tiistai 28. helmikuuta 2017

Todellinen lohdutus

kuvitus: Arja Arasmo
Lähetysteologi Jukka Norvannon saarna Sotkamon kirkossa kynttilänpäivänä 5.2.2017

Luuk 2:22-32

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa".
    Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
      - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
      niin kuin olet luvannut.
      Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
      jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
      valon, joka koittaa pakanakansoille,
      kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
    Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. 

Jesajan kirjan luvussa 40 ovat sanat: ” 1 -- Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne.

2 Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu, sillä kaksin verroin on Herran käsi sitä kurittanut kaikista sen synneistä.

3 Ääni huutaa:-- Raivatkaa autiomaahan Herralle tie!
Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme!
4 Täyttykööt notkot, alentukoot huiput,
mäet madaltukoot, vuorten louhikot tasoittukoot!
5 Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut.

Nämä Jesajan kirjan sanat tulivat mieleeni, kun pohdiskelin tämän kynttilänpäivän evankeliumin sanomaa. Jumala tahtoo lohduttaa kansaansa, joka on kärsinyt synneistään.

Hyvin samantapaisia sanoja sanotaan myös vanhasta Simeonista, josta päivän evankeliumi kertoo: “Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta.”

Hän näytti myös ymmärtäneen, ettei lohdutuksessa ollut kysymys tietyistä lohdun sanoista tai edes lohdullisista tapahtumista, vaan että lohdutus oli henkilö.

Hyvä ystävä. Ajatteletko sinä kenties samalla tavalla Jeesuksesta? Onko hän sinullekin lohdutus?

Vai onko käynyt niin, että pidät Jeesusta ilon pilaajana ja elämän ankeuttajana? Jotain sellaistahan käärme aikoinaan piirsi ensimmäisten ihmisten mieleen hyvän ja pahan tiedon puun juurella. Siinä käärme eli todellisuudessa Paholainen sai aikaan sen, että ihminen alkoi uskoa käärmeen puhetta enemmän kuin Jumalan sanaa. Siinä hyvän ja pahan tiedon puun juurella käärme sai puheillaan aikaan sen, että ihmiset alkoivat ajatella Jumalasta kierosti. Vaikka puu oli ihana katsella ja sen hedelmät tekisivät ihmisestä jopa Jumalan vertaisen viisaudessa, niin Jumala oli kieltänyt sen ihanuuden ihmiseltä. Näin käärme alkoi maalata ensimmäisten ihmisten silmien eteen sellaista kuvaa Jumalasta, joka meillä on nykyään hänestä luonnostamme. Puhe Jumalasta ja hänen tahdostaan ei kuulostakaan meistä lohdulliselta vaan pelottavalta. Mieluiten tahtoisimme, ettei häntä olisikaan tai ettei hän ainakaan ottaisi meitä puhutteluunsa.

Päivän evankeliumissa kerrotaan, että vanhan Simeonin yllä oli Pyhä Henki.

Pyhästä Hengestä käytetään Raamatussa myös ilmaisua Totuuden Henki. Jumalan Pyhä Henki tahtoo siis tulla meidän avuksemme, sillä apua me tarvitsemme. Hän tahtoo paljastaa meille syntiin langenneille ja Paholaisen kuiskutuksia uskoville ihmisille, että se, mitä me olemme luonnostamme uskoneet Jumalasta ei ole totta. Hän tahtoo vakuuttaa meille, että Jumala oikeasti tahtoo antaa meidän elämäämme pysyvän ja kestävän ilon. Hän tahtoo kirkastaa meillekin sen, minkä hän kirkasti aikoinaan vanhalle Simeonille: Jumala tahtoo lohduttaa meitä. Eikä hän lohduta meitä vain sanomalla mukavan kuuloisia sanoja, vaan hän antaa meille henkilön, jossa kaikki toiveemme ja kaipauksemme on ikään kuin tiivistyneenä. Lohdutus on henkilö. Hänet Simeon näki kuusiviikkoisena vauvana äitinsä sylissä Jerusalemin temppelissä.

