maanantai 20. maaliskuuta 2017

Uskonpuhdistus – Jeesuksen kohtaamista



Kuva: Ilkka Kontturi
Rovasti, teologian tohtori Raimo Mäkelän puhe Kirkkokansan Raamattupäivässä Finlandia-talossa 18.3.2017


Uskonpuhdistuksessa on kysymys Jumalan kohtaamisesta

Uskonpuhdistuksen juhlavuonna julkisuuteen tarjoillaan monenlaisia Luthereita. Suomen Kuvalehti 3/2017 esitti Lutherin (1483-1546) näkyvimmin oluenjuojana. Kuitenkin Luther lausui siitä seuraavan, mitä lehti ei kerro:

Se, joka keksi oluen panemisen, on ollut Saksalle turmioksi, sillä juomisesta tuli suoranainen rutto ja onnettomuus. Juoppous tuhoaa sen, mikä ihmisessä on parasta. Se vanhentaa hänet ennen aikojaan ja edistää kaikenlaisia rikoksia ja kauhutekoja.

Uskonpuhdistuksessa ei ollut kysymys oluen juomisen vapaudesta vaan Jumalasta ja ihmisestä Jumalan edessä, sinusta ja minusta. Jumala on meille kaikille elämän ja kuoleman asia, uskommepa sen tai emme. Luther kohtasi elävän Jumalan henkilönä ja samalla itsensä. Sillä oli kauaskantoiset seuraukset hänelle ja koko maailmalle, meillekin.

Jumalaa koskee myös kysymys: ”Minkä varassa voin kuolla? Mikä vapauttaa minut, kun Jumala vaatii minut tuomiolle?” Se, mitä olen ja miten minun käy, riippuu vain Jumalan tuomiosta. Jos lohdutus kuolemaa vastaan on löytynyt, on samalla saatu rohkeus ja voima elämään. Lutherin kristillisyyttä ei hallitse kuolema vaan elämä.

Pysähdymme nyt kuitenkin ensiksi Lutherin viimeiseen päivään. Onhan kuolemamme tavallaan elämämme summa. Lutherilla tuo päivä oli 18.2.1546. Hän kuoli Eislebenissä, jossa hän oli myös syntynyt. Nyt hän oli sovittelemassa Hessenin ruhtinaskunnan maakreiviveljesten riitaa. Kun hän matkusti sinne kotikaupungistaan Wittenbergistä reessä, hän joutui Saale-joen tulvaan ja vilustui pahasti. Hänellä oli vaikeita sairauksia entuudestaan. Nyt hänelle tuli kovia rintakipuja.

Martti valmistautui kuolemaan rukoilemalla ja kuuntelemalla Raamattua Johanneksen evankeliumista (3:16): ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Psalmien kirjasta (68:21) hän luki: ”Jumala on meille pelastuksen Jumala. Herra, Herra pelastaa kuolemasta.” Hän lausui saman iltarukouksen (Ps 31:6) kuin Jeesus viimeisinä sanoinaan ristillä (Luuk 23:46): ”Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.” Sitten Martti vaikeni.

Paikalla olivat Lutherin professoritoveri Justus Jonas (1493-1555) Wittenbergistä ja linnansaarnaaja Michael Coelius lähiseudulta Mansfeldistä. He huusivat hänelle kovalla äänellä: ”Kunnioitettu isä, tahdotteko kuolla horjumatta Kristuksen ja sen opin varassa, jota olette julistanut?” Kuului selvä vastaus: ”Tahdon.” Sitten hän kuoli.

Vuosikymmen aikaisemmin Luther oli ennakoinut omaakin kuolemaansa apostoli Paavalin Galatalaiskirjeen selityksessään kertomalla 300-400-luvuilla eläneestä erakosta Arsenioksesta:

Vähän ennen kuolemaansa erakko seisoi kolme päivää paikallaan murheellisena ja silmät taivaaseen luotuina. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, hän sanoi pelkäävänsä kuolemaa. Hänen oppilaansa lohduttivat häntä sanomalla, ettei hänellä ollut syytä kuolemanpelkoon, koska hän oli elänyt hyvin pyhästi. Erakko vastasi: ”Olen kyllä elänyt pyhästi ja noudattanut Jumalan käskyjä, mutta Jumalan tuomio on täysin toisenlainen kuin ihmisten.” Häneltä meni kokonaan luottamus omiin hyviin tekoihin ja ansioihin. Ellei häntä tuolloin rohkaistu Kristuksen lupauksella, hänen on täytynyt joutua epätoivoon. Jumalan laki voi vain riisua meidät alastomiksi ja tehdä meistä syyllisiä. Silloin kaikki on mennyttä. Kenenkään pyhän elämä ja kärsimys eivät voi meitä tässä auttaa.

