme saaneet rauhan, emmekä ole enää samassa tilanteessa kuin aikaisemmin. Tiedämme sen, koska olemme saaneet kokea sen elämässämme. Meillä ei ole enää riitoja kotona. Jumala on siunannut meitä runsaasti. Meillä on rauha ja olemme nyt todella onnellisia.

---------------------------------------------
Ushan perhe kuuluu maithili-nimiseen kansanryhmään ja he asuvat lähellä Janakpurin kaupunkia. Janakpur on erittäin tärkeä paikka hinduille ja se on myös merkittävä pyhiinvaelluskohde. Siellä sijaitsee yksi Nepalin suurimmista hindu-temppeleistä, Janaki Mandir. Temppeli on pyhitetty yhdelle hindulaisuuden tärkeimmistä jumalista, Sitalle, jonka uskotaan syntyneen juuri Janakpurissa.

Vielä noin kymmenen vuotta sitten maithilien parissa oli vain hyvin vähän kristittyjä, mutta nyt siellä on meneillään herätyksen aalto ja uusia ihmisiä tulee jatkuvasti uskoon. Maithili-kyliin on syntynyt paljon uusia seurakuntia ja paikalliset evankelistat toimivat myös aktiivisesti kylissä, joissa ei vielä ole kirkkoa. Maithili-pastori Pradip kertoo, että alueella on todella paljon pahojen henkien riivaamia ihmisiä. Kun hän vierailee eri paikoissa, hänen luokseen tuodaan usein tällaisia ihmisiä rukoiltavaksi.

Uuden testamentin käännös maithilinkielelle valmistui vuonna 2010 ja se on äänitettiin 2016. Ääniraamattu on ollut todella suosittu maithilien keskuudessa ja sitä voi kuunnella joko puhelimella (talletettuna mikro-SD kortille) tai auringonvalolla toimivalla pienellä MegaVoice –laitteella.

Teksti ja kuva: Kylväjä

maanantai 19. helmikuuta 2018

Mongoliaan 20 vuotta sitten

Mongolian-lähettimme Mika Laiho muistelee 20 vuoden taivaltaan Mongoliassa: 




Muistan kuinka lento Mongoliaan oli varattu vuoden 1998 tammikuun alkuun heti uudenvuoden jälkeen, Suomen koti pakattu, läksiäisiä pidetty ja kovalla jännityksellä käyty ensimmäisissä nimikkoseurakunnissa. Silloinen kotiseurakuntani kirkkoherra Seppo Rissanen tuli mukaan kotonani pidettyihin läksiäisseuroihin. Mukana oli moni muukin teistä Turun suunnan ystävistä, jotka edelleen saatte tämän kirjeen. Mukavia muistoja! Kun kaikki oli valmiina, tuli ilmoitus, että suomalaisia uudenvuodenvietosta Helsinkiin tuonut kone oli niin paljon myöhässä, etten mitenkään ehtisi jatkolennolle Moskovasta Ulaanbaatariin. Silloin lentoja oli kaksi viikossa, joten perille pääsin lopulta neljä päivää myöhässä! Vastassa oli Pentti Marttila, -33 astetta pakkasta ja karvahattupäisiä yrmeän ja ahavoituneen näköisiä mongolimiehiä hakemassa kentältä tuttujaan. Maasta oli lisäksi tiedossa, että muutamia satoja nuoria oli tullut uskoon ja maan ensimmäisiä seurakuntia oli syntynyt.

Taidan olla hiukan hidas käänteissäni. Lähetyskurssin olin käynyt jo vuonna 1995. Kurssin jälkeen kävin vielä maamme ylpeydellä Nokialla kääntymässä yhden äitiysloma-sijaisuuden verran. Onneksi kuitenkin Kylväjän päättäjillä oli pitkää pinnaa odotella. Nopeasti laskien lähetyskurssiltamme on lisäkseni ainakin 4 henkeä edelleen Kylväjän palveluksessa, ja melkein kaikki todella lähtivät lähetystyöhön. Liekö puolestamme rukoiltu silloin erityisen paljon? Avoimen raamattukoulun puolelta pyysimme kurssikummeiksemme Yrjön ja Ailin. Yrjö on päässyt jo Isän lepoon, Aili vieläkin soittaa ja muistaa kirjeellä tai postikortilla! Lienee ollut heillekin aikamoinen seikkailu tulla pyydetyksi lähetyskurssilaisten kummiksi ihan noin vaan yllättäen! 

Kentälle tullessa oli lähinnä haaveita siitä mitä voisi tulla. Haaveita siitä, että joku voisi uskoa, seurakunta voisi syntyä, voisi syntyä ehkä jopa luterilainen kirkkokunta, että paikalliset ottaisivat vastuun ja että he veisivät edelleen evankeliumia eteenpäin omassa maassa ja oman maan rajojen ulkopuolellekin asti. Näin 20 vuoden jälkeen voin vain ja ainoastaan hämmästellä ja olla kiitollinen: jossain mitassa olemme saaneet nähdä kuinka tämä kaikki on toteutunut. Miten sen on ollut mahdollista, sitä en tiedä.

