torstai 12. heinäkuuta 2018

Liisa Kingma: Maailman ääriin vie sanoma kallis


Liisa Kingman puhe Lähetyksen kesäpäivillä 15.6.2018: 

Neljä nuorta naisteologia seisoi lähetystyöhön siunattavana 50 vuotta sitten suuressa teltassa.

Siunaamassa oli Olavi Peltola, Juhani Lindgren, Raimo Mäkelä ja 10 muuta miestä. Neljä naista lähdössä ja 13 miestä siunaamassa. Varsinaisena kutsujana ja siunaajan oli Herra Jeesus, joka oli antanut lupausten sinetöimän tehtävän. ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni… ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

Ritva Olkkola lähti Etiopiaan ja tänään olemme saaneet juhlistaa satakertaista satoa. Ritva Juutilainen lähti Kimmon kanssa Japaniin sekä Marjatta Kyyhkynen ja minä Keski-Aasiaan eli Vuorimaahan. Kenttävuosien jälkeen kenttämme on nyt viime vuosien aikana seurannut meitä tänne Suomeen asti.

Kentällä 23 vuoden aikana sain olla lähes 50 henkilön kastetilaisuudessa mukana ja nyt eläkevuosina Suomessa noin 100 Jeesukseen uskovan persiaa puhuvan kastetta todistamassa. Useampi maahanmuuttajalinjalla opiskeleva on pitänyt tärkeimpänä Raamatun lauseena lähetyskäskyä! Enpä olisi 50 vuotta sitten osannut kuvitella, että nyt saan opettaa virallisesti uskontoa maahanmuuttajille heidän omalla kielellään. He iloitsevat siitä, että saavat kysyä, itse lukea ja ymmärtää kristinuskon perusasioita. 

Yksi kaksi vuotta sitten kastettu sanoi todistuspuheenvuorossaan: ”Ajattelin tuon Liisan puhuvan omiaan, kun sanoo, että Jeesus on Jumalan Poika. Sitten luin itse Raamatusta: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi oman Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Hän yhtyi monen muun iloon ja kiitokseen siitä, ettei tarvitse pelätä joutuvansa helvettiin, vaan saa tietää, että synnit on anteeksi Jeesuksen tähden.

On ihmeellistä Jumalan uskollisuutta, että kutsu, tehtävänanto ja siunaus on voimassa vieläkin ja että saamme palvella sekä nuoruuden innon vuosina, keski-iän kiireissä että hiusten harmaannuttua ja askelten hidastuessa. On suurta Jumalan armoa, että Hän on antanut kutsumilleen läheteille uskollisia esirukoilijoita ja tukijoita. Ilman tällaista yhdessä kulkemista ei kukaan meistä jaksaisi. Jumalalle kiitos niistä sadoista Jeesuksen seuraajista, jotka ovat saaneet sydämelleen Etiopian, Japanin, Keski-Aasian kansat ja monet muuta kansat Kylväjänkin kentillä. 

Maahamme tulleet ja Jeesuksen kutsun kuulleet tarvitsevat myös esirukousta. Yksi heistä, nuori rouva, sanoi kun luettiin Johanneksen evankeliumin 10:16 Jeesuksen sanat: ”’Minulla on myös muita lampaita.’ Me olemme noita muita lampaita ja Jeesus on valinnut meidätkin.” Toinen sanoi kasteen jälkeen: ”On kuin suuri vuori olisi otettu pois harteiltani. Olen saanut uuden elämän!”

Saamme olla ihmeellisen armon osallisuudessa, kun olemme lähetystyössä. Kiitos.

Kuva: Niko Seppä

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Jukka Norvanto: Luominen


Jukka Norvanto Lähetyksen kesäpäivät Raamattuopistolla la 16.6.2018 klo 9

Luominen

Kun opetustuokion aiheena on luominen, tuntuu siltä kuin pitäisi astua sellaisen todellisuuden taakse, josta kenelläkään ihmisellä ei ole mitään kokemusta. Kaikki se, mitä näemme, tunnemme, koemme, ajattelemme tai päättelemme, on osa tätä luomakuntaa, jossa elämme.

Tokihan fyysikot ja filosofit ovat koettaneet vuosien ja vuosisatojen varrella päästä ikään kuin luomisen takaisen todellisuuteen, kun ovat kehittäneet teorioita maailman synnystä ja vaikkapa alkuräjähdyksestä. Mutta kun kysytään, mitä oli ennen kuin mitään oli, viisaimpienkin täytyy vaieta tai korkeintaan sanoa, että sellainen kysymys on turha. Tieteenkin tekijöiden rajat loppuvat jossakin kohtaa.

Filosofit ovat taas pohtineet sitä, että jos ja kun tässä maailmassa näyttää olevan sellainen laki voimassa, että aina, kun jotakin tehdään tai tapahtuu, se alkaa vaikuttaa ympärillä olevaan todellisuuteen. Jos poika potkaisee palloa, se saa aikaan ilmavirtauksia, pallon kulumista ehkä ikkunan rikkoontumista, ja nämä seuraukset saavat taas aikaan omia vaikutuksiaan ympäristöön. Niinpä on pohdittu, kuka tai mikä on ensimmäinen liikuttaja, josta kaikki muu liike sai alkunsa. Ja tietenkin sen jälkeen joutuu miettimään, mistä tuo ensimmäinen liikuttaja on tullut.

Kysymys luomisesta vie näin ihmisen nopeasti hämmennyksiin. Jossain kohtaa tulee vastaan ikään kuin seinä, jonka toiselle puolelle ei näytä pääsevän. Mikä on siis vastaus, jonka tällaisen seinän kohdannut ihminen antaa kaiken alusta?

Minun väitteeni on, että jos ihminen tahtoo jonkin vastauksen antaa, hänen on pakko myöntää, että se vastaus perustuu jollain lailla uskoon. Joku uskoo, että tiede varmaankin joskus tulevaisuudessa voi antaa parempia vastauksia. Toinen uskoo, että tämä kaikki syntyi sattumalta. Jossain tapahtui jostain syystä jotain, joka sai vähitellen aikaan koko maailmankaikkeuden syntymisen. Kristitty taas perustaa uskonsa Raamatun ilmoitukseen.

Kaikkien ongelmaksi jää lopulta se, ettei tässä luomakunnassa ole ketään, joka voisi ikään kuin asettua kaikkien näiden selittäjien yläpuolelle ja lausua sieltä viimeisen sanan, joka ratkaisisi asian lopullisesti. Niinpä meidän ihmisten osaksi jää lopultakin usko, jota ei voi lopullisesti tässä maailmassa todistaa oikeaksi.

Tämän saman asian ilmaiseen Heprealaiskirjeen kirjoittaja näin jakeissa Hepr. 11:1–3: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Uskoon perustuu se todistus, jonka Jumala on isistä antanut. Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä."

Näin Heprealaiskirjeen kirjoittaja kertoo tiivistetysti sen, mitä kristinuskossa ja myös juutalaisuudessa uskotaan luomisesta. Luomakunta on saanut alkunsa, kun Jumala antoi sanansa. Hänen luova sanansa sai aikaan kaiken sen, mitä maailmassa tälläkin hetkellä on. Jumalan sana on siis filosofisessa mielessä ensimmäinen liikuttaja.

Kristitty uskoo myös, että sanallaan maailman luonut Jumala on, jollain tavoin nähtävillä luomakunnassaan. Tällä näkemisellä tarkoitan jotain samaa kuin mitä vaikkapa taideteosta katseleva ihminen näkee. Hän näkee jonkinlaisen lopputuloksen edessään. Se voi olla maalaus, veistos tai vaikkapa valokuva. Sitä tarkastellessaan hän voi päätellä jotain taideteoksen tekijästä, vaikkei edes tietäisi tekijän nimeä. Käytetty materiaali, värien valinta, teoksen todennäköinen ikä ja itse sen aihepiiri paljastavat jotain tekijästään. Ja vaikka kaikki muut päättelyt menisivätkin pieleen, niin yhdessä asiassa taideteosta katseleva osuu oikeaan: joku on sen tehnyt. Eli sen jonkun täytyy olla joko vielä olemassa tai hän on ainakin joskus ollut olemassa.