Häntä Simeon kutsuu ylistyslaulussaan Jumalan kaikille kansoille lupaamaksi pelastukseksi, ja valoksi, joka loistaa pakanakansoille ja kirkkaudeksi, joka loistaa Israelille.

Simeonin ylistyslaulu paljastaa meille, mitä todellinen lohdutus on. Lohdutus on pelastusta, valoa ja kirkkautta.

Valoa ja kirkkautta me tarvitsemme, koska me elämme luonnostamme pimeydessä.

Edellä lainaamani Jesajan kirjan luvussa 25 jakeissa 7 ja 8 onkin havainnollinen kuvaus siitä todellisuudesta, jonka keskellä me luonnostamme elämme: ”Tällä vuorella hän repäisee pois verhon, verhon kaikkien kansojen yltä, vaatteen joka on levitetty niiden ylle. Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet ja vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä kaikkialla maan päällä. Näin on Herra puhunut.”

Meidän ja kaikkien muiden kansojen yllä on verho, jonka käärmeen valheen uskominen on tuonut yllemme. Kun olemme koko ikämme asuneet ja eläneet sen verhon alla, olemme alkaneet pitää sellaista todellisuutta luonnollisena osana ihmisen elämää. Sen verhon alla on helppoa uskoa myös käärmeen vakuutteluja siitä, ettei ihmiselle muunlaista elämää ole tarkoitettukaan, vaan että kaikki on siinä, mitä syntymän ja kuoleman välillä tapahtuu.

Sen verhon alaisuuteen ihmiskunta joutui, kun kuunteli käärmeen eli Saatanan valheita ja uskoi niihin. Sen seurauksena meidät karkotettiin paratiisista, Jumalan luomasta ihanasta puutarhasta, ja jouduimme, niin kuin Jesaja asian kuvaa, elämään verhon alle.

Paratiisista karkotuksesta lähtien ihmiskunta on elänyt sen kodiksi tarkoitetun paratiisin ulkopuolella, jonka asujaksi Jumala alun perin tarkoitti ihmisen.

Paratiisin ulkopuolella asuessamme koemme aika ajoin kovaa kaipausta päästä takaisin todelliseen kotiin. Se kaipaus voi tulla esiin haluna kokea uudelleen lapsuuden kodin tunnelma, lapsuuden joulu, kesäloman alku Suvivirren laulamisen jälkeen tai vaikkapa rakkaan ystävän kohtaamisen muisteluna. Mutta jos kaipaava ihminen palaa lapsuuden maisemiin toivoen pääsevänsä jälleen osalliseksi samasta tunnelmasta, hän pettyy. Sillä viimeistään sinne saavuttuaan hän tajuaa, ettei voikaan enää kokea samaa tunnelmaa. Ehkäpä sellaisessa hetkessä hän kuitenkin alkaa aavistella, että sekä alkuperäinen lapsuuden kokemus että halu kokemuksen toistamiseen ovat viittauksia johonkin sellaiseen todellisuuteen, joka on pysyvämpää ja myös todellisempaa kuin mitä tässä maailmassa voidaan kokea. Se on lopultakin luodun kaipausta rikkumattomaan yhteyteen Luojansa kanssa, yhteyteen, jota ihminen sai kokea paratiisissa ennen kuin joutui karkotetuksi sieltä.

Siitä kaipauksesta ovat ihmiset kirjoittaneet vuosisatojen varrella hieman erilaisin sanakääntein. Kirkkoisä Augustinus totesi 400-luvulla ”Ihminen on levoton, kunnes hän löytää levon Jumalassa.”