Sopeutuminen maahan vei oman aikansa, eikä se vieläkään ole mitenkään ohi. Mongolin kieli osoittautui hiukan suomen kaltaiseksi, mikä helpotti alkuunsa. Ääntämisessä saan tehdä töitä kovasti edelleen. Maan talous oli sosialismin romahduksen jälkeen huonossa kunnossa ja vaikka ihan nälänhätää ei ollut, niin kyllä moni nälässä sai mennä nukkumaan. Kesti paljon pidempään kuin vaikkapa meille tutussa Virossa ennen kuin pohjalta alettiin 
nousemaanIsommasti talouden elpyminen alkoi näkyä vasta jossain 2000-luvun puolivälissä, kun autot alkoivat täyttää kadut ja rakentaminen pääsi jälleen vauhtiin melkein 15 vuoden tauon jälkeen. Tänä päivänä asumme koko ajan avoimemmaksi muuttuvassa demokratiassa, jossa on kova halu oppia ja mennä eteenpäin. Pohja oli niin syvällä, että matkaa on vielä.
Ensimmäinen oman seurakunnan syntyminen oli merkkitapahtuma ja lähetille aikamoinen korkeakoulu. Olimme jo harjoitelleet norjalisten aloittamassa seurakunnassa. Into oli kova, mutta kyllä me teimme paljon virheitäkin. Mutta jokainen uusi seurakunta on ollut aina vähän parempi kuin edellinen. Jossain vuoden 2000 paikkeilla seurakunnassamme oli 4 vakiokävijää ja usein minusta tuntui, ettei tästä tule mitään.

Jälkeenpäin olemme jutelleet, että niin tun
tui heistäkin! Tämä Säin medee -seurakunta on kuitenkin edelleen pystyssä ja jatkaa vakiintuneesti toimintaansa. Mongolialaiseen kansanluonteeseen olemme saaneet myös tutustua: Aluksi ollaan ujoja ja vähän puhumattomiakin vähän kuin Suomessa. Sitten kun tutustutaan, ihmiset rentoutuvat ja ovat omia itsejään. Pienet mokat ja virheet kuitataan hyväntahtoisella naurulla, ja hyvää mieltä koitetaan pitää yllä arjen hankaluuksista huolimatta. Joskus meistä tuntuu, ettei oikein mitään näytä tapahtuvan, eikä asioita suunnitella paljon etukäteen. Mutta sitten kun alkaa tapahtua, niin on parasta pitää kiinni, lujaa mennään. Siinä kohtaa me suomalaiset olemme paljon hitaampia. Asiat näyttävät usein hoituvan paljon vähemmällä metelillä kuin mihin me olemme tottuneet. 



Ihan uutena asiana aloin täällä kentällä tutustua Ulkoministeriön rahoittamien hankkeiden toteuttamiseen. Ensimmäisen hankkeemme saimme vuonna 2002, jolloin selvitimme mitä Mongoliassa kannattaisi tehdä. Alkuvaiheessa meillä oli ”villaa, vammaisia, vihanneksia ja valistusta”. Sen jälkeen olemme keskittyneet enimmäkseen vammaissektorille ja naisryhmien kanssa toimimiseen. Siitä kaikesta mitä olemme tehneet etenkin vammaisten toimeentulon, yhteisöllisyyden, vertaistuen, ihmisoikeuksien ja omatoimisuuden parantamiseksi saisi jo pitkän jutun. Nykyisin vammaisryhmät näyttävät itse käyvän virastoissa ajamassa asioitaan, järjestävät kursseja, kokoontuvat yhteen ja järjestävät isojakin tapahtumia. Huikeaa!

Omassa työssä on ollut tavattoman 
kivaa nähdä, kuinka olemme saaneet olla mahdollistamassa paikallisten haaveita. Esimerkiksi aivan loppuvuonna saatiin aikaiseksi Mongolian ensimmäinen liikuntavammaisille äideille suunniteltu äitiysneuvola. Hankkeita tehdäänkin hyvin paljon osallistuvien ryhmien omia tarpeita ja toiveita kuunnellen ja sitten etsitään mahdollisia ratkaisuja. Itsekin olen saanut vuosien varrella kasvaa aikamoiseksi kehitysyhteistyö-ammattilaiseksi, jolla on meidän kokoluokan järjestön ihmiseksi ihan poikkeuksellisen monipuolinen kokemus.


Hiukan on kulttuuriakin tullut harrastettua. Omia ylpeydenaiheita ovat mm. se, että olen lukenut Mongolian kansalliseepoksen, Mongolien salaisen historian, mongoliksi alusta loppuun. Se on 1200-luvun toisella puoliskolla kirjoitettu 
Tsingis-kaanin historia. Siitä edelleen silloin tällöin lainaan. Jertta Ratian kanssa käänsin mongolialaisen kokoillan elokuvan YLE:lle. Minä kerroin mitä siinä sanottiin, ja Jertta laittoi sujuvat TV-ruutuun sopivat tekstit. Erityistä tässä oli se, että meillä ei ollut käytössä lainkaan tekstiä kuten TV-kääntäjillä yleensä, vaan kuuntelin puheen suoraan nauhalta. Lopputulos oli oikein hyvä! Suomalaista perinnettäkin on hiukan tullut esiteltyä. Käänsimme joulurauhan julistuksen mongoliksi ja sen esittäminen loppuvuoden juhlissa on kuulunut vakio-ohjelmistooni.
 