Tästä syystä Paavali saattaa kirjoittaa Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa, jakeissa 18–21: ”Jumalan viha ilmestyy taivaasta ja kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen ja vääryyteen, jota ihmiset tekevät pitäessään totuutta vääryyden vallassa.  Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille.  Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua. Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.

Apostoli siis jopa sanoo, että näkymätön Jumala on niin selvästi nähtävillä hänen luomisteoissaan, ettei kukaan ihminen voi sitä kieltää. Jumalaa vastaa nouseminen on sitten kyllä saanut aikaan sen, että ihmisten ajatukset ovat ”käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.”

Jumalan olemassaolo voidaan siis Raamatun mukaan päätellä luomakuntaa tarkastelemalla. Mutta kristinuskon lähtökohta ei ole tietenkään vain tässä ns. yleisessä ilmoituksessa, vaan siinä, mitä Jumala on ilmoittanut itsestään ns. erityisessä ilmoituksessa, joka on tietenkin Raamattu itsessään mutta ennen muuta Jeesus Kristus, ihmiseksi syntynyt Jumala.

Jumala ilmoittaa siis itsensä erityisellä tavalla Raamatussa. Ja Raamattu kertoo meille myös siitä, miten kaikki sai alkunsa. Tuttu luomiskertomus kertoo sen kuudella sanalla: Alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Siinä on kuudella sanalla sanottu niin paljon, ettei kukaan tutkija milloinkaan voi luodata niihin syvyyksiin, jotka noihin sanoihin kätkeytyvät: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan."

Siinä olikin oikeastaan koko luomiskertomus jo ilmaistuna. Uskon, että moni meistä olisi tahtonut tarkemman selonteon tuosta kaikesta. Olisimme epäilemättä tahtoneet paljon enemmän yksityiskohtia siitä, kuinka koko maailmankaikkeus tehtiin. Mutta nyt meillä on vain kuusi sanaa kertomassa kokonaisen maailmankaikkeuden ja sen ohella maan ilmestymisestä näyttämölle. Kuitenkin Jumala jostakin syystä tahtoi antaa meille näin typistetyn kertomuksen asiasta, jonka tutkimiseen astronomit käyttävät miljardeja ja taas miljardeja euroja tai dollareita ja tuhansia työvuosia.

Niinpä joudummekin kysymään: Mitä ihmettä Jumalalla oli mielessään, kun hän antoi tämän meille tiedoksi näin lyhyessä muodossa? Mihin hän pyrkii? Tahtoiko hän kenties opettaa meille geologiaa, biologiaa, astronomiaa – vai kenties jotain aivan muuta?

Voisiko asia olla niinkin yksinkertainen, että Jumala vain tahtoi meidän tietävän, kuka on tehnyt tämän kaiken, ketä meidän on tästä kaikesta kiittäminen ja kenelle olemme tilivelvollisia elämästämme? Puhuttelevaa on sekin, ettei Raamatussa ole yhtään kohtaa, jossa yritetään ikään kuin todistella Jumalan olevan olemassa. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että Jumala on ja että hän on tehnyt kaiken sen, mitä maailmassa on.

Seuraavaksi tahtoisin pohtia, mitä luominen sitten näyttäisi Raamatun ilmoituksen mukaan olevan?

Katsotaanpa siis tarkemmin Raamatun alkua ja myös luomiskertomuksen ulkoista muotoa. Luomiskertomus antaa näet jo muodollaan tärkeän viestin siitä, mihin meidän kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Minkä voisi sanoa olevan luomisen ydintä?

Juutalaiset ja toki monet kristitytkin ovat jo vuosisatoja sitten huomanneet, että luomiskertomuksessa on 10 kohtaa, jotka ohjaavat lukijan huomiota aivan tiettyyn suuntaan. Siihen suuntaan toki vievät kristittyjenkin ajatukset, niin kuin myös edellä lainaamani Heprealaiskirjeen jae: ”Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä.

Kun tällä ymmärryksellä tutkii luomiskertomusta, huomaa, että siellä todellakin esiintyy 10 kertaa ilmaisu: Jumala sanoi:

Jumala sanoi: Tulkoon valo! (1. Moos. 1:3)

Jumala sanoi: Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin erottamaan vedet toisistaan. (1. Moos. 1:6)

Jumala sanoi: Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan. (1. Moos. 1:9)

Jumala sanoi: Kasvakoon maa vihreyttä. (1. Moos. 1:11)

Jumala sanoi: Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä. (1. Moos. 1:14)

Jumala sanoi: Viliskööt vedet eläviä olentoja. (1. Moos. 1:20)

Jumala sanoi: Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja. (1. Moos. 1:24)

Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme kaltaiseksemme. (1. Moos. 1:26)

Jumala sanoi: Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. (1. Moos. 1:29)

Jumala sanoi: Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. (1. Moos. 2:18)

On helppoa nähdä näiden ikään kuin luomisen käskysanojen yhteys kymmeneen käskyyn. Jumala toisin sanoen loi maailman 10 sanalla, ja hän myös antoi 10 sanaa pitääkseen luomaansa maailmaa yllä.

Samalla tavalla voi tarkastella 10 luomissanan yhteyttä Egyptin 10 vitsaukseen ja nähdä, että näissä Egyptiä kohdanneissa vitsauksissa oli kysymys Jumalan luomistyön vastaisesta toiminnasta.

Katsotaanpa siitä muutama esimerkki. Ensinnäkin ensimmäinen vitsaus liittyi veden muuttumiseksi vereksi. Jakeessa 2. Moos. 7:17 annetaan siitä ohje: Herra sanoi vielä Moosekselle: "Käske Aaronin ottaa sauvansa ja ojentaa se kohti Egyptin vesiä, sen kanavia ja lammikoita, jokaista paikkaa kohti, missä vettä on. Silloin vesi muuttuu vereksi, ja verta on kaikkialla Egyptissä, vieläpä puissa ja kivissäkin."

Heprealaisessa alkutekstissä puhutaan tässä jakeessa vesien kokoontumispaikoista eli suomeksi lammikoista. Luomiskertomuksessa, ensimmäisessä luomisen käskysanassa samaa heprean sanaa käyttäen sanotaan: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan.

Vastaavasti seitsemäs ja kahdeksas vitsaus, eli rakeet ja heinäsirkat kohdistuivat kasvikuntaan, jonka antimia ihminen oli saanut nauttivakseen. Kun luomisen yhteydessä sanotaan: ”Kasvakoon maa vihreyttä. (1. Moos. 1:11), niin nyt vitsauksen jälkeen todetaan jakeessa 2. Moos. 10:15: ”Ne peittivät maan pinnan ja maa oli niitä mustanaan. Ne söivät kaiken maassa kasvavan ja kaikki puiden hedelmät, kaiken, mitä rakeilta oli säästynyt. Missään koko Egyptissä ei jäänyt vihreyttä puihin eikä maahan.

Israelin kansa sai näin opetusta siitä, että Jumala, joka on luonut tämän maailman, voi myös niin tahtoessaan tehdä luomistekonsa tyhjäksi. Egyptin 10 vitsausta eivät siis olleet lopultakaan ehkä niinkään opetusta egyptiläisille kuin Israelin kansalle Jumalan suuruudesta. Onkin huomionarvoista, että pian näiden 10 vitsauksen jälkeen kansa saa Jumalalta 10 sanaa, joiden tarkoituksena on pitää yllä elämää tässä maailmassa. Kansa sai siis ikään kuin nähdä, miksi Herraan luottaminen suojelee elämää, ja miksi Egyptin jumalien seuraaminen tuhoaa lopulta luomakuntaa ja ihmistä sen myötä.