Luther oli nähnyt työnsä tuloksia muttei aavistanut, mikä mullistava ja uutta luova merkitys sillä tuli olemaan. Kuollessaan hän ei kuitenkaan turvautunut tekemäänsä työhön, ei hengelliseen kokemukseensa, ei rukoukseensa, ei edes uskoonsa, ei mihinkään, mikä oli hänessä itsessään. Hän turvautui vain sellaiseen, mikä oli kokonaan hänen ulkopuolellaan, eli Jumalan sanaan ja siinä olevaan Jeesukseen Kristukseen. Häneltä Luther sai kuollessaan saman avun, jonka varassa hän oli elänyt. Sen hän välittää yhä meillekin.

Jumala kohdataan Raamatusta

Lutherin kuolinvuoteesta löydettiin lappunen, johon hän oli kirjoittanut viimeiset sanansa. Hän viittaa niissä hyvänä antiikin tuntijana puolentoista tuhannen vuoden takaiseen Roomaan, sen kuuluisimpaan runoilijaan Vergiliukseen ja tämän pääteokseen, Aeneis-runoelmaan ja Rooman tunnettuun valtiomieheen Ciceroon ja sanoo:

Mitä [roomalainen runoilija] Vergilius tarkoittaa runoelmissaan Bucolica (’Paimenlaulut’) ja Georgica (’Maanviljelysrunot’), sitä ei kukaan voi ymmärtää olematta viisi vuotta paimenena tai maanviljelijänä.  [Roomalaisen valtiomiehen] Ciceron kirjeitä ei mielestäni kukaan ymmärrä toimimatta 20 vuotta jossakin huomattavassa valtion virassa. Raamattua älköön kukaan luulko tuntevansa tarpeeksi, vaikka olisi sata vuotta johtanut seurakuntia profeettojen kanssa. Siksi ovat ensinnäkin Johannes Kastaja, toiseksi Kristus ja kolmanneksi apostolit suunnattoman ihmeellisiä. Älä kajoa tähän jumalalliseen Aeneis-runoelmaan (= Raamattuun), vaan kunnioita kumartaen sen jalanjälkiä. Totta tosiaan: me olemme kerjäläisiä!

Luther ei suinkaan aina ollut asennoitunut näin. Hän kertoi:

Kahdenkymmenen vuoden ikääni mennessä en ollut edes nähnyt Raamattua. Luulin, ettei ollut muita evankeliumeja eikä epistoloita kuin vuosittain toistuvat pyhäpäivien tekstit. Lopulta löysin Erfurtin yliopiston kirjastosta kokonaisen Raamatun.

Raamatussa Jumala avaa meille sydämensä. Raamattu ja kristillinen usko eivät ole oppia, periaatteita, katsomuksia, vakaumuksia, filosofiaa, teoriaa, elämäntaitoa, etiikkaa. Niilläkin tavoin usko tulee kyllä mieltää, mutta kukaan henkilö ei ole meille sellainen, ei Jumalakaan, emmekä me halua olla kenellekään sellaisia. Jumala näkee lävitsemme, häneltä emme voi peittää mitään. Emme voi hallita Jumalaa, emme hänen suuruuttaan, hänen voimaansa emmekä hänen viisauttaan. Olemme täysin riippuvaisia hänestä.

Raamatun keskus on Jeesus

Jumalan vaikutuksista maailmaan ja elämäämme voimme päätellä jotakin hänestä, mutta henkilönä, Isänä, hänen sydämestään tunnemme hänet vain ihmiseksi tulleena Jeesuksessa Kristuksessa, hänen ainoassa Pojassaan ja meidän veljessämme. Hänet välittää meille vain Raamattu.