Kaikkiaan meitä Kylväjän lähettejä on vuosien varrella ollut noin 20 yksikköä, kuten on tapana sanoa. Meillä jokaisella on oma tarinansa ja oma panoksensa työn kokonaisuuteen. Lisäksi meillä on ollut kymmenkunta vapaaehtoista yhden lukukauden opiskelija-harjoittelijoista aina parin vuoden Suomi-koulun opettajiin. Näin tämä työ on monien yhteisten ponnistusten takana. Nimikkoseurakunnat ovat pitkäjänteisesti mukana. Nyt kun suomalaisten lähettien määrä on vähentynyt, tuntuu sopimuksia kertyvän entistä enemmän. Etenkin työnantaja kiittää, jos se auttaa talouslukujen reivaamisessa parempaan suuntaan. Mikan työn takana on tällä hetkellä 7 seurakuntaa, ja joukko yksityisiä ystäviä. Monet teistä ovat olleet mukana ihan alusta asti, siis jo yli 20 vuotta, osa tullut mukaan matkan varrella.  

perjantai 16. helmikuuta 2018

Savun keskellä Mongolian talvessa

Lähettimme Mika Laiho Mongoliasta kirjoittaa: 
Lämpöä taloihin tulee hiilellä toimivista lämpökeskuksista, joihin liitetään muutama kerrostalo ja joitain muita lähistön rakennuksia. Arhangaissa
homma toimii ihan perinteisesti lihasvoimalla ja lapiolla. Kun uudet hiilet on saatu kattilaan, piipuista tulee ihan hirmuisen mustaa ja paksua savua. Täällä Arhangaissa piiput ovat vielä aika matalalla, joten suurimman osan talvesta elämme jonkinasteisessa savuhattarassa. Toisin kuin Ulaanbaatarissa, täällä jo melko pieni tuuli jaksaa puhaltaa savuja pois. Tarvittaessa voi kävellä sopivaan suuntaan tuulettamaan keuhkoja raikkaammassa ilmassa. Täytyy näköjään valita joko lämmin asunto tai nokinen ilma.
 
 


Ilmansaasteet puhuttavat lähettejämme. Ulaanbaatar on etenkin talvella yksi maailman saastuneimmista kaupungeista, savusumu hellittää vain kovilla tuulilla. Pääkaupunki on aikoinaan syntynyt hyvälle paikalle 1600-luvulla. Sen läpi virtaa runsasvetinen joki, joka etenkin yläjuoksulla on nykyäänkin säilynyt varsin puhtaana. Pohjoisella sivustalla kohoaa vuoria suojaamassa talven viimoilta. Samalla periaatteella sijoittuvat maaseudun paimentolaisten talvileirit kukkuloiden eteläpuolelle veden lähelle, samoin suurin osa Mongolian pienemmistä kylistä. 


Täällä Arhangaissa kaupungin eteläsivu aukeaa arolle, jolloin ilma pääsee vaihtumaan paremmin. Ulaanbaatarissa vuoret suojaavat joka puolelta, mikä on aikoinaan ollut hyvä, kun etelästä Gobista hiekkamyrskyt eivät pääse aivan esteettä kaupunkiin. 


Pääkaupungissa on nykyisin autoja yhtä paljon kuin asukkaita, ja ruuhkat sen mukaiset. Keskustan toimistoltamme täytyy varata noin 1,5 tuntia yhteen suuntaan kirkolle menoon ruuhka-aikoina, sunnuntaiaamuisin aikaa menee vajaa puoli tuntia. Kaupunkia ympäröivät laajat jurtta-alueet, joissa joka jurtta tai mökki lämpiää omalla kamiinalla. Lisäksi pääkaupungissa on isot hiilivoimalat, joista sähköt tulevat myös tänne 500 kilometrin päähän Arhangaihin. Joskus harvoin aamuisin hernerokka on pääkaupungissa sitä luokkaa, ettei kadun toiselle puolelle näe.

Yleensä 
ympäröivät vuoret näkyvät. Moni läheteistä ajattelee, että on ihan oman terveyden kannalta arveluttavaa asua pitkään tämmöisissä oloissa.  

Rukoillaan, että Mongolian saasteongelmaan löytyisi ratkaisuja. Voisiko Kylväjä olla mukana ratkomassa niitä? 

maanantai 12. helmikuuta 2018

Tyynenä Luojan edessä

Työntekijämme Pohjois-Afrikasta kirjoittaa:


Vuoden ensimmäisenä sunnuntaina jaoin tekstistä, joka kertoo myrskystä, pelosta ja tuulen tyyntymisestä (Joh. 14:22–33). Kerroin, että usein elämämme on myrskyisää ja pyysin jokaista kirjoittamaan tai piirtämään, miltä tuntuu olla “myrskyssä” ja sitten, miltä tuntuu olla “tyyneydessä”.