Matemaatikko Blaise Pascal, joka eli 1600-luvulla, tuli pohdinnoissaan siihen tulokseen, ettei ihmisiä kannattanut yrittää vakuuttaa kristinuskon totuudesta, vaan hänen mielestään oli sen sijaan parempi yrittää saada heidät toivomaan, että se on totta, koska ihmiset olivat nähneet ikään kuin välähdyksiä sen mieltä tyydyttävästä todellisuudenkuvasta. Hän ajatteli, että kun tällainen toive sai juurtua ihmissydämeen, ihminen tulisi lopulta tajuamaan kristinuskon totuutta laajemminkin.

Viime vuosisadan ehkä tunnetuin kristillinen kirjailija oli englantilainen kirjallisuuden professori ja entinen ateisti C.S. Lewis. Hän kirjoittaa omaelämänkerrallisessa teoksessaan Ilon yllättämä samasta asiasta. Hän kertoo tunteneensa eri tilanteissa yllättäviä ilon häivähdyksiä, mutta jos hän koetti etsimällä etsiä niitä, hän ei saanutkaan niitä kiinni. Ne tulivat vastaan jonkinlaisina sivujuonteina jonkin toisen asian yhteydessä. Mutta koska ne sivujuonteinakin olivat kuitenkin todellisia, ne johdattelivat Lewisia vähitellen kohti Jumalan tuntemusta, mitä hän itse ei missään nimessä olisi tahtonut. Alister McGrath toteaakin C.S. Lewisin elämänkerrassa näin: ”Kyseessä ei ollut jokin, mitä hän olisi etsinyt, vaan jokin, mikä näytti etsivän häntä. Hieman myöhemmin McGrath vielä jatkaa samasta asiasta: ”Lewis ei kuvauksessaan tee siirtoa itse, vaan se tehdään häntä vastaan. Ilon yllättämä ei kerro siitä, kuinka Lewis löysi Jumalan, vaan Jumalan kärsivällisestä etenemisestä kohti Lewisia.”

Tuota Jumalan kutsumisen aikaa kuvatessaan Lewis itse toteaa: ”Rakastettavat agnostikot puhuvat hilpeästi siitä, miten ’ihminen etsii Jumalaa’. Minun puolestani he olisivat yhtä hyvin voineet puhua siitä, että hiiri etsii kissaa.” Kääntymyksestään kertoessaan hän sanookin: ”…annoin lopulta periksi, myönsin, että Jumala on Jumala, ja polvistuin rukoilemaan. Olin varmaan koko Englannin innottomin ja vastahakoisin uskoon tulija sinä iltana.”

Minusta näyttää, että kaikkia edellä mainittuja ja tuhansia muita ihmisiä yhdistää kaipauksentapainen tuntu siitä, että on olemassa jotain enemmän kuin mitä järjellä voidaan ymmärtää ja aisteilla havaita. Sellaisten kokemusten avulla Jumala vetää ihmisiä luokseen.

Ei vanha Simeonkaan olisi itsestään osannut kaivata todellista lohdutusta. Sillä hänkin oli tottunut elämään paratiisin ulkopuolella, verhon alla. Uusi näköala avautui hänelle, kun Jumalan Pyhä Henki alkoi tehdä työtä hänessä samaan tapaan kuin C. S. Lewisissä ja vakuuttaa hänelle, ettei kaikki suinkaan ole siinä, mitä verhon alla eläessämme ajattelemme ja näemme.

Jumala ei todellakaan ole tarkoittanut meitä pimeyden asukeiksi. Sen sijaan hän tahtoo viedä meidät pimeydestä valoon ja kirkkauteen. Hän tahtoo antaa meille jotain niin suurenmoista, jota emme osaa edes kaivata. Mutta hän antaa meille siitä todellisuudesta ikään kuin pilkahduksia raottamalla aika ajoin verhon reunaa. Niitä pilkahduksia Lewis kuvasi yllättäviksi ilon häivähdyksiksi

Hyvä ystävä. Luulenpa, että sinäkin olet niitä pilkahduksia kokenut. Ne ovat ehkä saanut aikaan sinussakin ikävää ja kaipausta toisenlaiseen todellisuuteen. Ne ovat Jumalan kutsua. Ne saavat aikaan sen, että alamme Simeonin tavoin kaivata lohdutusta, jota hän kutsuu myös pelastukseksi, ja pelastushan on itse asiassa Jeesuksen nimi. Jeesushan tarkoittaa suomeksi vapahtajaa tai pelastajaa.