Näin luomiskertomuksen 10 Jumalan puhetta tai käskysanaa kertovat olennaisen ihmisestä, luomakunnasta sekä ihmisen ja luomakunnan suhteesta toisiinsa.

Toisena tärkeänä asiana on pohtia yksittäisen sanan merkitystä. Raamattuhan alkaa sanoilla: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan." On hyvä tietää, että heprealaisessa alkutekstissä luomisesta käytetty verbi on baaraa. Tuo sana esiintyy Vanhassa testamentissa laskujeni mukaan 33 kertaa. Aina, kun tuota verbiä käytetään, se liitetään Jumalaan. Kertaakaan ei siis sanota tuon verbin avulla ihmisen luoneen jotakin. Ihmisen kyllä kerrotaan Raamatun sivulla tehneen monenlaisiakin asioita, mutta silloin käytetään joitakin toisia heprean monista tekemistä kuvaavista verbeistä.

Luominen on siis selvästikin Jumalan työtä.

Mutta mitä luomisella tarkoitetaan? Aika usein asiaa selitetään siten, että Jumala loi jotain tyhjästä eli sellaisesta, mitä ei ennestään ollut olemassa. Aivan tarkkaan ottaen se ajatus ei taida pitää paikkansa. Sillä tuntuisi loogiselta ajatella, että Jumalalla oli ennen luomista suunnitelma luomisesta, jos nyt ylipäätään voidaan käyttää termejä ennen ja jälkeen, kun puhutaan ajasta ennen aikaa, joka on myös osa Jumalan luomistekoa. Mutta loogiselta tuntuu, että Jumalalla oli mielessään kuva siitä, mitä hän tahtoi luoda, ja teki sitten sen, mitä teki. Mutta siihen tekemiseen hän ei ainakaan aina käyttänyt mitään jo olemassa olevaa ainetta.

Niinpä joskus luominen näyttäisi tarkoittavan myös sitä, että jostain ikään kuin hahmottomasta massasta Jumala tekee jotain järjestäytynyttä. Raamatun alussahan puhutaan mm. pimeydestä, ja autiosta maasta, jota Jumala alkoi sanallaan tehdä sellaiseksi, että ihmisen olisi siinä hyvä asua. Raamattua laajemmin katsottaessa voi nähdä myös sen, että pimeydellä ja tyhjyydellä viitataan myös Jumalaa vastaan nousseisiin kaaosvoimiin, jotka joutuivat alistumaan Jumalan sanan alle.

Ei ole vaikea nähdä tätä yhtymäkohtaa myös siihen, kun Jeesus, ihmiseksi syntyneenä Jumalana, pelkän sanansa voimalla hiljentää hirmumyrskyn, karkottaa pahoja henkiä ja parantaa sairaita.

Jumalan sanalla on siis valta sekä käyttää jo olemassa olevaa uuden luomiseen että luoda näkyvää näkymättömästä.

Niistä 33 kohdasta, joissa VT:ssa käytetään baaraa-verbiä, suurin osa liittyy maailman luomisen kuvaukseen tai sen muistelemiseen. Niinpä esim. jakeista Jes. 45:7–8 voimme lukea: ”minä, joka luon valon ja luon pimeyden ja tuotan yhtä lailla onnen ja onnettomuuden. Minä olen Herra. Kaiken tämän minä teen. Vihmokoon taivas, virratkoon oikeus ylhäältä pilvistä, avautukoon maa ja kasvakoon pelastuksen hedelmää ja versokoon vanhurskaus! Minä, Herra, olen tämän luonut.

Tai Psalmi 89:12, jossa alkutekstissä käytetään baaraa-sana, vaikkakaan se ei näy suomennoksessa: ”Sinun on taivas ja sinun on maa, sinä olet perustanut maanpiirin ja kaiken mitä siinä on.

Näiden maailman luomiseen liittyvien raamatunkohtien lisäksi, baaraa-verbiä käytetään parissa yhteydessä myös tavalla, joka saa ainakin minun sydämen sykähtämään aivan erityisesti.

Ensimmäinen näistä sykähdyttävistä kohdista on Daavidin Ps. 51:12: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki.” Tämän synnintunnustuspsalmin Daavid laati sen jälkeen, kun hän oli profeetta Natanin välityksellä ymmärtänyt kunnolla, kuinka väärin hän oli tehnyt hankittuaan itselleen Urian vaimon, Batseban. Daavid näytti ymmärtäneen, ettei hänen oma sydämensä tule koskaan niin puhtaaksi kuin hän toivoisi. Siksi hän rukoilee, että Jumala loisi häneen aivan toisenlaisen sydämen, hän itse ei sellaista voisi saada aikaan. Daavid puhuu siis uudesti luomisesta, me kristityt uudestisyntymisestä uskoon tuloa tarkoittaen.

Toinen sydäntä sykähdyttävä kohta, jossa baaraa-verbiä käytetään on jakeessa Jes. 57:19:

Vuoden 1992 käännöksessä se ja edellinen jae on muotoiltu näin: ”Ne tiet minä olen nähnyt. Mutta nyt tahdon parantaa tämän kansan, johtaa sen askelia, tahdon antaa sille lohdutuksen. Sen surevien huulille minä annan ylistyksen hedelmän. Minä annan rauhan, rauhan lähelle ja kauas – sanoo Herra – ja minä parannan heidät.

Tästä käännöksestä on vaikea päätellä, missä kohtaa luomisesta puhutaan, joten katsotaan vielä vuoden 1933 käännöksestä samat jakeet: ”Minä olen nähnyt hänen tiensä, mutta minä parannan hänet ja johdatan häntä ja annan jälleen lohdutuksen hänelle ja hänen surevillensa. Minä luon huulten hedelmän, rauhan, rauhan kaukaisille ja läheisille, sanoo Herra, ja minä parannan hänet.

Näissä jakeissa Jumala lupaa siis luoda lohdutusta kaipaavan huulille hedelmän, joka viittaa kaksinkertaiseen rauhaan eli täydelliseen rauhaan niin lähellä kuin kaukana.

Sellaista sanomaa ei ihminen voi saada aikaan, vaan sekin on Jumalan luomistyön tulosta. Mistä Jesaja siis puhuu? Muutamaa lukua aikaisemmin hän on puhunut kärsivästä Herran palvelijasta, joka kantoi meidän syntimme ja jota rangaistiin meidän vuoksemme. Nyt Jesaja puhuu Jumalan luomistyöstä, joka tulee esiin lohdutusta kaivanneen huulilta.

Tuskinpa sen paremmin voidaan kuvata sitä, mitä evankeliumi Jeesuksesta saa aikaan tässä maailmassa. Evankeliumi on Jumalan uutta luovaa sanaa, ja kun sitä julistetaan, se tuo uutta elämää murheellisille. Se luo uutta kuoleman keskelle.

Ehkäpä siitä puhuu myös se, mitä Ilmestyskirjassa, jakeissa 15:2–3 kerrotaan pelastuneiden laulavan: ”Minä näin kuin kristallisen meren, joka välkehti tulta. Tuon kristallimeren rannalla seisoivat pedosta voiton saaneet, ne, jotka eivät olleet kumartaneet sen kuvaa eivätkä ottaneet merkkiä, jossa on sen nimen luku. Heillä oli käsissään Jumalan harput, ja he lauloivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, ja Karitsan laulua: – Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias! Oikeat ja todet ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas!