Jeesus on itsessään sekä Jumala toisin kuin me että ihminen niin kuin me. Jeesus on Jumalihminen, jossa jumaluus ja ihmisyys läpäisevät toisensa sekoittumatta toisiinsa ja irtoamatta toisistaan. Hän on samastunut meihin ihmisiin. Tätä Jeesusta Luther ihmetteli ja julisti. Hänen professori- ja uskonpuhdistajatoverinsa Philipp Melanchthon (1497-1560) kirjoitti itselleen viimeisinä sanoina kuoleman kynnyksellä:

Sinut vapahdetaan synnistä ja vapautetaan huolista ja teologien raivosta. Pääset valoon. Saat nähdä Jumalan ja hänen Poikansa. Pääset tuntemaan nämä ihmeelliset salaisuudet, joita et voinut tässä elämässä käsittää: miksi meidät on luotu sellaisiksi kuin olemme eikä toisenlaisiksi ja mikä on Kristuksen kahden luonnon yhtymisen ydin.

Jeesus on meille esikuva ja sijainen

Jeesuksen jumalihmisyyttä emme voi ymmärtää emmekä hallita. Voimme vain uskoa sen ja palvoa sitä. Meille tämä Jumala ja ihminen on esikuva ja sijainen.

Jeesus on todellisen ihmisen malli, jollaiseksi Jumala on jokaisen tarkoittanut. Hän on synnitön ja vanhurskas, eli hänellä on aina oikeus puolellaan, syytämmepä me ihmiset Saatanan kanssa häntä mistä tahansa. Hyvyys ja rakkaus täyttävät hänet. Jeesus määritti esikuvansa sisällön ensin suoraan itse ja sitten apostoliensa välityksellä. Me emme voi sitä määrätä. Voimme ainoastaan soveltaa sitä – ja pyrkiä sitä noudattamaan.

Esikuvanamme Jeesus on kuitenkin meille ylivoimainen ja jopa tuhoava. Emme ole hänen kaltaisiaan. Emme pysty siihen emmekä tahdo sitä. Esikuvamme Jeesus tuomitsee meidät.

Sijaisenamme Jeesus on samastunut meihin toisella tavalla ja kutsuu meidät samastumaan häneen toisella tavalla. Hän on tullut asemaamme ja olosuhteisiimme, jopa nahkoihimme. Hän on kokenut kaiken, mitä me koemme. Hän on täydellisen hyvä ja vanhurskas ja rakastava ihminen meidän puolestamme meitä varten, niin että hän lahjoittaa meille verhoksemme kaiken sen, mikä meistä puuttuu tuomarimme Jumalan edessä. Hän on elänyt elämämme meidän kanssamme ja meidän puolestamme. Kun turvaudumme häneen Jumalan edessä, hän sulkee meidät itseensä ja asettaa meidät Jumalan eteen itsensä kaltaisina eli täydellisinä, vaikka olemme sen täysi vastakohta. Kun uskomme Jeesukseen, Jumala näkee meissä vain hänet. Hän kelpaa puolestamme Jumalalle, ja me kelpaamme hänessä Jumalalle, vaikka olemmekin kelvottomia.

Jeesus on samastunut myös pahuuteemme ja vääryyteemme eli syntiimme. Hän ei tehnyt meidän syntejämme eikä himoinnut niitä, vaan hänen Isänsä, joka on meidänkin Isämme, vyörytti hänen kannettavakseen syntiemme oikeudenmukaisen rangaistuksen meidän sijastamme. Jeesus kantoi sen ristilleen ja kuolemaan, Jumalan hylkäämäksi tulemiseen ja kadotukseen eli helvettiin saakka. Näin Jeesus sovitti meidät ja syyllisyytemme Jumalan edessä. Kun turvaudumme häneen, syntimme ja syyllisyytemme poistetaan meiltä. Niiden sijaan tulee Jeesus.

Jeesuksen sijaiskuolema meidän puolestamme ja hänen sijaiselämänsä meidän puolestamme yhtyvät meidän hyväksemme ikuiseksi elämäksemme Jumalan edessä jo nyt täällä maailmassa. Niistä avautuu meille koko todellisuus toisaalta Jumalan vaatimuksena ja haasteena ja meidän tehtävänämme ja toisaalta Jumalan armona ja lahjana ja voimana.