Elämän aallokoissa näen kaiken harmaana ja synkkänä, paine tuntuu tukahduttavan kuumalta, paahtavalta. Tyynenä taas loikoilen silmät kiinni elämän aallokoissa, auringon mukavassa lämmössä, aaltojen keinuttaessa venettä leppoisasti. Olosuhteet eivät ole muuttuneet, meri on sama, aallot ja tuuli ovat samat; oma suhtautuminen on erilainen. Aurinko läpäisee harmauden ja joka päivä on erilainen ja erivärinen. Tunnen rauhan sisimmässäni.

Seuraavassa palaverissa kuuntelimme yhdessä laulun Be Still, jossa lauletaan “ole tyyni sydämeni ja tiedä, että olen kanssasi, ole tyyni ja tiedä, että olen tässä”. Pyysin jokaista sulkemaan silmänsä ja olemaan tyyni Luojan edessä. Voit itse tehdä saman juuri nyt.

Mikä auttaa sinua pysymään levollisena elämän aallokoissa? Miten voit tukea läheistäsi, joka on myrskyn keskellä?

torstai 1. helmikuuta 2018

Haudattu unelma sittenkin todeksi

Olen Minna Aro, maahanmuuttajien ja kuurojen diakoniatyöntekijä Porista. Olen tehnyt jo pitkään  työtäni ja pitänyt siitä kovasti. Kuitenkin sisälläni on aina kytenyt pieni liekki lähetystyölle, vaikka jo monet kerrat olen ajatellut, että se ei minun kohdallani tule koskaan toteutumaan.



Sain ajatuksen lähetystyöstä jo ekaluokkalaisena, kun koulussamme vieraili lähetystyöntekijä Afrikasta. Silloin muistan sanoneeni Jeesukselle, että tuota työtä haluan tehdä. Kirjoitin koulukavereitteni Ystävät-kirjoihin toiveammatiksi Lähetystyöntekijä. Kahdeksannella luokalla jäin tunnin jälkeen kysymään opinto-ohjaajalta, että miten voisin valmistua lähetystyöntekijäksi. Hän oli vähän hämääntynyt, mutta sanoi sitten, että ehkä ensin pitäisi opiskella jokin ammatti, vaikka sairaanhoitaja.

Elämä kuitenkin kuljetti ja löysin itseni lähetystyöntekijän sijaista postilähetystyön tekijänä. Eli olin postin jakajana 6 vuotta. Tosin eri jaksoissa, koska levottoman luonteeni vuoksi kävin aina välillä ulkomailla: puoli vuotta Israelissa, puoli vuotta Englannissa, vajaa vuosi Australiassa. Levottoman luonteeni olen todennäköisesti perinyt mummuni isältä, joka oli jo 1800-luvulla laivatimpurina merillä.

Nyt vihdoinkin monen, monen vuoden jälkeen jo haudattu kutsu ja unelma näyttävät kääntyvän todeksi. Laitoin hakupaperit Kylväjään ja minut hyväksyttiin lähetyskurssille syksyllä 2017. Nautin kurssista suunnattomasti: Opetus oli tasokasta ja hyvää, opettajat kivoja ja helposti lähestyttäviä, kurssilaisten kanssa oli mukavaa. Kaiken kaikkiaan koin, että nyt olen oikeassa paikassa, samoja asioita tärkeinä pitävien ihmisten parissa.

Tarkoituksena on syksyllä 2018 lähteä Mongoliaan kuurojentyöhön. Ajattelen, että työ Mongoliassa on monelta osin erilaista kuin Suomessa, mutta yhtäläistä on varmasti ihmisten kaipaus Jumalan luokse ja omien arkisten asioiden saaminen sujuviksi. Toivon, että Jeesuksen kanssa yhdessä tehtävä työ tuottaa tulosta ja löydämme paljon uusia ihmisiä, jotka eivät vielä tunne Jeesusta, mutta ovat valmiita tutustumaan Häneen.

--
Liity Minnan renkaaseen ja tule mukaan elämään unelmaa todeksi. Ota yhteyttä nettisivujen kautta, osoitteenmuutokset@kylvaja.fi tai p. 09 2532 5400

Onko sinulla itselläsi samanlainen unelma? Ehkä nyt on aika ottaa askelia sen toteutumista kohti? Lue lisää www.kylvaja.fi/rekry ja hae syksyn 2018 lähetyskurssille 31.3.2018 mennessä.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Veden kautta Taivaan Isän lapseksi

Lähettimme kirjoittavat:

"Tammikuun toisena sunnuntaina saimme viettää varsin erityistä juhla­päivää, kun syk­systä lähtien opetusta saanut nainen otettiin ”veden kautta” Tai­vaal­li­sen Isän lapseksi. Hänen tarinansa on koskettava, sillä hän oli jäänyt kol­me vuotta sitten leskeksi ja kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi, kun hänen miehensä jäi ohi ajavan auton alle ja kuoli. 

Nainen oli jo vuo­sia aiemmin saanut uskovalta serkultaan pyhän kirjamme, jota hän oli myös alkanut lukea. Hänellä ei ollut juurikaan tietoa tämän maan valta­uskonnosta tai sen opeista, joten hän omaksui kai­ken sellai­se­naan Sanasta. Tultuaan ensimmäistä kertaa kokoon­tu­mi­siimme pää­si­äi­­senä hän jo uskoi Vapahtajaan, vaikka moni asia olikin hänelle vielä epä­selvää. Opetuskertojen lähetessä loppuaan hän odotti jo innolla tammikuun juhla­päi­väänsä ja myös sitä, että pääsisi ensimmäistä kertaa muiden kans­sa Herran pöytään. 