Mooseksen virsi ennakoi tulevaa pelastusta, mutta Mooses saattoi viedä ihmiset vain Jordanin rannalle katselemaan sen toiselle puolelle, kohti luvattua maata. Vasta Jumalan Karitsa, Jeesus Kristus, saattoi täyttää ihmisten kaipuun ja luoda uuden elämän, uuden sydämen ihmiselle.



tiistai 3. heinäkuuta 2018

Jukka Norvanto: Kaikkein pyhin

Raamattuopetus Lähetyksen kesäpäivillä Kauniaisissa 15.6.2018 klo 18.00

Kaikkein pyhin

Lähetyksen kesäpäivien ohjelmassa on tämän raamattuopetuksen aiheeksi merkitty sanat ”Kaikkein pyhin”. Lähtökohdaksi aiheen pohtimiselle on annettu kuusi jaetta Efesolaiskirjeen toisesta luvusta. Onkin hyvä lukea jakeet aluksi Ef. 2:13–18:

Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina.

Ehkä huomasit, että jakeissa oli läheinen yhteys tämän vuotisten Lähetyksen kesäpäivien yleisteemaan: ”Lähde lähemmäs”. Paavalihan kirjoitti siitä, että Jumalamme on Jeesuksen veressä tuonut lähelle hänestä kaukana olleet ihmiset. Paavali totesi myös, että Jumala on tullut julistamaan rauhaa sekä niille, jotka olivat kaukana että niille, jotka olivat lähellä. Mutta miten nämä jakeet liittyvät raamattuopetuksen aiheeseen, joka on Kaikkein pyhin?

Eikö lukemissani jakeissa pääpaino ollut kuitenkin siinä, että kahden ihmisryhmän välillä ollut vihollisuuden muuri on hajotettu? Sen seurauksena nyt niin kaukana kuin lähellä olleille on avattu pääsy yhden ja saman Isän luo Pyhän Hengen johdattamina?

Me ymmärrämme, että Paavali puhuu tässä juutalaisista ja meistä pakanakansoihin kuuluvista ihmisistä. Ja toki ymmärrämme senkin, että Lähetyksen kesäpäivillä on tarpeellista muistuttaa meitä kaikkia lähetystehtävästämme. Toisin sanoen siitä meille uskotusta tehtävästä, että evankeliumi tulee julistaa sekä Paavalia lähinnä olleille juutalaisille että kaikkein kaukaisimpien kansojen keskuuteen. Sillä tässä maailmassa ei ole annettu kuin yksi nimi, jossa ihmiset voivat pelastua. Vain usko Herraan Jeesukseen tuo pelastuksen. Siitä totuudesta ei nykyään tosiaankaan kerrota riittävän usein. Mutta miten tämä kaikki liittyy Kaikkein pyhimpään?

Vastausta lähdemme tällä kertaa hakemaan antiikin aikaakin kauempaa menneisyydestä. Sitä varten meidän on aluksi tutustuttava kerubeihin. Kaikkein pyhin ja kerubit näet liittyvät näet läheisesti yhteen.

Avaamme siis Raamatun kolmannen luvun päätösjakeiden kohdalta. Tuo ihmisen lankeemuksesta kertova luku päättyy lohduttomalta näyttävään viestiin: ”Sitten Herra Jumala sanoi: ‘Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!’ Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä” (1. Moos. 3:22–24).

Paratiisista karkotuksesta lähtien ihmiskunta on elänyt ikään kuin Eedenistä itään. Ihminen elää siis nykyäänkin ulkopuolella sen kodiksi tarkoitetun paratiisin, jonka asujaksi Jumala alun perin tarkoitti ihmisen.

Paratiisin ulkopuolella asuessamme koemme aika ajoin kovaa kaipausta päästä takaisin todelliseen kotiin. Se kaipaus voi tulla esiin haluna kokea uudelleen lapsuuden kodin tunnelma, lapsuuden joulu, kesäloman alku Suvivirren laulamisen jälkeen tai vaikkapa rakkaan ystävän kohtaamisen muisteluna. Mutta jos kaipaava ihminen palaa lapsuuden maisemiin toivoen pääsevänsä jälleen osalliseksi samasta tunnelmasta, hän pettyy, kun ei voikaan enää kokea samaa tunnelmaa. Ehkäpä hän voi kuitenkin alkaa aavistella, että sekä alkuperäinen lapsuuden kokemus että halu kokemuksen toistamiseen ovat viittauksia johonkin sellaiseen todellisuuteen, joka on pysyvämpää ja myös todellisempaa kuin mitä tässä maailmassa voidaan kokea. Se on lopultakin luodun kaipausta rikkumattomaan yhteyteen Luojansa kanssa, siihen yhteyteen, jota ihminen sai kokea paratiisissa ennen kuin joutui karkotetuksi sieltä.

Raamatun kolmannesta luvusta paljastuu, että ihminen oli karkotettava paratiisista syntiin lankeamisen vuoksi. Langenneena hänen ei voitu enää antaa syödä elämän puusta, joka olisi pitänyt myös synnistä osalliseksi tulleen ihmisen kuolemattomana. Karkotus ei ole tosin estänyt ihmisiä koettamasta etsiä kaikkia mahdollisia keinoja saavuttaa kuolemattomuus. Ihmisen on edelleenkin usein vaikea hyväksyä sitä, että tästä elämästä on jossain vaiheessa erottava ja painuttava vähitellen unohduksiin. Voi kuitenkin vain aavistella, millaiseen sekasortoon maailma olisi joutunut, jos yksikään pahuudesta osalliseksi tullut ihminen ei voisi kuolla. Siksi paratiisista karkottaminenkin oli lopulta Jumalan armon osoitusta langenneelle ihmiselle. Aadam ja Eeva saivat karkotettuna mukaansa myös lohdun, jonka Jumala oli luvannut heille lankeemuksen jälkeen: kerran maailmaan, ihmissuvun edustajaksi syntyisi Eevan jälkeläinen, joka murskaisi käärmeen pään eli Paholaisen vallan. Lankeemuksen seuraukset eivät näin merkitsisi viimeistä sanaa ihmisille.

Raamattu kertoo Jumalan asettaneen paratiisin portille kerubit sekä leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä (1. Moos. 3:24).

Raamatun kolmannen luvun päätösjae on ensimmäinen kerta, kun sen sivuilla mainitaan kerubit. Myöhemmin kerubeista puhutaan useassakin sen kirjoista. Sanamääräisesti eniten kerubeista kerrotaan Hesekielin kirjassa. Siinä Babylonian pakkosiirtolaisuuteen karkotettu Hesekiel näkee näyssä nelikasvoisia kerubeja, jotka kannattelevat Jumalan valtaistuinta. Myös kirjan loppuluvuissa, joissa kuvataan temppeliä, kerrotaan, että temppelirankennuksen seiniä oli koristeltu kerubien kuvin.

Myös Psalmin 80, jakeessa kaksi viitataan Jumalan ja kerubien läheisyyteen: ”Kuule meitä, Israelin paimen, sinä, joka lohdutat Joosefin heimoa kuin paimen laumaansa, sinä, jonka istuinta kerubit kannattavat. Ilmesty kirkkaudessasi.

Psalmin 18:7 ja 11 Daavid kertoo Jumalan kuulevan temppeliinsä ihmisen avunpyynnön ja lentävän kerubi ratsunaan rukoilevan ihmisen avuksi.

Daavid liitti Psalmissa toisiinsa temppelin ja kerubit. Hän on epäilemättä saanut tämän ajatuksen pyhäkköteltan koristuksista ja myös sen kaikkein pyhimmässä säilytetystä liitonarkusta, jonka kannen päällä oli kaksi kerubia. Kerubit mainitaankin Raamatussa paratiisin karkottamisen jälkeen seuraavan kerran Toisessa Mooseksen kirjassa juuri siinä yhteydessä, jossa annetaan ohjeita jumalanpalveluselämän keskukseksi tulevan telttamajan eli pyhäkköteltan valmistamisesta.