Toisaalta on totta, että me myös pelkäämme verhon raottamista. Sen ulkopuolelta tuleva valo alkaa paljastaa meistä asioita, joita emme tahtoisi nähdä. Valo myös pelottaa.

Viime marraskuussa kävin lähes kuukauden pituisella matkalla Mongoliassa. Tehtävänäni oli opettaa eri puolilla tuota suurta maata Raamattua mongoleille. Mongolian perinteiset uskonnot ovat Tiibetin buddhalaisuus ja shamanismi. Jumalan sanan julistus on saanut aikaan sen, että kun vuonna 1990 Mongoliassa tiedettiin olleen neljä kristittyä, heitä oli siellä nyt jo kymmeniä tuhansia. Toisin sanoen lähes kaikki tapaamani kristityt olivat kääntyneet jostain toisesta uskonnosta kristityiksi eli tulleet Jeesuksen seuraajiksi. Kun eräässä opetushetkessäni kerroin, että ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina kristittyjä pidettiin Rooman valtakunnassa ihmiskunnan vihollisina. Syynä sellaiseen ajatteluun oli, että kun kristityt eivät enää palvele Rooman virallisia jumalia, niin tämä saattavat suuttua ja aiheuttaa siksi vahinkoa Roomalle. Sen kerrottuani kysyin raamattukurssille saapuneilta, oliko heille kenties sanottu jotain vastaavaa. Oliko siis heille sanottu, että jos he hylkäävät entiset uskomukset ja kääntyvät Jeesuksen seuraajiksi, heidän elämäänsä voi tulla suuria vaikeuksia, kun entiset palvontakohteet suuttuvat? Muutamat sanoivat näin olleen ja lähes kaikki muutkin nyökkäilivät.

Ei ole tosiaankaan helppoa tulla pimeydestä valoon eli Saatanan vallasta Jeesuksen omaksi. Kukaan ihminen ei siihen omin neuvoin kykenekään eikä luonnostaan edes halua. Siksi me tarvitsemme Jumalan puuttumista asioihin. Siksi mekin tarvitsemme Jumalan sanaa, jonka avulla Jumalan Pyhä Henki vakuuttaa meille, että ihmiskunnan ainoa toivo ja todellinen Lohdutus on Jeesus Kristus. Hän ainoana voi vetää verhon tämän langenneen ihmiskunnan yltä ja tuoda valon ja kirkkauden meille, olimmepa sitten pakankansojen edustajia tai Israelin kansan jäseniä. Sillä ihmiskunnalle ei ole annettu muuta nimeä, jossa voimme pelastua kuin sen Lohdutuksen, jonka vanha Simeon kohtasi Jumalan Pyhän Hengen johtamana Jerusalemin temppelissä.

Kun siis Simeon kutsuu Jeesusta koko maailmalle annetuksi valoksi, hän ilmoittaa sen suuren totuuden, ettei ihmiskunnalle tosiaankaan ole annettu muuta nimeä, mutta lohdutusta, jossa pelastua yksin Herra Jeesus on meille annettu pelastus ja syntiemme sovittaja. Mutta muutaha emme tarvitsekaan, sillä Jumalan Pojan kuolema ristillä ja ylösnousemus riittää pelastamaan myös meidät.