Naisen elämän­tilanne on hyvin vaikea, sillä hän on ollut työttömänä ja hä­nen on täyty­nyt jättää lapsensakin toistaiseksi äitinsä hoiviin kauas maa­seudulle. Hän on siis muutamassa vuodessa muuttunut nuoren perheen äidistä yksin­eläjäksi. Usko on kuitenkin antanut hänelle paljon lohtua, ja hän lukee innokkaasti Sanaa ja Katekismusta. Juhlassa vuoda­tettiin monet onnen kyyneleet, mutta varmasti taivaassa riemuittiin vielä enemmän (Luuk. 15:7)."

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Ebenezer-kodin asukkaiden elämää: Hans Meyer

Jumalan armollinen toiminta näkyy Ebenezer-vanhainkodin vaiheissa ja sen asukkaiden kiehtovissa elämäntarinoissa. Kirjaan Ebenezer-koti - ensimmäiset 40 vuotta on koottu näitä elämäntarinoita, joista yhden pääsemme nyt lukemaan blogista.


Hans Meyer s. 30.4.1921, Ebenezer-kotiin 11.3.2012, k. 16.12.2014
Esther Meyer s. 15.8.1936, Ebenezer-kotiin 11.3.2012
                                                                                                            

Hans Meyer sekä hänen veljensä ja sisarensa olivat Haifassa syntyneitä kolmannen sukupolven siirtokuntalaisia.

Perhe

Hansin isoisä, Johannes Bauer (1841–1929), oli tullut Saksasta vuonna 1873 vain viisi vuotta ennen saksalaisen siirtokunnan perustamista. Hän työskenteli aluksi myllyssä, joka sijaitsi Jaffassa. Avioiduttuaan Christina Klettin (1844–1932) kanssa hän toimi Bat Galimissa olevan myllyn mestarina. Christina oli perinyt myllyn ensimmäisen avioliittonsa kautta. Heillä oli kaksi lasta, Anna ja Gottlieb.
    Anna Bauer (1882–1969) oli toisen sukupolven templeri. Hän tuli uskoon vuonna 1908. Vuonna 1911 hän liittyi Karmel-lähetykseen, jonka palveluksessa hän työskenteli keittäjänä. Siellä hän tapasi Gottfried Meyerin, puutarhurin. Gottfried oli saapunut vuonna 1908 Sveitsistä. Saksalainen Karmel-lähetys oli lähettänyt hänet puutarhuriksi hoitamaan puutarhaa, joka sijaitsi lähetyksen omistamalla tontilla Karmel-vuorella.
    Anna ja Gottfried menivät naimisiin vuonna 1912 ja saivat kolme lasta, Konradin, Christinen ja Hansin. Perhe asui Karmelilla lähellä lähetyksen rakennusta.

Ensimmäinen maailmansota
Vallattuaan Haifan vuonna 1918 brittiarmeija takavarikoi Annan vanhempien omaisuuden Bat Galimissa, joten he muuttivat ensin poikansa Gottlieb Bauerin taloon, joka sijaitsi Colony-kadulla (nykyisin Ben Gurion -bulevardi). Myöhemmin he asuivat tyttärensä Annan luona Karmelilla. Hansin syntyessä isovanhemmat asuivat Meyerin perheen luona. Hansin rakastamalla Johannes-isoisällä oli melkoinen vaikutus lapsenlapseensa. Hän kertoi tyttärenpojalleen Jeesuksesta. Hans oli vain kahdeksanvuotias isoisän kuollessa vuonna 1929.
    Vuonna 1930 Anna ja Gottlieb muuttivat lapsineen Waldheimiin (nykyisin Alonei Abba). Suurin osa siirtokuntalaisista kuului evankeliseen templerien ryhmään, joka oli osa Haifan saksalaista siirtokuntaa. Hansin veli, Konrad, oli jo palannut Sveitsiin, joten Hans oli ainoa nuori mies perheen kotona Waldheimissa.

Toinen maailmansota
Toisen maailmansodan aikana Hans oli vanhempineen Palestiinassa. Hän opiskeli sähköasentajaksi, mutta saadakseen pätevyyden hänen piti jatkaa opintojaan Sveitsissä, jonne hän saapui syyskuussa 1946. Hän palasi Israeliin vuonna 1962. Kuten aikaisemmin on jo mainittu, hänen vanhempansa lähetettiin vuonna 1948 Kyprokselle templereiden ryhmän mukana.

