sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Uutta näkökykyä




Mikkelin ja Kuopion hiippakuntien aluekoordinaattori Hanna Räsänen kirjoittaa:

Miten katsoa jotakin sellaista, joka on näkymätöntä ja silti todellista?

Tämän kysymyksen edessä oli joukko pieneen talliin ahdettuja taistelijoita kuuluisissa Narnian tarinoissa. C.S. Lewisin taidokkaat kristinuskoa kuvaavat tarinat päättyvät Narnian viimeiseen taisteluun. Siinä Kristus -hahmoksi tulkitun Aslan –leijonan ystävät näkevät tallista avautuvan uuden maan. Auringon valossa kylpevällä niityllä tuoksuvat tuoreet kukat ja hedelmiä on puiden oksilla syötäväksi asti. Samaan aikaan itseensä käpertyneet kääpiöt istuvat äkäisinä pimeässä, haistavat vain tallin heinät ja eivät usko toisten vakuutteluita silmien edessä avautuvasta kauneudesta. Lopulta Aslanin ystävät luopuvat yrityksestä saada kääpiöt näkemään uusi maa. Aslan toteaa: ”Näettekö, ne eivät anna meidän auttaa itseään. Ne ovat uskon sijasta valinneet oveluuden. Niiden vankila on niiden omassa mielessä, mutta silti ne ovat siinä vankilassa, ja niin kovasti pelkäävät petkutetuksi tulemista, ettei niitä sieltä saa ulos.”

Kristuksen kautta avautuva Jumalan maailma on ihmiselle luonnostaan näkymätön. Jumalan todellisuutta ei voi todistaa tieteellisesti eikä vakuuttaa asiaa epäilevää kouriintuntuvin todistein. Moni toteaa, että parasta ottaa varman päälle ja olla liikaa asiasta innostumatta. Olemme kuin kääpiöt pimeässä tallissa, itsemme ja päättäväisyytemme vankeja. Vain Jumala itse voi antaa ihmiselle uuden näkökyvyn.

”Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteenne valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” (2 Kor. 4:6)
Valo ei tule ihmisestä itsestään. Se tulee synnin ja kuoleman voittaneesta Kristuksesta Jeesuksesta, joka on sitoutunut sanaansa ja sen lupauksiin maailman luomisesta sen päätökseen asti. Vanha ja hurskas Simeon luotti näihin lupauksiin ja näki temppeliin tulleessa Jeesuksessa pelastajansa. Pyhä Henki sai tämän näkökyvyn aikaan. Simeonille avautui uskon kautta näkymä ikuiseen lohdutuksen ja lunastuksen maahan. Paikalla ollut muu väki näki kenties vain äitinsä sylissä olleen pienen lapsen.  

Yhä tänään Kristuksen kirkkaus tapaa meidän pimeän sydämemme Raamatun sanan ja rukouksen äärellä. Jokaisen ihmisen jokaiseen päivään on tarjolla Jumalan lohdutus. Kun tätä armon maan hedelmää haistelemme ja maistelemme, näkymättömästä alkaa tulla todellista. Evankeliumi löytää sijansa tallissamme. Alamme nähdä asioita toisin: Jumalan käsi on hyvyyttä täynnä. 


Kirjoitus on julkaistu myös Länsi-Saimaa -lehdessä

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kylväjä mukaan ihmiskaupan vastaiseen työhön Israelissa

Lähettimme Israelista kirjoittaa:

Koko homma lähti oikeastaan siitä, kun syyskuussa tutustuimme mieheni kanssa Liettuan juutalaiseen pastoriin, entiseen narkomaaniin, joka on jo kymmenen vuoden ajan johtanut narkomaaneille ja prostituoiduille tarkoitettua Aviv Center'iä Tel Avivin vanhalla linja-autoasemalla. Kiertelimme hänen kanssaan lähikatuja ja -kujia kohdaten alueen lukuisia narkomaaneja ja prostituoituja, jotka keskellä kirkasta päivää pistivät itseensä tai toinen toisiinsa huumeita. Alue toi mieleen lähinnä Kuoleman Varjon Laakson, pimeimmästä pimeimmän keskellä kirkasta auringonpaistetta. Tuolloin kävi mielessä, että tässä työssä voisin kenties olla jollain tavalla mukana, olihan minulla Suomesta päihdealan kokemusta. 