Kun tänään kynttilänpäivänä katselet alttarin kynttilöitä, niin tiedä, että ne julistavat: Jeesus Kristus on voittanut pimeyden vallat ja tuonut pelastuksen maailmaan. Siksi Jeesus on ainoa tie Jumalan luo. Hän on sitä sinulle ja minulle mutta myös juutalaiselle, islaminuskoiselle, hindulaiselle, buddhalaiselle kuin shamanistillekin. Kaikki heistä eivät sitä ole kuulleet, siksi kynttilänpäivä puhuu myös lähetystyön välttämättömyydestä. Sillä Jeesus on valo koko maailmalle.

Rukoilemme. Herra Jumala, taivaallinen Isä. Sinä lähetit Poikasi maailmaan pakanain valkeudeksi ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille. Suo valosi meillekin, että Pojassasi näkisimme armosi ja totuutesi. Annan meidän hänessä saada voitto turmiovalloista. Pelasta meidät kaikesta pahasta ja päästä vihdoin palvelijasi rauhaan menemään sanasi mukaan. Aamen.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Joka aamu armo tulee olemaan uusi




Kotimaantyönjohtaja Hanna Lindberg kirjoittaa:

Vuosi 2017 on yhtä juhlaa! Reformaation merkkivuosi teemoittaa tapahtumia kirkossa ja näkyy yhteiskunnassakin. Suomi 100 –juhlinta läpäisee koko kansan. Molemmissa juhlallisuuksissa perspektiivi kattaa vuosikymmeniä ja jopa satoja vuosia. Yhtenä tavoitteena on katsoa miten kauan sitten tapahtunut asia on muokannut maailmaamme ja vaikuttanut siihen, missä olemme nyt. Sekä uskonpuhdistuksen että itsenäisyyden perinnön arvoa ja merkitystä arvioidaan myös tulevaisuuden kannalta; onko aika jo ajanut ohi ja maailma muuttunut liikaa jättäen kerran merkittävät asiat osaksi historiaa, vai vieläkö niillä on painoarvoa.
 

Kylväjän toiminnan suunnassa tämä vuosi on otsikoitu Juurillaan kasvava. Kylväjän toiminta lasketaan vasta muutamissa kymmenissä vuosissa, mutta juuret menevät suomalaista herätysliikehistoriaa ja luterilaisuuden syntyäkin kauemmas Raamatun maailmaan. Olemme mukana Jumalan pelastussuunnitelman jatkumolla, joka on alkanut jo ennen kristillisen kirkon syntyä. Lähetyksen kesäpäivillä Raahessa juhlavuoden teemoihin ja arkipäivän lähetyselämään poraudutaan Syvemmälle, tapahtuman otsikon mukaisesti.

Jumala on historian Jumala, hän toimii ajassa ja paikassa ja on sitonut toimintansa ihmiskunnan vaiheisiin. Juutalaisen kansan ja kristillisen kirkon historia on täynnä Jumalan toimintaa ja vaikutusta, välillä ilmeisellä, välillä peitetymmällä tavalla. Raamatussa on vahva kehotus muistaa ja muistella Jumalan tekoja sekä ylistää häntä siitä mitä hän on tehnyt. Juuret ovat tärkeät ja pitkä kokemus voi tuoda pitkäjänteistä viisautta ja uskollisuutta tehtäviin. On kuitenkin valitettavan helppoa jäädä historian vangiksi ja haikailemaan vanhoja hyviä aikoja.


Israelilainen ystäväni on Suomessa vieraillessaan saanut tutustua useammankin suomalaisen lähetysjärjestön toimintaan. Hän havaitsi saman kaavan: hänelle kerrottiin, järjestön iästä riippuen, pitkät pätkät loistavasta historiasta ja merkittävistä oppi-isistä. Mutta kun hän erikseen kysyi tämän hetkisestä toiminnasta ja tulevaisuuden suunnitelmista, tuli selvästi hiljaisempaa…


Kun Jumala ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa (2. Moos. 3), hän kertoi nimekseen ”Minä olen, se joka minä olen”.  Uudelleen julkaistussa kirjassa Taivasten valtakunnan salaisuus Kylväjän ensimmäinen lähetysjohtaja Per Wallendorff kertoo, että alkukielestä kirjaimellisesti käännettynä nimi on ”Minä tulen olemaan se, joka minä tulen olemaan”. Jumalalle hänen olemisensa on joka hetki uusi hänelle itselleen.