Jälleen Israelissa
Hansin vanhemmat onnistuivat pääsemään Kyprokselta Sveitsiin ja asuivat Karmel-lähetyksen päämajassa Rämismühlessä. Anna-äiti ei kuitenkaan ollut onnellinen siellä ja halusi palata Israeliin. Karmel-lähetyksen johtajat suostuivat siihen ja he saivat Israelin hallitukselta luvan palata maaliskuussa 1950. He halusivat palata Waldheimiin, mutta siitä oli tullut moshav (maanviljelysiirtokunta), Alonei Abba, jossa vain juutalaisilla oli siihen aikaan lupa asua.
    Anna ja Gottfried muuttivat takaisin Karmel-vuorelle. Hans työskenteli sähköasentajana Beit Shalom-hotellissa. Esther Meyer saapui vuonna 1965 auttamaan Meyerin perhettä. Kolme vuotta
myöhemmin Hans ja Esther avioituivat. He asuivat yhdessä Hansin vanhempien kanssa vuoteen 1969 asti, jolloin Konrad vei vanhempansa Sveitsiin vanhainkotiin.
    Myöhemmin pastori Magne Solheim pyysi Hansia työhön uuteen Elias-kirkkoon Meir-kadulle. Anna ja Gotfried Meyer olivat olleet hänen seurakuntansa jäseniä siitä lähtien, kun hän saapui maahan vuonna 1949 ja alkoi pitää jumalanpalveluksia sapattina St. Luke’s -kirkossa.
    1980-luvun alussa Haifaan rakennettiin uusi konferenssikeskus maapalstalle, joka kuului Hansin veljelle Konrad Meyerille. Hansia pyydettiin asentamaan sinne sähköt. Kun Beit Yedidiah -keskus avautui vuonna 1981, Hans ja Esther muuttivat sinne. Hansista tuli talonmies ja puutarhuri ja Esther oli keittäjä ja vastuussa järjestysasioista.
    Palveltuaan kuusi vuotta Beit Yedidiahissa Hans ja Esther jäivät eläkkeelle. He asuivat Karmelilla ja osallistuivat aktiivisesti Bethesda-seurakunnan toimintaan.
    Kun Hans oli 75-vuotias, Jumala puhui hänelle kasteesta. Hans oli kuuliainen ja hänet kastettiin kesäkuussa 1995 yhdessä nuorimman tyttärensä kanssa.
    Hansin saatua sydänkohtauksen tammikuussa 2011 Hans ja Esther päättivät muuttaa Ebenezer-kotiin. Hans nukkui pois 16. joulukuuta 2014.

    Esther on yhä hyvässä kunnossa ja aktiivinen. Hän on kiireinen lasten ja lastenlasten kanssa, jotka edustavat Haifassa syntyneiden uskovien neljättä ja viidettä sukupolvea.

Kirjoittaja: Esther Meyer

Huovutuskurssilla Mongoliassa

Mongolian-lähettimme Marjut Tikkanen pääsi upottamaan kätensä huovutusvillaan Kylväjän yksinhuoltajahankkeeseen kuuluvalla huovutuskurssilla. 


Mongoliassa on viime vuoden alusta toiminut yksinhuoltajahanke, jossa pyritään tukemaan yksinhuoltajia muun muassa tukien hankinnassa ja koulutuksen saamisella. Mongolian valtio on myös havahtunut yksinhuoltajien määrän hurjaan kasvuun. Siksipä kyseinen projekti on osunut juurikin ajan hermoon. 

Yhdelle yksinhuoltajaryhmälle järjestettiin villakurssi syksyllä 2017. Minäkin pääsin mukaan. Mielelläni teen käsitöitä ja tätä kurssia en halunnut jättää väliin. Otinpas omat huovutusneulanikin mukaan, jos niitä tarvittaisiin. Ajatukseni nimittäin oli, että voisin antaa omalta osaltani ideoita villan käsittelyyn. Täällä kun kovin pidetään ja tykätään perinteisistä tavoista, malleista ja kuvioista. Ehkäpä osaltani voisin olla auttamassa ja antamassa länsimaalaista näkökulmaa – niitä paikalliset toivovat, jotta voisivat myydä tuotteitaan turisteille tai jopa ulkomaille.

Minut otettiin hyvin vastaan. Välissä olin vähän toimettomana, joten silloin oli hyvää aikaa istahtaa puhdistamaan villoja. Villat olivat likaisia kaikesta! Löysin kerran toukankin kiemurtelemasta tuuhean karvan peitosta. Villan puhdistettiin siis käsin. Nypittiin kevyiksi haituviksi. Huomasin, että joillekin se oli haastavaa hommaa, koska näkö olisi vaatinut silmälasit. Puhdistuksen jälkeen villoista tehtiin levyjä. Se oli kiitollista puuhaa, sillä levyistä tuli ihanan pehmeitä ja höttösiä!





Ennen kuin sain upottaa sormeni saippuaan ja alkaa hommiin, tehtiin kaikkein tärkein asia. Otimme kuvia minusta ja opettajasta sekä minusta ja opiskelijoista. Täällä saa tuntea itsensä julkkikseksi. Siitä ei kannata ressata tai joutuu olemaan nokka nyrpillään aika useasti. Nyt opettaja sai oman ilonsa siitä, että hänen opetuksessaan on kielitaidoton länsimaalainen!