Asiaan valoa rukoillessani eteeni avautui Ps. 88, Epätoivoisen rukous, kuin suoraan tuolta alueelta jonkun kirjoittamana: "-- ylenmäärin olen kärsinyt, olen tuonelan kynnyksellä. Toistenkin mielestä olen valmis hautaan-- olen kuin voimansa menettänyt-- olen yksin, kuin olisin jo kuollut. Minä virun kuin kaatuneet haudoissaan - nuo, joita sinä et enää muista, joita kätesi ei auta. Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun-- Sinä olet karkottanut ystävät luotani, niin kammottavaksi olet minut tehnyt. Olen kuin vanki, en pääse vapaaksi. Nuoruudesta saakka on osani ollut kova ja kuolema on uhannut elämääni. Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa-- nyt on seuranani vain pimeys." Tuota kohtaa lukiessani en voinut muuta kuin itkeä, niin suoraan se oli linja-autoaseman ihmisten elämästä.

Seuraavana päivänä sama asia mielen päällä aukeni Jes. 45:2-3. "Minä kuljen sinun edelläsi. Vuorimaat minä tasoitan, pronssiovet murran, rautateljet isken irti. Minä annan sinulle aarteet pimeistä piiloistaan ja kalleudet kätköistään--"  

Pian sain selville, että samalla alueella sijaitsee Red Carpet Nail Center, joka on vain naisille tarkoitettu paikka. Otin yhteyttä keskuksen perustajaan ja johtajaan ja kerroin halustani tulla tutustumaan paikkaan, samalla kertoen, että en ole ollenkaan varma, onko minusta lainkaan sen kaltaiseen hommaan. Johtaja toivotti minut tervetulleeksi todeten, ettei kukaan voi tietää, ennenkuin kokeilee. 

Käynti keskuksessa realisoitui joulukuun alussa ja heti ensimmäisestä kerrasta tiesin, että "tämä on mun juttu". Inhimillisesti katsoen Punaisen Maton naisista monet ovat luotaan työntäviä, jopa vastenmielisiä: enemmän tai vähemmän likaisia, räkä ja meikit poskella, provosoivasti pukeutuneita, kaikki aineissaan, jotkut äänekkäitä, vaativia, ronskeja kielenkäytössään, oman ammattikuntansa pahnan pohjimmaisia. Nainen alennusmyynnissä, syvässä nöyryyttävässä alennustilassa. Sen alemmaksi ei enää voi vajota. Ja toisaalta: heistä löytyy paljon myös jotain kaunista, herkkää, aitoa - he eivät useinkaan jaksa teeskennellä pätkääkään mitään muuta kuin ovat-  jotakin, joka kutsuu viereen istumaan, kuuntelemaan, välittämään, jakamaan Jeesuksen rakkautta.

Keskus on auki maanantaisin ja torstaisin. On sovittu, että käyn siellä torstaisin. Tähän astinen lyhyt kokemukseni on, että nuo neljä tuntia naisten kanssa antavat enemmän kuin ottavat. Se on paradoksi, jota on vaikea ymmärtää. Ainoa selitykseni asialle on se, että näissä kärsivissä, jotka ovat niitä vähäisimmistä vähäisimpiä, saan kohdata itse Vapahtajan, joka on enemmän kuin kotonaan näitten naisten kanssa.