Pyhäkköteltta ja myöhemmin temppeli koostuivat kolmesta osasta: esipihasta, pyhästä ja kaikkein pyhimmästä, jonne vain ylipappi sai mennä ja hänkin vain yhtenä päivänä vuodessa eli syksyyn sijoittuvana suurena sovituspäivänä. Kaikkein pyhimmässä oli liitonarkku, jonka kultaiselle kannelle oli pystytettävä kaksi kultaista, toisiaan vastatusten seisovaa kerubia, jotka ikään kuin kannattelivat Jumalan näkymätöntä valtaistuinta. Itse arkussa oli säilytettävä mannaa sisältävä kultainen astia, Aaronin lehteen puhjennut sauva sekä laintaulut, joissa oli Mooseksen Jumalalta saadut 10 käskyä. Jumala puhui Moosekselle näiden kultaisen liitonarkun päälle asetettujen kultaisten kerubien välistä.

Näin yhä uudelleen Raamatun sivuilta käy ilmi, että kerubit kertovat Jumalan läsnäolosta. Kun Raamatussa puhutaan kerubeista, kerrotaan Jumalan olevan läsnä. Kaikkein olennaisinta oli, että kerubit olivat myös paikassa, jossa tapahtui syntien sovitus.

Ylipapin oli näet suurena sovituspäivänä pirskotettava liitonarkun kultaiselle kannelle ihmisten syntien vuoksi uhratun vuohipukin verta. Tuo päivä oli siis ainoa, jolloin kukaan ihminen ylipäätään sai mennä pyhän ja kaikkeinpyhimmän välille ripustetun väliverhon taakse kaikkein pyhimpään.

Koska syntiuhrieläimen verta oli pirskotettava liitonarkun päälle, sen kultaisesta kannesta käytetään myös nimitystä syntien sovituspaikka (ks. Hepr. 9:1–5). Syntien sovituspaikka sijaitsi siis kerubien välissä. Näin Jumala alkoi opettaa Israelin kansalle, että voidakseen saada syntinsä anteeksi ihminen tarvitsi sijaisuhrin. Sen lisäksi kansa sai joka vuosi suurena sovituspäivänä muistutuksen paratiisin tietä vartioivista kerubeista. Tietä ikuiseen elämään vartioivat kerubit, ja jos joku tahtoi päästä elämän puun luo, hänen oli saatava syntinsä sovitetuiksi. Sitä varten ylipapin oli tuotava ihmisten puolesta, heidän sijaisenaan uhratun teuraseläimen verta kerubien väliin.

Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja pohtii Israelin kansalle säädettyjä rituaalilakeja, hän yhä uudelleen selittää niiden olevan ennakkokuvaa lopullisesta ja kertakaikkisesta sovituksesta, jonka Jumala on valmistanut koko maailmalle. Sen mukaisesti Paavali samasta asiasta puhuessaan kutsuu Jeesusta kreikankielisessä tekstissään liitonarkun kanneksi jakeessa Room. 3:25. Jakeen alku on vuoden 1992 kirkkoraamatussa muotoiltu näin: ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.

Näin Paavali Jeesuksen sovintokuolemaa kuvatessaan käyttää hänestä ilmaisua sovitusuhri. Kreikankielisessä alkutekstissä käytetään tässä yhteydessä sanaa hilasteerion, jolla tarkoitetaan liitonarkun täysikultaista kantta. Vuoden 1938 käännöksessä kantta kutsutaan armoistuimeksi. Apostoli siis oikeastaan järjenvastaisesti sanoo, että Jumala on asettanut Poikansa täksi kultaiseksi kanneksi. Kuten edellä on käynyt ilmi, lain taulut sisältäneen liitonarkun kansi oli Israelin kansalle kaikkein tärkein osa koko pyhäkkötelttaa ja jumalanpalveluselämää. Sen päälle pirskotettu syntiuhrin veri toi suurena sovintopäivänä syntien sovituksen koko kansalle. Siihen ikään kuin huipentuivat kaikki vuosittain annettavat uhrit ja erityisesti syntiuhrit. Siksi liitonarkun kannesta tuli syntien sovituksen symboli, näkyvä merkki.

Arkun kultainen kansi valmisti Israelin kansaa ottamaan vastaan sen täydellisen sovituksen, jonka ”täysikultainen” eli täydellisen synnitön Jeesus Kristus on valmistanut. Aikanaan Jeesuksen päälle sälytettiin koko maailman synnit. Näin hän sai aikaan sovituksen, joka sulkee piiriinsä kaikki maailman ihmiset. Sen sovituksen saa jokainen ottaa uskolla vastaan.

Telttamajan ulkopuolella oli esipiha ja itse pyhäkköteltassa oli kaksi osaa: pyhä ja kaikkeinpyhin. Ne oli erotettava toisistaan väliverhon avulla, joka oli koristeltava kerubinkuvin (2. Moos. 26:31). Niinpä pappi, jonka tehtäviin kuului tulla päivittäin suitsuttamaan rukouksen merkiksi kaikkeinpyhimmän ja pyhän välillä riippuvan väliverhon eteen, saattoi verhoa katsellessaan nähdä siihen ommellut kerubien kuvat. Näin kerubit olivat hänelle ja tietenkin koko kansalle jatkuvana muistutuksena ihmisen lankeemuksesta ja siitä, että paratiisin porttia vartioivat taivaalliset mahdit, joita ei ihmisvoimin voida ohittaa.

Palatkaamme nyt tälle raamattuopetukselle valittuihin jakeisiin Efesolaiskirjeen toisesta luvusta. Valittu kohta alkaa oudosti. Siinähän ensimmäinen sana on ”mutta”. Eihän kukaan normaalisti aloita keskustelua sillä sanalla. Tavallisesti sanotaan jotain sitä ennen, kuten esim. ”Eilen oli kaunis ilma, mutta tänään saattaa sataa vettä.” Tai joku kesäpäiville tullut voi sanoa: ”Kun tulin tänne kesäpäiville, luulin että minua olisi vastassa vanha tuttuni, mutta hän tuleekin tänne vasta huomenna.”

Mutta-sana pitää siis tavallisesti sisällään jonkinlaisen vastakohdan edellä sanottuun. Niinpä mutta-sanaa käytettäessä oletuksena on, että kuulija tietää, mitä on edellä sanottu.

Niinpä meidänkin on katsottava, mitä Paavali on edellä kirjoittanut.

Toisen luvun jakeissa 11 ja 12 hän kirjoittaa: ”Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia – niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa.

Paavali kutsuu tässä meitä pakanakansoihin kuuluvia ihmisiä synnyltämme vierasheimoisiksi, siis juutalaiseen kansaan kuulumattomiksi ihmisiksi. Sen jälkeen hän vielä sanoo, että ennen kuin tulimme tuntemaan Herran Jeesuksen Kristuksen olimme osattomia liitoista ja niiden lupauksista ja kaiken lisäksi elimme tässä maailmassa ilman toivoa ja vailla Jumalaa.

Paavali kertoo tässä siitä erosta, joka oli vallinnut pakanakansoihin kuuluvien ja juutalaisten välillä. Hämmentävästi hän sanoo, että me vierasheimoiset elimme vailla toivoa ja Jumalaa. Sen sijaan juutalaiset eivät aivan ilmeisestikään eläneet vailla toivoa ja Jumalaa. Mikä siis erotti juutalaiset ja muihin kansoihin kuuluvat ihmiset toisistaan? Vastaus on tietenkin selvä. Jumala oli valinnut Israelin kansan omaisuuskansakseen ja tehnyt sen kanssa useammankin liiton. Ja liiton ytimessä ovat Jumalan antamat lupaukset, jotka viime kädessä viittasivat ennakolta tulevaan Messiaaseen eli Herraan Jeesukseen.

