lauantai 28. helmikuuta 2015

PKinter siunattuna opintomatkalle

Kylväjän ja Raamattuopiston yhteinen kansainvälisyyslinja PKinter siunattiin jälleen opintomatkalle. Kahdeksan nuorta suuntaa maailmalle, ensin kuukaudeksi Ateenan Heria Voithias (Auttavat kädet) pakolaisten palvelukeskukselle ja sieltä toiseksi kuukaudeksi Istanbulin luterilaisen kirkon palvelutehtäviin. Lähtöstressin ja jännityksen ohella mieli on levollisen utelias ja odottava mihin Taivaan Isä kuljettaa, missä on palvelupaikkani.

Pääset matkalle mukaan seuraamalla matkablogia; omablogi

perjantai 20. helmikuuta 2015

Talven yllättämänä Jerusalemissa


Maailman sääolosuhteissa taitaa todellakin olla jotain outoa - Jerusalemissa satoi lunta jo toisen kerran tänä vuonna! Tällä kertaa sitä tuli paljon.


Tästä on mennyt lumiaura





Homma pulkassa


Ei ole oikein t-paitakeli...


Meille tulee vauva!


Toivottavasti tässä ei käynyt pahemmin...


"Oikein, se on mantelipuun oksa", sanoi Herra, "minä itse valvon, että sanani toteutuu." Jer 1:12

Shabbat shalom!

maanantai 16. helmikuuta 2015

Uutta elämää Euroopan porteilla

Yhteistyöjärjestömme pakolaiskeskuksella Ateenassa saamme päivittäin ihmetellä monenlaista uutta elämää. Noin neljänsadan viikottaisen lähinnä Afganistanista saapuneen tulijan joukossa on vastasyntyneitä, joita kilvan hoivaamme. Tämä pariviikkoinen neiti etsiskeli koululaisten huoneesta veljeään. Joku vielä hetki sitten hengellisesti vastasyntynyt jo innolla siellä opetti toisiakin.

Usein saamme todistaa monia muitakin uusia alkuja sen jälkeen, kun kaikki vanha on jätetty. Joku on kirjaimellisesti noussut meren syvyyksistä veneen hajottua, mukanaan vain päällä oleva vaatekerta. Pakolaiskeskuksella tulija saa uudet vaatteet, peiton, kielitaitoa, kivaa tekemistä, ruokaa,  uusia ystäviä, pesumahdollisuuksia ja apua sairauksiinsa. Rakkaus lämmittää, kuullaan toivosta, joka kantaa tämän elämän murheiden tuolle puolen. Se on toivo, jonka perusta ei horju sen mukaan, miten hyvä tai paha on tai kuinka hyvin on hoitanut uskonnolliset velvollisuudet.

Tänne saakka on jo tultu, mutta edelleen ollaan jumissa ilman työ- ja oleskelupaa. Ei voi kääntyä takaisin, mutta  ei päästä eteenkään päin, vaikka kuinka yrittää.  Loputkin säästöt ehtyvät. Tulee nälkä. Kristittyjen keskus saa kelvata. Onneksi. Voi sitä ihmettä, että Kreikassakin  jotkut osaavat omaa kieltä. Miksi he palvelevat? Mitä he sanovat?

Ateenassa on vapaus kysyä, kuunnella, katsoa ja lukea. Sydämissä syntyy uutta. Pian löydöistä jaetaan jo toisille, monin tavoin pidetään yhteyttä itään ja länteen. Viime viikolla uutta elämää syntyi kaukanakin taakse jätetyn suvun keskellä matkalla toivon löytäneen todistuksesta.   Vain pieni tovi itse kunkin elämää ja matka jatkuu rekankontteihin, lentokentille, rahtilaivoille, vuorten kalliokoloihin...   Ketä onnistaa. Elämä jatkuu.




perjantai 6. helmikuuta 2015

Lähetin arkea tien päällä


Jokin aika sitten minua pyydettiin kertomaan lapsille lähetystyöntekijän elämästä jokin kommellus autoihin liittyen. Tätä miettiessä mieleen tuli muutaman vuoden takainen tapaus Mongoliasta.

"Mongoliassa on yleensä melko kuivaa, mutta keväisin lumen sulaessa saatavat joet tulvia ja on hyvinkin märkää. Kerran olimme lähettien kanssa maaseutumatkalla, kun liejuiset tiet yllättivät. Lähdimme ylittämään ennen tuntematonta aroa, kun vastaamme tuli joen märkä suistoalue. Yritimme ensin kiertää tätä aluetta, mutta se ei onnistunut. Lopulta päätimme yrittää mennä tuon alueen läpi.

Ensin kaikki meni hyvin. Pääsimme muutamien pienien ojien ylitse, mutta sitten matka tyssäsi totaalisesti. Maa oli todella märkää ja auto jäi sutimaan keskelle kuraa. Yritimme päästä pois maastoauton nelivedolla, mutta eihän siitä mitään tullut. Auto vain suti paikoillaan. Sutiessaan auto alkoi upota yhä syvemmälle liejulle. Ei auttanut kuin pysäyttää auto. Mitä nyt tehdään? Olimme hyvin neuvottomia keskellä asumatonta aroa, missään lähellä ei näkynyt muita ihmisiä.

Tunnin päästä paikalle tuli toinen auto. Toive pelastumisesta heräsi. Kysyimme hinausapua, mutta tämä pieni auto ei voinut auttaa meitä. Auton ihmiset pelkäsivät juuttumista samaan liejuun. Olimme ilman apua keskellä asumatonta aroa. Rukoilimme ja mietimme kuumeisesti mitä pitäisi tehdä? Aron reunalla näimme jurtan. Päätimme lähteä sinne apua hakemaan. Usean kilometrin kävelylenkin jälkeen tulimme jurtalle, jossa oli yksinäinen vanha mies. Mongolimies sanoi, että valitettavasti hänkään ei voi auttaa. Hänellä ei ole autoa.  On vain yksi hevonen, eikä sekään jaksa vetää autoa. Palasimme pettyneinä ja ilman toivoa autolle. Kuitenkin jurtan mongoli lupasi, että voisimme yöpyä hänen jurtassaan, jos emme pääse pois liejusta.

Mietimme kuumeisesti, miten saisimme auton pois liejuista. Sitten keksimme, että nostamme auton tunkeilla ylös ja laittamme auton alle mattoja, puita sekä laudankappaleita. Niinpä ryhdyimme tuumasta toimeen. Lopulta saimme monen tunnin uurastuksen jälkeen auton ylös liejusta. Puita renkaiden alle laittamalla pääsimme pois kuran keskeltä. Kaikki päättyi lopulta onnellisesti, vaikka koko päivä siinä kuran keskellä meni. Ehdimme illalla juuri ennen pimeän tuloa tienvarren majapaikkaamme. Olimme helpottuneita ja kiitollisia Jumalalle varjeluksesta sekä jokapäiväisestä avusta."