Jumala on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän ei ole sama ja muuttumaton eiliseen jääneenä reliikkinä ja paikalleen jumiutuneena samuutena. Kun Jumala antaa tulevaisuuden ja toivon, se ei tarkoita sitä, että hän historiasta käsin, taakse jääneenä kurkottelee katsomaan miten me siirrymme yksin kohti tuntematonta. Jumala ei ole vain eilisen ihmeiden tai vuosikymmeniä ja vuosisatoja sitten tapahtuneiden suurtekojen Jumala, vaan dynaaminen, eteenpäin mennessään uutta jatkuvasti luova elämän antaja, joka edellä kulkien kutsuu seuraamaan itseään ennalta kokemattomaan. Tästä Jumalan olemuksen ominaisuudesta käsin Raamatun lupaama joka aamuinen uusi armo on kirjaimellisesti tuoretta!


Saamme kiitollisina muistaa Jumalan toimintaa henkilöhistoriassamme sekä kansamme ja kirkon vaiheissa. Samalla on syytä rohkaistua ja havahtua katsomaan eteenpäin ja varautua yllättymään sen suhteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Wallendorffin sanoin: ”Jumala tulee kunakin tulevaisuuden hetkenä olemaan se, joka hän tulee olemaan. Kunakin hetkenä hän valitsee riippumattomasti, millaisena hän ilmoittaa itsensä ja rakkautensa ja miten hän toimii. Jumalan sydämen vapaa valinta määrää hänen todellisuutensa koko ihmiskunnassa ja koko luomakunnassa.”

maanantai 6. helmikuuta 2017

Ihmettelyä Kaukasiassa

Määräaikainen lähettimme Kaukasiasta kirjoittaa:



Moneen kertaan minulta on kysytty, mikä tässä maassa minua houkuttaa. Syksyn osalta voin sanoa, että kaikki se, mikä täällä on erilaista. Nautin maisemasta, jonka perusväri on suomalaisen harmaan sijasta beige, harjakatoissa on neljä lapetta, kerrostalojen ulkoseinillä roikkuvat pyykit kuivumassa. 

Seuraan suurella mielenkiinnolla erilaisia tapoja toimia: miten bussiin tulossa oleva mies käy ensin ojentamassa ostoksensa kuljettajan ikkunasta kojelaudan päälle laitettavaksi ja kiertää vasta sitten bussin kyytiin; käyn ostamassa kuuman leivän suoraan tandiirista ja ihmettelen pakkauksena toimivaa nenäliinankokoista sanomalehdenpalaa; istahdan bussissa alas
nuoren miehen antaessa kohteliaasti tilaa; pohdin ajatuksia, joita lihakaupan ulkopuolella kohtaloaan odottava lehmä herättää. Paljon riittää ihmeteltävää.


Tiedän, että ihmettely jatkuu, mutta tulee vaihe, jolloin kaikki tämä alkaa ärsyttää. Se kuuluu asiaan ja siitä päästään yli. Juttelin täällä pidempään olleen suomalaisnaisen kanssa aiheesta ja hän puki sanoiksi sen, mitä olin itsekin hapuillut: rakkaus paikallisiin ihmisiin on se, mikä auttaa noiden aikojen yli. Siksi odotan tältä keväältä eniten juuri uusien ystävien löytymistä ja paikallisiin tutustumista. Muutamia ihania naisia ympärilläni jo onkin ja iloitsen siitä! Rukoilethan kanssani uusia ystäviä, ja mieluusti vielä sellaisia, joiden elämään voisin olla tuomassa toivoa, joka kestää silloinkin kun kaikki kaatuu.