Olen aikaisemmin Suomessa huovuttanut pienen koristepallon. Sekin oli niin tuskaa, etten ymmärrä, mitä iloa koko touhusta saa. Perustiedot olivat siis kunnossa ja asennettakin oli helppo muuttaa. Alustana oli muovilattiamatto, saippuana täällä käytettävä pyykinpesusaippua ja suojana valoverho. Sitten ei muuta kuin pyörittämään, paijailemaan ja hieromaan loputtomia minuutteja. Välistä hankaluutena oli ymmärtää, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Varsinkin tekeleeni kulmat olivat haastavia tajuta. Opettajani kieritti niitä ja aukaisin kulmia useaan otteeseen. Mutta parin tunnin päästä alkoi näyttämään jo todella hyvältä. Kotitehtäväksi sain pestä työni kuumalla vedellä ja ommella kuviot. Niitä kuvioita mallailtiin jo etukäteen kurssilla. Oli kukkaa, sarvia ja muita perinteisiä kuvioita.





Kotona mietin ja pähkäilin, minkä kuvion tekisin. Kirjoitin mongolialaiselle ystävälleni olisiko hänellä jokin hyvä Raamatun lause, jonka voisin kirjailla työhöni. Hän kysyi, mitä olen tekemässä. Kerroin, että tästä tulee jonkinlainen istuma-alusta, jonka voisin antaa  lahjaksi sitten lähtiessämme Suomeen. Sain yllättävän vastauksen: täkäläiset eivät istu kirjoitusten päälle! Olipas onni, että sen sain tietää!



Tekeleeni odottaa edelleen pohjaan kangasta. Yritin kiinnittää nahkaa, mutta sen ompeleminen on niin työlästä käsin. Eiköhän se tästä, kun se päivä koittaa, kun sisuunnun tarpeeksi ja sitten neula sauhuaa.

Kurssin tuotoksina oli muun muassa huopatossuja, hattuja, koreja, laukkuja ja niitä perinteisempiä istumasuojia. Osa kurssilaisista perusti pienen huovutuspajan, josta ajattelin tilata istuma-alustoja ja muita pieniä ideoita Suomeen tuotavaksi. Huovutusneulat jäivät käyttämättä, sillä muiden työkiireiden vuoksi en päässyt olemaan kurssilla kaikkia päiviä. Olen kuitenkin saanut auttaa tätä mainitsemaani pajaa pienissä jutuissa. Sen tuotteita voi kurkistaa Facebook-sivuilta nimellä Happy wool Mongolia. Tervetuloa kurkkaamaan!

Kirjoittaja pitää omaa käsityöaiheista blogia, jossa on myös pieniä tuokiohetkiä mongolialaisesta elämästä. Lue lisää https://vuorillani.blogspot.fi/ 

torstai 18. tammikuuta 2018

Laura Suomisen muistolle

Laura Suominen (o.s. Pulakka) sai taivaskutsun 4.1.2018, kun hänen pitkä ja rikas, monia rikastuttanut elämänsä päättyi 94-vuotiaana Espoossa. Laura syntyi Viipurin läänin Pyhäjärvellä, Noitermaan kylässä 20.7.1923. Seitsenlapsinen perhe kohtasi suuria suruja, kun äiti kuoli Lauran ollessa nelivuotias ja isä joitakin vuosia myöhemmin, jolloin lapset jäivät sedän turviin. Sota vei heiltä Viljo-veljen.

Kahden raskaan evakkotaipaleen jälkeen Lauran tie vei Kiikalaan, Salon seudulle, missä hän tapasi tulevan miehensä ja missä Lauran ja Veikko Suomisen häät vietettiin vuonna 1950. Asuttuaan useilla paikkakunnilla, pisimpään Hämeenkyrössä, pariskunta muutti Espoon Tapiolaan vuonna 1967. Suomisten yhteinen taival päättyi kuitenkin pian, sillä Lauran puoliso menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen vuonna 1971. Lohtuna oli tietoisuus siitä, että Veikko oli päässyt Jeesuksen luo. Sisarukset ja heidän perheensä olivat Lauralle aina tärkeitä ja läheisiä, ja hänelle ehti kertyä vuosien varrella lukuisia rakkaita kummilapsia.

Laura oli kovasti toivonut pääsevänsä opettajan ammattiin, mutta se ei kuitenkaan sodan jälkeisissä oloissa toteutunut. Hän sai tarkastuskarjakon koulutuksen, mutta oli työssä myös muun muassa tehtailla ja kotiapulaisena sekä laitossiivoojana. Laura piti esiintymisestä jo lapsena ja nautti runojen lausumisesta ilahduttaen taidollaan kuulijoita monissa tilaisuuksissa.  

Jo lapsuudessa Pyhäjärvellä Lauran sydämessä virinnyt usko Jeesukseen uudistui ja vakiintui nuoruudessa käytyjen kamppailujen jälkeen. Hän pääsi uskomaan vapauttavan evankeliumin, joka toi rauhan ja ilon. Tämä sisäinen ilo pulppusi Laurasta niin, että se tuskin jäi keneltäkään huomaamatta. Karjalan kunnailta perintönä tuotu iloluontoisuus täydensi vaikutelman.   

Laura opiskeli Raamattua muun muassa Raamattuopiston kirjekursseilla. Tapiolaan muuton jälkeen hänet tunnettiin pian seurakunnassa pyhäkoulunopettajana ja myös lähetystoimikunnan jäsenenä. Muutenkin hän osallistui aktiivisesti ja monin tavoin kotiseurakuntansa toimintaan. Sen jälkeen kun seurakunnat alkoivat ottaa nimikkolähettejä, solmi Tapiolan seurakunta nimikkolähettisopimuksia myös Kylväjän kanssa, mitä asiaa Laura oli aktiivisesti edistämässä.