Näille naisille ei tarvitse puhua helvetistä. Heidän elämänsä on maanpäällistä helvettiä. Taivasta he tarvitsevat. Sitä että tässä ei ole kaikki, peli ei ole pelattu, että Itse Jumala on astunut alas tuonelaan, helvetin kauhuihin pelastamaan, ottamaan sen viimeisenkin vastaan... ettei ole mitään paikkaa tai olotilaa, missä Jeesus Vapahtaja ei ojentaisi ristiinnaulittuja käsiään ja kutsuisi syliinsä turvaan.

"Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa,
ja Herra pelasti heidät ahdingosta.
Hän vapautti heidät
kuoleman pimeydestä,
hän katkaisi heidän kahleensa.
Kiittäkööt he Herraa
hänen hyvyydestään,
ylistäkööt ihmeellisiä tekoja,
jotka hän on ihmisille tehnyt!
Hän murskaa pronssiset ovet,
murtaa rautaiset teljet."

Ps. 107: 13-16.

lauantai 23. tammikuuta 2016

ANTAMINEN VAATII ROHKEUTTA

Lähetysteologi Jukka Norvanto kirjoittaa:

Norjalainen Ole Hallesby kirjoitti 1930-luvulla rakkaudestamme rahaan ja haluttomuudesta luopua siitä: ”Jeesus neuvoo meitä antamaan. Tietäähän hän, että tarvitaan paljon rohkeutta ja sävyisää mieltä, jotta voisi antaa. Meistä näyttää yleensä siltä, kuin antaminen olisi vaarallista. Siksi olemme niin varovia ja harkitsevia päättäessämme, kuinka paljon meidän on annettava. Silloin meistä kaikista äkkiä tulee suuria ja eteviä raha-asioidemme hoidossa, ja me tiedämme tarkalleen, kuinka paljon ja suuria menoja meillä on ja kuinka paljon viime aikoina olemme lahjoittaneet.
Muuten emme ehkä ole yhtä varovia raha-asioissamme. Mennessämme esim. puoteihin ostamaan jotakin itsellemme tai rakkaillemme, olemme ehkä tuhlaavaisempia ja vähemmän harkitsevia. Niin, paljon uskon rohkeutta tarvitaan, jotta voisi antaa.”

Hallesby jatkaa ihmismielen hyvin tuntien: ”Luonnostamme olemme taipuvaiset pitämään itseltämme menetettyinä niitä rahoja tai tavaroita, jotka olemme muille antaneet. Siksi käytämme lahjoittamisesta, kyllä kuvaavasti, lausetapaa: antaa pois. Usko sitä vastoin saa rohkeutta antaa siksi että se näkee, mitä epäusko ei koskaan näe, nimittäin antamisen siunauksen.”

Näin Hallesby kertoo oivaltaen ehkä perimmäisen syyn haluttomuuteemme antaa omastamme. Mieluummin pitäisimme itsellämme kuin antaisimme pois saamaamme, sillä koemme sen menetyksenä.

Koska sekä meissä itsessämme että toisissa ihmisissä on vallalla tämä rohkeuden puute, on syytä korostaa niitä asioita, jotka lisäisivät ihmisten rohkeutta antaa omastaan.

Puhuessaan varojen lahjoittamisesta Paavali kirjoittaa jakeissa 2. Kor. 9:11-12: ”Te saatte kaikkinaista rikkautta ja voitte osoittaa runsaasti anteliaisuutta. Näin meidän työmme synnyttää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Tämän palveluksen toimittaminen ei vain täytä pyhien tarpeita, vaan lisäksi se saa yhä useammat kiittämään Jumalaa.”

On hyvä muistaa, ettei edes sielun pelastuminen ole maailman tärkein asia, vaan se, että Jumala tulee ylistetyksi. Hän on kaikkien kiitosten ja hurraa-huutojen arvoinen. Se on siis myös perimmäinen motiivi lähetystyölle. Jumalan on saatava kunnia, joka hänelle kuuluu, ja koska hän saa sen silloin, kun ihmiset Jumalan sanan voimasta kääntyvät Saatanan vallasta Jumalan puoleen, meidän on pidettävä evankeliumia esillä.