Niinpä, kun juutalaiseen kansaan kuuluvat ihmiset lukivat VT:n sivuilta Jumalan lupauksia Messiaasta, joka kukistaisi Paholaisen, synnin ja kuoleman vallan, heillä oli toivo. He saattoivat lohduttautua sillä, että joskus tulisi todellinen Auttaja, Pelastaja, tähän synnin ja kuoleman alaiseen maailmaan. He saattoivat siis iloita jo ennakolta tulevasta Vapahtajasta. Mutta sitä toivoa tai tulevan ilon odotusta ei ollut tietenkään niillä kansoilla, jotka eivät tienneet mitään näistä Jumalan lupauksista ja liitoista, jotka sitoivat Jumalaakin.

Pakanoiden ja juutalaisten välillä oli siis vallinnut selvä juopa tai erottava aita.

Tämä näkyi aivan konkreettisestikin Jerusalemin temppelissä. Temppelihän koostui sen esikuvan telttamajan tavoin kolmesta kokonaisuudesta: esipihasta, pyhästä ja kaikkein pyhimmästä. Esipiha oli Paavalin aikana puolestaan jaettu kahteen osaan siten, että sen toista osaa kutsuttiin pakanoiden esipihaksi ja toinen osa oli vastaavasti tarkoitettu vain juutalaisille.

Pakanoiden esipiha sijaitsi uloimpana, ja sinne oli lupa tulla kaikilla halukkailla. Sen sisäpuolella taas oli muurin erottama temppelialue, jonne oli muilta kuin juutalaisilta pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Varsinaisen temppelialueen uloin osa oli naisten esipiha, seuraava miesten. Sitä pidemmälle, uhrialttarin luo ja ns. pyhään saivat mennä ainoastaan papit, ja kaikkein pyhimpään sai, niin kuin edellä totesin, mennä vain ylipappi ja hänkin vain yhtenä päivänä vuodessa, suurena sovintopäivänä. Se, ettei pyhään saapunut pappi olisi vahingossakaan mennyt kaikkein pyhimpään, oli estetty siten, näiden kahden huoneen väliin oli ripustettu kerubin kuvin koristeltu paksu väliverho. 

Pakanoiden esipihalla sijaitsivat rahanvaihtajien pöydät, ja sieltä saattoi ostaa myös uhriksi tarkoitettuja kyyhkysiä. Epäilemättä Paavalin aikaan pakanoiden esipihalla kävi aikamoinen vilske, kun kaukaisistakin maista tulleet ihmiset tulivat ihastelemaan sinne mahtavaa Herodeksen temppeliä. Sinne pääsivät siis kaikki. Mutta siitä eteenpäin eli lähemmäs uhrialttaria, pyhää ja kaikkein pyhintä saivat mennä vain juutalaiset.

Arkeologit ovat aikoinaan löytäneet Jerusalemin kaivauksissa kreikankielisen kyltin, joka oli kiinnitetty pakanoiden esipihan ja vain juutalaisille tarkoitetun portin yläpuolelle. Siinä luki, että pääsy muille kuin juutalaisille on kuoleman uhalla kielletty. Toisin sanoen juutalaiseen kansaan kuulumaton on itse syypää kuolemaansa, jos varoituksesta huolimatta menee portista sisään. Varoituskilpeä säilytetään nykyään Istanbulin arkeologisessa museossa.

Kilvessä lukee suomennokseni mukaan näin: Yksikään muukalainen ei saa mennä temppeliä ympäröivän kaiteen sisäpuolelle. Jokainen kiinni saatu, on itse vastuussa kuolemastaan, joka (teosta) seuraa.

Apostolien teoista muistanet tapauksen, jossa Paavalin luultiin tuoneen temppeliin pakanakansoihin kuuluvat Trofimoksen. Luukas kirjoittaa jakeissa Ap.t. 21:27–31: ”Juuri kun seitsemän päivän määräaika oli päättymässä, Aasian maakunnasta tulleet juutalaiset näkivät Paavalin temppelissä. He yllyttivät väkijoukkoa mukaansa, kävivät käsiksi Paavaliin  ja huusivat: "Israelilaiset, tulkaa auttamaan! Tässä on se mies, joka kaikkialla levittää oppiaan ja puhuu meidän kansaamme ja lakiamme ja tätä paikkaa vastaan. Nyt hän on jopa tuonut kreikkalaisia temppeliin ja saastuttanut tämän pyhän paikan."  He näet olivat vähän aikaisemmin nähneet efesolaisen Trofimoksen kaupungilla Paavalin seurassa ja luulivat Paavalin tuoneen hänet temppeliin. Koko kaupunki joutui kuohuksiin, ja ihmisiä virtasi paikalle joka puolelta. Väkijoukko ryntäsi Paavalin kimppuun, hänet raastettiin ulos temppelistä, ja temppelin portit lyötiin hänen takanaan kiinni.  Väkijoukko olisi tappanut Paavalin, mutta silloin roomalaisen sotaväenosaston komentaja sai tiedon, että koko Jerusalem kuohui.

Portin yläpuolelle kiinnitetty varoitus ei tosiaankaan ollut leikkiä, vaan totisinta totta.

Ehkäpä tämä edellä kuvaamani Jerusalemin temppeliin liittyvä käytäntö auttaa meitä ymmärtämään, myös jotain siitä, mitä Paavali tarkoittaa puhuessaan Efesolaiskirjeessä kaukana olleiden tulemisesta lähelle. Siihen liittyy olennaisesti edellä esiin nostamani mutta-sana. Jotakin on siis muuttunut. Aikaisemmin kaukana olleille on nyt avautunut aivan uudenlainen reitti tulla lähelle Jumalan pyhyyksiä.

Miten se on tapahtunut? Luetaanpa uudelleen tuo mutta-sanalla alkava 13. jae:

"Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen
veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana
hänestä." (Ef. 2:13)

Edellä kerroin, että Jerusalemin temppelissä oli Paavalin aikana erikseen pakanain esipiha, jonne asti juutalaiseen kansaan kuulumattomilla oli lupa tulla, jos he tahtoivat lähestyä Jumalaa. Mutta sen jälkeen Jumalan pyhyyksiä lähestyvää kohtasi ikään kuin rajapyykki, jonka ylittäminen merkitsisi kuolemanrangaistusta. Nyt Paavali sanoo, että esteet ja rajapyykit ovat poistuneet.

Mikä on saanut sen aikaan? Miksi kuoleman uhka on väistynyt? Mikä muutti tilanteen?

Me toki tiedämme vastauksen? Ja vaikka me tiedämmekin sen, se on silti jatkuvan ihmetyksen ja suuren kiitoksen aihe. Jumalan oli tultava ihmiseksi ja kuoltava rangaistuskuolema meidän puolestamme, jotta meillä olisi pääsy Jumalan yhteyteen eli ikään kuin kerubien vartioitseman paratiisin portin toiselle puolelle. Paavali muotoilee tuon vastauksen alkamalla sen kaiken muuttavalla mutta-sanalla: Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. 

Jeesuksen veri eli Jeesuksen kuolema ristillä ja ylösnousemus on muuttanut tilanteen. Eikä muuttunut tilanne itse asiassa koskenut vain meitä kaukana olleita vierasheimoisia, vaan se koski myös aikaisemmin lähemmäs Jumalan pyhyyksiä päässeitä juutalaisia. Sillä aikaisemmin vain uhreja toimittavat papit pääsivät uhrialttarille ja pyhään, ja papeistakin ainoastaan koko kansaa edustanut ylipappi sai vain yhtenä päivänä vuodessa mennä väliverhon taakse kaikkein pyhimpään. Mutta nyt Jeesuksen veressä reitti kaikkein pyhimpään on avautunut myös juutalaisille.

Jeesuksessa Kristuksessa kaikki esteet Jumalan lähelle pääsemiseltä ovat poistuneet. Kristuksen veri eli hänen sovintokuolemansa ristillä on avannut meillekin tien pyhyyksiin, Jumalan yhteyteen. Eikä Paavali tässä yhteydessä puhu enää edes Jerusalemin temppelin pyhyyksiin pääsemisestä, vaan Jumalan yhteyteen ja omakseen, hänen lapsekseen, tulemisesta.