Uskollinen esirukoustyö jatkui läpi elämän ja ulottui yli rajojen, myös eri järjestöjen työhön, maan ääriin asti. Hengellinen huoli naapureista, ystävistä, läheisistä, isänmaasta, kirkosta ja lähetystyöstä sai hänet monesti kyyneliin ja vei moneen rukouskamppailuun ja myös kokemaan ihmeellisiä rukousvastauksia, toisaalta välillä myös vastustusta. Vuodesta toiseen hän kutsui uusia ihmisiä henkilökohtaisesti raamattu- ja lähetyspiireihin. Kotonaan hän piti vuosikymmenet ”Kylväjän piiriä”, jossa Raamattua opettivat järjestön työntekijät. Kylväjän kotiseutulähettinä hän eli mukana työn ja työntekijöiden iloissa ja suruissa. Laura itse jakoi runsaasti omastaan tarvitseville.

Laura lähti innolla mukaan 1960-luvun herätys- ja lähetysliikkeeseen, joka vaikutti myös Espoossa. Muun muassa Per Wallendorff ja Olavi Peltola vaikuttivat seudulla, ja Laurakin liittyi Olavin johtamaan piiriin.

Muutama kuukausi Kansanlähetyksen perustamisen jälkeen syksyllä 1967 Tapiolassa toiminut ryhmä ilmaisi halunsa saada oma lähetti, jota ryhtyä tukemaan. Kun tuli tietoon, että olin juuri lähdössä lähetyskurssille tarkoituksena päästä työhön Keski-Aasiaan, syntyi yhteys Tapiolaan, ja nopeassa tahdissa siellä päätettiin muodostaa lähettäjärengas työn tukemiseksi tällöin aivan uudessa, tuntemattomassa maassa. Laura oli mukana tässä ryhmässä, samoin nyt jo perille päässeet Eila, Meeri ja Raili, sekä Sirkka, joka asuu edelleen Tapiolassa. Renkaaseen tuli mukaan jäseniä myös muualta Helsingin seudulta ja se toimi uskollisesti ja kärsivällisesti työn takaiskut kestäen niin kauan kuin tarvittiin, eli parikymmentä vuotta. Vuonna 1974 tapahtunut järjestökriisi kosketti syvästi myös vapaaehtoisia lähetystyön tukijoita. Jokainen joutui siinä etsimään oman tiensä. Laura usean muun tavoin päätti lähteä tukemaan vasta perustetun Kylväjän työtä. 



Kuulun siihen noin tusinaan lähetystyöntekijöitä, useimmat Kylväjästä, joiden lähettäjiin Laura on lukeutunut. Säännöllisen rukous- ja taloudellisen tuen lisäksi Laura oli yksi ahkerimmista kirjeenkirjoittajista. Jos voitaisiin koota yhteen pinoon kaikki ne kirjeet ja muut postit, joita Lauralta puolen vuosisadan aikana lähetyskentille lähti, pino olisi todella korkea! Kuinka paljon iloa, rohkaisua ja jaksamista ne ovatkaan kuljettaneet mukanaan!

Laura palasi usein kahteen erityiseen tapahtumaan, jotka liittyvät Keski-Aasian työhön,
Vuonna 1974 hän sai kotiinsa vieraaksi Keski-Aasiasta käymässä olleen sokean veljen. Ilo oli varmasti molemminpuolinen. Sitä suurempi oli järkytys, kun useita vuosia myöhemmin kuultiin, että tämä veljemme oli kadonnut. Hänet oli siepattu ja hän kärsi sen jälkeen marttyyrikuoleman.  

Monesti Laura otti esille iloisen muistelun aiheen: tutustumismatkan Keski-Aasiaan vuonna 1977. Renkaastamme tuohon seitsemän hengen matkaan osallistuivat Lauran lisäksi Eila Palsanen sekä Helsingistä Elina Ponkala. Olot olivat silloin aika vakaat, ja saatoimme hyvin vierailla paikallisissa kodeissa ja tavata heitä, joiden puolesta oli jo ehkä vuosia rukoiltu. Varmasti saatiin myös tukku uusia rukouskohteita. Tehtiin myös retkiä maaseudun jylhiin vuoristomaisemiin. Juhannusiltana kokoonnuimme puutarhajuhlaan Keski-Aasian tummentuneen, tähtikirkkaan taivaan alla.
--------
Kiitämme Laurasta Jumalaa ja kaipauksenkin keskellä iloitsemme, että hän saa olla siellä, mihin hän jo pitkään toivoi pääsevänsä, Jeesuksen luona.


Marjatta Kyyhkynen
Kylväjän lähetystyöntekijä (el.)


Laura Suomisen ja japanilaisen Chieko Ishiin elämästä kertoo Mailis Janatuisen kirja Kaksi naista yksi usko. Perussanoma 2014.  

Kylväjän kunniajäsenen ja pitkäaikaisen lähetysystävän Laura Suomisen hautajaiset järjestetään 9.2. klo 15.30 Tapiolan kirkossa Espoossa. Lämpimästi tervetuloa!