Siinä on viime kädessä kerrottu syy siihen, miksi Jeesuksen seuraajat antavat omastaan myös lähetystyöhön. Kysymys on siitä, että evankeliumia välittäessämme Jumala saa lopulta kiitoksen ja kunnian tässä maailmassa, joka luonnostaan pitää Paholaista jumalanaan.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Kylväjän Lähetysteologi Jukka Norvanto kirjoittaa:

MITEN LÄHETYS JA RAHA KUULUVAT YHTEEN?

Kuuluvatko raha ja lähetys yhteen? Eikö lähetys ole jotakin ikään kuin toisesta maailmasta lähtöisin olevaa, pyhää, ja eikö raha ole jotakin enemmän tai vähemmän inhottavaa, johon on lyöty mitä selvimmin tämän maailman pahuuden ja itsekkyyden leima? Miten sellaisista asioista voisi puhua samassa blogikirjoituksessa?

Eikö Raamattu jopa sano, että raha on kaiken pahan juuri?

Miten meidän tulisi ajatella rahasta ja lähetyksestä? Miten niistä voisi puhua samaan aikaan?

Ehkäpä yhdeksi lähtökohdaksi voisi ottaa sen, mistä aiheista Jeesus itse puhui maan päällä kulkiessaan. Jos tutkii kaikkia Jeesuksen pitämiä puheita ja nostaa esiin teemoja, joita hän puheissaan käsitteli, saattaa hämmentyä. Jeesus näet puhui rahasta enemmän kuin mistään muusta yksittäisestä aiheesta. Hän puhui esimerkiksi maahan kätketyistä rahoista, lesken rovosta, perinnönjaosta, kahdesta velallisesta, veron maksamisesta, omastaan luopumisesta, omaisuudesta, rikkaasta miehestä ja uusista varastoista, aarteen löytämisestä, sadon saamisesta jne. Kaikki liittyivät tavalla tai toisella rahaan ja toimeen tulemiseen.

Jeesus ei siis pelännyt puhua suosituimmasta epäjumalastamme eli rahasta. Hän suhtautui siihen teemaan luonnollisesti. Ja rahasta puhuessaan ihmiset myös kuuntelivat häntä, sillä se on lopultakin puheenaihe, joka on päivittäin mielessämme.

Mutta miksi Jeesus puhui rahasta, jos se on kaiken pahan juuri? Onkin hyvä huomata, ettei Raamattu sano rahan olevan pahan juuri. Sen sijaan Paavali sanoo rahanhimon olevan sitä. 1 Tim 6:10:ssa hän kirjoittaa: “Sillä rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla.”

Muutenkin Raamatusta paljastuu, että jotkut rikkaat ihmiset ovat olleet Jumalan käytössä. Sellaisia olivat mm. Abraham ja vaikkapa Job. Rikkaan miehen hautaan myös Jeesus laskettiin, minkä johdosta VT:n ennustus saattoi toteutua: “Rikkaan haudassa hän sai leposijansa” (Jes. 53:9).

UT:ssa varakkaisiin ihmisiin kuului kyproslainen Josef Barnabas, joka myi maatilansa ja antoi niin saamansa varat köyhien kristittyjen avuksi Jerusalemissa. Selvästikään raha ei ole siis paha asia, vaan rahan himoitseminen.

Selvää tietenkin on, että myös lähetystyössä rahan himoitseminen on jatkuvasti läsnä olevia kiusauksia. Silloin ajatellaan, että kun varaa on paljon, voi tehdä kaikenlaista, vähemmän harkittuakin, kun rahaa kuitenkin riittää myös tärkeimpiin kohteisiin. Silloin rahanhimo on helppo piilottaa puheeseen tehtävän ja sanoman tärkeydestä. Ehkäpä sitä ei silloin edes tunnista.