Siksi Paavali saattaa Efesolaiskirjeen toisessa luvussa kirjoittaa Jeesuksen pelastusteon vaikutuksesta koko ihmiskunnalle: ”Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin.” Ja vähän myöhemmin hän vielä jatkaa: ”Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina.” Sitä totuutta Paavali vielä korostaa neljännen luvun jakeessa 4: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kun myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.

Näin meillä aikaisemmin vailla toivoa eläneillä vierasheimoisilla on nyt sama toivo lopullisesta pelastuksesta kuin juutalaisillakin, sillä me uskomme samaan Herraan Jeesukseen, joka on sovintokuolemallaan avannut meille tien Jumalan yhteyteen, kaikkein pyhimpään.

Palatkaamme vielä pyhän ja kaikkeinpyhimmän erottavaan väliverhoon.

Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja kuvaa Vanhan testamentin välittämää todellisuutta ihmisen kyvyttömyydestä päästä omin avun Jumalan yhteyteen, hän yhä uudelleen muistuttaa siitä, mitä Herran Jeesuksen uhrikuolema ja ylösnousemus nyt merkitsevät meille. Väliverhosta ja muistakin säädöksistä hän kirjoittaa jakeissa Hepr. 9:6–10: ”Näin siis on kaikki järjestetty. Teltan etuhuoneessa käyvät papit päivittäin toimittaessaan jumalanpalvelusta. Mutta teltan toiseen huoneeseen menee ainoastaan ylipappi, ja hänkin vain kerran vuodessa. Hänellä täytyy silloin olla mukanaan verta; hän tuo sitä sovittaakseen sekä omat syntinsä että kansan tahattomat synnit. Näin Pyhä Henki osoittaa, että kaikkeinpyhimpään ei avata pääsyä niin kauan kuin teltan etumainen huone on vielä paikallaan. Tämä kaikki kuvaa nykyistä aikaa: lahjoja ja uhreja kyllä tuodaan, mutta jumalanpalvelukseen osallistuvan omatunto ei niistä puhdistu, ne eivät tee häntä täydelliseksi. Samalla tavoin kuin määräruoat ja määräjuomat ja erilaiset pesut nämäkin menot perustuvat ulkonaisiin säädöksiin ja pätevät ainoastaan siihen asti, kun pysyvä järjestys astuu voimaan.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja muistuttaa näin, että Mooseksen laissa annetut jumalanpalvelussäädökset on alun perinkin tarkoitettu väliaikaisiksi. Niiden tarkoituksena on viitata tulevaan ja pysyvään järjestelyyn, jota ei enää tarvitse muuttaa. Mutta niin kauan kuin väliverho kerubeineen sulkee pääsyn kaikkeinpyhimpään, pysyvä järjestys ei ole astunut voimaan.

Siihen asiaan on kuitenkin tullut muutos. Kirjoittaja selittää sitä havainnollisesti jakeissa Hepr. 9:11–15: ”Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka siis ei kuulu tähän luomakuntaan. Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen. Jos jo pukkien ja härkien veri ja saastuneiden päälle vihmottava hiehon tuhka puhdistaa ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa. Sitä varten Kristus on tullut uuden liiton välittäjäksi, että hänen kuolemansa vapauttaisi kaikki ensimmäisen liiton aikana tapahtuneista rikkomuksista ja että kutsutut niin saisivat heille luvatun iankaikkisen perinnön.

Kun Matteus kuvaa Jeesuksen kuolemaa ristillä, hän kertoo myös pyhän ja kaikkeinpyhimmän välillä riippuvasta väliverhosta jakeissa Matt. 27:51: ”Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti.” Paksu väliverho ei siis revennyt alhaalta ylöspäin, siis ikään kuin ihmiskäsin, vaan ylhäältä alaspäin, Jumalan toiminnan osoituksena. Jeesuksen kuolemassa annettiin uhri, joka kertakaikkisesti poisti muiden uhrien antamisen tarpeen. Nyt pääsy kaikkeinpyhimpään eli Jumalan yhteyteen on avattu kaikille ihmisille. Jeesuksen veri on avannut ihmisille paratiisin suljetut portit. Kerubeja ei enää tarvita porttia vartioimaan ja sulkemaan tietä elämän puulle, sillä synti on sovitettu.

Raamatun suuri pelastussanoma on siinä, että nyt kun Jeesus Kristus on kuollut kaikkien edestä, erottavat rajat ihmisten ja ihmisryhmien välillä ovat murtuneet. Nyt jokainen riippumatta kansallisuudesta yhdistyy yhteen kansaan ja saa täydet kansalaisoikeudet eli pääsee osallisiksi Jumalan ihmiskunnan kanssa solmiman liiton tuomista siunauksista.

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota Paavalin sanoihin ilman Kristusta elävistä ihmisistä: he elävät ”vailla toivoa ja vailla Jumalaa”. Nämä sanat ovat totta edelleenkin. Maailmassa on tälläkin hetkellä tuhansia uskontoja ja uusiakin syntyy jatkuvasti. Ilman sanaa Kristuksesta niiden uskontojen edustajilla ei ole toivoa. Meillä Suomenkaan kristityillä ei ole oikeutta pidättää evankeliumia Kristuksesta vain itsellämme, vaan sen tuomaa toivoa tarvitsevat myös muiden uskontojen edustajat. Vain sanoma Kristuksesta Jeesuksesta voi tuoda ihmiselle syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän pyhän Jumalan yhteydessä.

Tämä Raamatun opetus herättää helposti vastustusta. Nykyään, kun moni tahtoo ajatella, että kaikki uskonnot ovat teitä saman Jumalan luo. Sellaisen inhimillisen ajatuksen Jumalan sana kuitenkin torjuu ehdottomasti. Jumalan luo on vain yksi tie, ja sen tien nimi on Jeesus Kristus. Vain hänellä oli valta voittaa Paholaisen ja kuoleman valta ja saada aikaan sovitus synneistämme.

Kun Paavali sanoi, että Kristusta tuntemattomat ihmiset elävät vailla Jumalaa, hän ei tarkoita sitä, että Jumala olisi jotenkin jättänyt nämä ihmiset oman onnensa nojaan eikä millään tavoin välittäisi heistä. Sen sijaan kysymys on siitä, että me ihmiset elämme luonnostamme ilman oikeaa suhdetta Jumalaan, eikä sitä asiaintilaa pysty korjaamaan muu kuin turvautuminen uskossa niihin lupauksiin, jotka Isä Jumala on meille Poikaansa Jeesukseen Kristukseen liittyen antanut.

Elämä ilman yhteyttä Jumalaan tarkoittaa hengellistä kuolemaa. Siitä vankeudesta ihminen ei voi itse itseään vapauttaa. Kuollut ei voi herättää itseään eloon. Se on meidän ihmisten osa, ja kauhea se osa olisikin, jollei Jumala olisi toiminut. Vain hän voi herättää hengellisesti kuolleita eloon. Vain hän saattoi avata tien syntisille ihmiselle kaikkein pyhimpään. Ja sen hän teki rakkaudesta meitä luotuja kohtaan. Siksi nyt on evankeliumin suloisen uutisen levittämisen aika.


Puheen voi myös kuunnella Kylväjän sivuilta. 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Mongolian yksinhuoltajahankkeen kuulumisia

Mongolian-lähettimme Mika Laiho kirjoittaa:

Hyvät naiset ja herra!

Tervehdyksessä ei ole kirjoitusvirhettä, vaan se kertoo tunnelmistani yksinhuoltajahankkeestamme, josta tällä kertaa kirjoitan. Keitä naiset ovat, selviää viimeistään kuvista, mutta kukahan tuo herra on? Katsotaan. Aloitetaan matkastamme kylille, joka alkoi takatalven merkeissä.