Meidän on siis lähetystyössäkin taisteltava rahanhimoa, ei rahaa vastaan.

Raha on itse asiassa hyvin neutraali asia. Sitä voidaan verrata vaikkapa maantiehen tai lentokoneeseen tai junaan tai vaikkapa ilmaan. Tämä maailma on rakennettu sillä tavalla, että niitä kaikkia tarvitaan. Ennen kuin rahaa oli keksitty, ihmiset kävivät kauppaa tavaroilla tai palveluksilla, mutta samasta asiasta silloinkin oli kysymys.

Autolla ei pääse paikasta toiseen ilman maanteitä. Siksi me hyödynnämme maanteitä ja maksamme veroja, jotta niitä pidettäisiin kunnossa. Me emme voi soittaa puheluita, lähettää esitteitä emmekä vierailla seurakunnissa, jos joku ei maksa niistä aiheutuvia kuluja. Raha on siis kuin maantie, jota ilman ei pääse paikasta toiseen. Mutta emme me yleensä himoitse maanteitä, vaikka Sallassa oli kyllä joku varastanut eräänä kesänä monta kilometriä vanhaa rautatietä. Sen sijaan rahaa me helposti alamme himoita, koska tämä maailma on rakennettu niin, että sillä, jolla on suurempi pino rahaa, on yleensä myös muita enemmän vaikutusvaltaa ja muunkinlaista valtaa.

Kuinkahan usein omassa työssämme rahan keräämiseen liittyy halu lisätä vaikutusvaltaa tiettyjen ihmisten silmissä?

Sitäkin voi pohtia, kuinka paljon rahan keräämisessämme on kysymys myös alkusynnistä eli halustamme tulla riippumattomiksi Jumalasta.

Joudummekin lähetystyötä tehdessämme jatkuvasti pohtimaan myös omia motiivejamme. Miksi tahdomme ihmisten lahjoittavan meille varojaan tai seurakuntien solmivan yhteistyösopimuksia kanssamme? Onko taustalla halu tulla riippumattomaksi vai todellinen tuska sieluista?

On syytä käydä tätä tutkistelua omassa sisimmässämme. Jos ja kun sieltä paljastuu vääriä motiiveja, ne on yksinkertaisesti tunnustettava Jumalalle syntinä ja pyydettävä niille anteeksiantoa Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Ja on myös pyydettävä häntä pitämään meitä valvovina näissä asioissa myös jatkossa.

Samaan aikaan meidän on myös pohdittava niitä syitä, jotka estävät ihmisiä antamasta varojaan Jumalan valtakunnan eteenpäin menemiseksi.


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Mietelmiä Nehemian kirjan äärellä


Tommi Haavisto kirjoittaa Nehemian kirjan äärellä:

Ennen kuin Jumala antaa Nehemialle tehtävän, Nehemia joutuu käymään alhaalla; suremaan, itkemään, olemaan masentunut. Sitten Jumala antaa hänen sydämelleen sellaisen tehtävän, jota Nehemia tahtoo ruveta toteuttamaan. Se tehtävä liittyy Jumalan kansan alennustilan hoitamiseen korjaamalla ja uudelleen rakentamalla tuhotut Jerusalemin muurit. Kun Jumala antaa uskovan ihmisen sydämelle jotain, joka on Jumalan tahdon mukaista ja jota ihminen tahtoo toteuttaa, on vastustusta paljon ja monelta suunnalta. Työhön on kuitenkin mahdollista - ja uskallettavakin - ryhtyä, koska Jumala taistelee ja on lähettämänsä ihmisen puolella. Nehemia saa avukseen paljon oman kansansa ihmisiä. Heidän kanssaan ja avullaan työ etenee koko ajan, vaikka vastustusta riittää jatkuvasti. Kun vastustus tulee uhkaksi työn jatkumiselle, voidaan luottaa, että Jumala taistelee kansansa puolesta eikä ole mitään syytä huoleen. Mutta samalla voidaan myös käyttää tervettä harkintakykyä ja järkeä ryhtymällä vastatoimenpiteisiin: omaa leiriä suojataan asettamalla ihmisiä vartioon vihollista vastaan ja työntekijöitä aseistetaan. Kristittyä tämä kohta rohkaisee rukoilemiseen ja Jumalan sanan tutkimiseen sen rinnalla, että ”tartutaan härkää sarvista” eli toimitaan käytännössä. Näin vihollinen ei pääse sotkemaan ja keskeyttämään Jumalan kansan työtä. Mielenkiintoista on myös se, että Jumala varmistaa työntekijöidensä, rakentajien toimeentulon työn aikana sekä järjestää tarvittavat rakentamiseen käytettävät materiaalit ja työkalut. Hän antaa joidenkin "rikkaiden perhekuntapäämiehien" sydämelle lahjojen ja rahan antamisen työtä varten. Ja silloin ei säästellä. Näin Jumala varustaa kaikilta osin kutsumansa ja lähettämänsä ihmisen, niin työtä varten kuin vihollista vastaan. Silloin ihminen voi kiittää ja ylistää Jumalaa ja todeta: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu."

Ennen kuin Nehemia lähti rakentamaan Jerusalemin muureja, hän tunnusti syntinsä ja kansansa synnit. Hän pyysi niitä anteeksi vetoamalla Jumalan sanaan. Lopuksi hän pyysi myös että hänen hankkeensa voisi menestyä ja että hän saisi armon kuninkaan edessä. Ensin oli siis synnin tunnustus. Sitten tuli Jumalan kutsu, jota ei kirjassa suoraan mainita mutta joka tulee esille Nehemian puheessa siitä, kuinka Jumala oli antanut hänen sydämelleen muurien uudelleen rakentamisen. Näiden lisäksi tarvittiin lupa kuninkaalta, jonka palvelija Nehemia oli. Seurakuntaa palvelevassa työssä, olkoon lähetys- tai muuta työtä, on samoin oleellista, että ihminen saa luvan (ja kutsun) myös ihmisiltä (lähettäjiltä), eikä lähde "sooloilemaan".   

Syntiä tunnustava kansa kertasi moneen otteeseen isiensä eksymiset ja paluut Jumalan luokse. Nämä kohdat Nehemian kirjassa yhdessä Raamatun monien muiden kohtien kanssa tuovat hyvin esille sen tosiasian, että uskovat yhdessä ja erikseen rikkovat Jumalaa ja toisiaan vastaan, ja sitä tapahtuu jatkuvasti, joka päivä. Samoin nämä kohdat tuovat esiin Jumalan armon: kaikesta synnistä huolimatta Jumala ei hylkää kansaansa.  Nehemian kirjassa annetaankin paljon tilaa kuvaukselle, jossa koko kansa kokoontuu yhteen kirjoitusten äärelle Jumalan sanaa kuulemaan ja tunnustamaan syntinsä Jumalan edessä. Kokoontumisessa Sanaa luetaan paljon ja siihen sitoudutaan. Jumalan näkökulmasta näyttää olevan myös oleellista, että sukukuntien lukumääristä kerrotaan tarkat luvut; jokainen ihminen on Jumalalle tärkeä. 

Nimi Nehemia on pitempi versio nimestä Nahum, Lohduttaja, ja Nehemia voidaan kääntää myös "Jumala lohduttaa". Nehemian nimeen sisältyy siis myös yksi hänen elämänsä tärkein tehtävä; olla Jumalan kutsumana johtamassa sitä työtä, jonka kautta ja lopputuloksena Jumala lohdutti kansaansa pakkosiirtolaisuuden päätyttyä.