Sääennuste oli luvannut lunta reilut 10 senttimetriä, vaikka oli jo toukokuun loppupuoli. Pohjoistuuli vinkui nurkissa, nosti ilmaan pölypilviä kuivasta maasta, ja ihmiset kaivoivat esiin jo kerran sivuun laitettuja talvivaatteitaan. Koska tie oli kuitenkin kuiva, lähdimme matkaan suunnitellusti. Mukaan oli päässyt jo vammaishankkeessamme työskennellyt kuuro siivoojamme, ontuva kassanhoitajamme ja villaporukan vetäjä, psykologi ja hankkeen projektipäällikkö, sekä meikäläinen kuskina ja avajaissanoja lausumaan. Tarkoitus oli käydä kolmella kylällä. Päätiet ovat nykyään jo asvaltoituja, mutta muutamia kymmeniä kilometrejä ajoimme pomppuisia aroille syntyneitä kärrypolkuja. Ne kiemurtelevat milloin vuoren rinteitä kallistaen autoa reilusti, välillä loiskutellaan puron yli, välillä madellaan kosteikoissa ykkösvaihteella, välillä hurruutellaan hiekkapolkuja kuuttakymppiä. Kuskin täytyy olla koko ajan tarkkana ja varoa äkillisiä kuoppia ja pomppuja.

Onneksi sääennuste oli laadittu varman päälle, ja lunta satoi enimmäkseen vain vuorilla. Niinpä hetkittäin saimme ihailla äkillisesti pilven takaa auringon valaisemia valkeita vuorenhuippuja kontrastinaan auton läheiset kevätvihreät ruohostoarot. Jossakin jakkilauma oli innostunut kirmaamaan ja ne hyppelehtivät innoissaan kevätlaitumella. Jurttien lähellä koirat juoksivat auton perässä koittaen haukullaan karkottaa tunkeilijat, ja olipa jossain toistakymmentä munkkikorppikotkaa haaskansyöntivuoroaan odottamassa. Jonkun kerran varmistelimme jurtilta, että olemme oikealla tiellä – mitään kylttejä ei ole.

Koulutus alkoi aamukymmenen paikkeilla kunnantalon kokoussalissa. Koulutuksesta oli tiedotettu toki jo ennakkoon, ja ihmisiä alkoi pikkuhiljaa kerääntyä paikalle. Jossain paikassa tuli lähinnä huivipäiviä mummoja deeleissään, jossain oli paremmin toivomaamme nuorten äitien kohderyhmää. Tavoitteena oli saada kerralla paikalle nelisenkymmentä ihmistä. Tutustuimme paikkakunnan sosiaalityöstä vastaavaan. Tärkeä avainhenkilö oli myös vapaaehtoinen, joka vastaisi kyseisellä paikkakunnalla naisten yhteistoiminnasta, kokoontumisista ja paikallisten naisryhmän muodostamisesta. Nämä olivat poikkeuksetta touhukkaita daameja, joilta homma tuntui sujuvan. Hihat heiluivat!

Tällä kertaa psykologimme luennoi etenkin itseluottamuksen ja ihmistuntemuksen perusteista. Keskustelua tuntui syntyvän. Psykologi kysyi mitä ihmiset pelkäävät. Joku joukkoon eksynyt mies kertoi pelkäävänsä susia, naisia pelottivat naapurin koirat. Henget pelottivat useita. Vastaparina mietittiin onnistumisen edellytyksiä. Ihmiset tulivat innollaan mukaan ja keskustelu kävi aktiivisena.




Psykologin tunnin aikana me muut poikkesimme esittäytymässä kunnanjohtajalle. Minä kerroin lyhyesti Kylväjän työstä Mongoliassa, paikalliset työntekijämme hankkeesta. Hanke toivoo myös pientä vastaantuloa viranomaisten puolelta. Koulutustilat olivat jo löytyneet kunnantalolta, tällä kertaa naistoiminta sai oman huoneen kunnantalolta. Etenkin tämmöiset asiat, joissa ei tarvitse suoraan käyttää kunnan käteisrahoja, järjestyvät hyvin.




Yksinhuoltajahankkeen koulutus jatkui seuraavana päivänä. Ruokatauolla naisryhmän luokkaan ilmestyi limppapulloja, yksinkertaista pullan tapaista ja täkäläisen tyylisiä lihapiirakoita. Yhteinen ruokailu on tärkeä kaikilla kursseilla, ja menu on aika tämän tapainen kaikkialla. Niin ja tietysti maitoteetä juotiin. Kuvan ala-asteen luokan seinälle oli maalattu meillekin tuttuja satuhahmoja.

Iltapäivä jatkui pienyritystoimintojen suunnitelmien tarkentamisella. Töiden löytyminen on kaikkialla listan kärkipäässä, kysyi asiaa ihmisiltä itseltään tai kunnanjohtajalta. Vaikka talous onkin mennyt eteenpäin, työpaikkoja on kovin vähän tai ne ovat vain ajoittaisia. Niinpä vähänkin kynnelle kykenevät nuoret tuppaavat muuttamaan kyliltä pois. Mekään emme voi auttaa kuin muutamaa ihmistä, mutta parempi se kuin ei mitään.

Psykologi kävi pitämässä koululla viimeisen luokan tytöille oppitunnin samoin itseluottamuksesta, sekä naisten jutuista ihan vaan naisten kesken. Niitä minua ei päästetty kuuntelemaan, mutta kysymyksiä oli kuulemma paljon. Minä jäin ihmettelemään luokan seinillä olleita integraalilaskennan, geometrian ja muita omista lukioajoista tuttuja, mutta jo unohtamiani kaavoja. Koulut menevät täällä kahdessa vuorossa, ja niinpä tämä oli tytöille päivän ensimmäinen oppitunti, joka alkoi kello kaksi. He tulivat pikkuhiljaa pienissä ryhmissä luokkaan selaillen kännyköitään ja välillä yhdessä hihitellen niissä näkyviä kuviaan. Samat ilmiöt näyttävät valloittavan koko maailman. Myös Facebook on täällä tavattoman suosittu.

***
Tapasin osan naisista parin viikon kuluttua uudelleen Tsetserlegissä, jossa siis asun. He olivat tulleet kurssille, jossa opiskeltiin, mitä kaikkea maidosta voi tehdä.




Aihepiiri kiinnostaa ihmisiä maaseutumaakunnissa. Kurssin pohjalta on tarkoitus perustaa omia kotiyrityksiä ja hankkia lisätuloja. Kuvan nyyttien täytteenä oli maitoa keitettäessä syntyvää pinnalta kuorittua proteiinipitoista ainetta, mikä lienee voisi olla suomalainen termi tälle? Ihan heraakaan se minusta ei ollut. Kurssi järjestettiin yhteistyössä paikallisen ammattikoulun kanssa ja sen tiloissa.

Pikantin yksityiskohdan huomasin opettajan kalvossa, jossa oli moderni kuva kuntosalilla käyvästä miehestä ja naisesta. Kuvan alla oli lainaus, jonka mukaan ilman proteiinia ei ole elämää. Lausahdus oli kalvolla ilmoitettu Friedrich Engelsin sanomaksi. Engels taitaa olla paremmin tunnettu toisena marxilaisen yhteiskuntateorian luojana. Nuori sukupolvi on jo aika pitkälle omaksunut modernin markkinatalouden toimintatapoja, mutta toisaalta vanhat tavat elävät näköjään nekin sitkeästi.

Parturi-kampaajakurssit ja leivontakurssit ovat myös suosittuja.


Rukousaiheiksi jättäisin:

* Yksinhuoltajahankkeen tämä vuoden toiminnot: töitä saataisiin ihmisille ja naisryhmät toimisivat aktiivisesti.
* Jätimme toukokuussa Ulkoministeriön Yksinhuoltajahankkeen ja Ulaanbaatarin pyörätuolihankkeen jatkohakemukset, että ne hyväksyttäisiin ja hankkeet saisivat jatkua.