Tämä todellisuus on aina sama, niin Jeesuksen ja apostolien aikana kuin Lutherin ja uskonpuhdistuksen aikana ja nyt. Yksittäisen ihmisen uudistuminen alkaa aina tästä, samoin kirkon puhdistuminen jokaisena aikana. Muuta mahdollisuutta ei ole, mutta tämä mahdollisuus on aina. Siihen saamme sanoa: ”Aamen! Halleluja!”

Lain ja evankeliumin yhteys ja ero on uskon ydinasia

Vanhan ja Uuden testamentin käsitteellä sanoen Jeesuksen esikuvaisuus, joka haastaa kaikki, on Jumalan laki eli Jumalan vaatimus. Jeesuksen sijaisuus on Jumalan evankeliumi eli hyvä sanoma eli Jumalan lahja kaikille. Vanhana (1542-43) Luther piti niiden eroavuuden avautumista itselleen uskonpuhdistuksen peruslöytönään, joka jäsensi kaikkea. Hän sanoi:

Opin tekemään eron lain vanhurskauden ja evankeliumin vanhurskauden välillä. Ennen minulta puuttui vain, etten tehnyt eroa lain ja evankeliumin välillä. Pidin molempia samana asiana, eikä Mooseksen ja Kristuksen välillä mielestäni ollut muuta eroa kuin aika, jossa he elivät, ja sen täydellisyyden aste (jota he vaativat meiltä). Havaittuani tämän oikean eron, että laki ja evankeliumi ovat kaksi eri asiaa, koin läpimurron.

Jokaisen uskovan ja koko kirkon suurin kaksoisvaara on ensinnäkin, että vaatimuksesta tulee lahja ja lahjasta tulee vaatimus eli ihminen joutuu lain alaisuuteen, legalismiin, kelvatakseen Jumalalle jollakin omallaan. Tämän vaaran kääntöpuoli on, että uskova ja kirkko evankeliumin nimessä hylkäävät Jumalan lain antinomistisesti. Kumpikin asenne turhentaa ja hylkää Jeesuksen.
 
Perussanoma julkaisee juhlavuonna avuksemme kahdeksan kirjaa, joiden nimenä on Teesejä -Raamatusta, vanhurskauttamisesta, ehtoollisesta, kirkosta, uskontunnustuksesta, Jumalasta, ristin teologiasta, laista ja evankeliumista. Neljä on jo ilmestynyt, neljä ilmestyy lähiaikoina.
 
Usko koetaan
 
Luther toteaa viimeisissä sanoissaan, että usko on kokemuksellista. Usko ei perustu kokemukseen, vaan kokemus perustuu uskoon, ja usko perustuu Jumalan sanaan. Jeesus sanoi (Joh 7:17 KR 1938): ”Minun oppini ei ole minun, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.” Usko kulkee sydämen läpi ja muuttaa ihmisen. Jumalan sanan vastaanottaneet profeetat ja apostolit eivät keksineet sitä omasta päästään, vaan se tuli heille vastoin heidän ajatuksiaan ja tunteitaan ja tahtoaan. Kun he suostuivat vastaanottamaan ja välittämään sanan, se sulautui heihin.

Luther kirjoitti latinankielisten teostensa esipuheessa 5.3.1545, vajaata vuotta ennen kuolemaansa:

Minut oli [keväällä 1518, puoli vuotta teesien esittämisen jälkeen] vallannut ihmeellinen kiihko päästä ymmärtämään Paavalia hänen Kirjeessään roomalaisille. Tähän asti esteenäni - - oli ollut yksi ainoa sana luvussa 1:17: ”Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy.” Vihasin tuota sanaa Jumalan vanhurskaus, koska kaikkien opettajien mukaisesti olin oppinut käsittämään sen tarkoittavan - - sitä vanhurskautta, jolla Jumala - - rankaisee synnintekijät ja väärät.

Elin kyllä kaikin puolin moitteettomana munkkina mutta tunsin itseni Jumalan edessä syntiseksi. Omatuntoni oli mitä rauhattomin. En voinut luottaa siihen, että olisin omalla sovituksellani lepyttänyt Jumalan. Siksi en rakastanut vaan suorastaan vihasin vanhurskasta Jumalaa, joka rankaisee syntisiä: ”Ikään kuin ei riittäisi, että kymmenen käskyn laki on jo musertanut perisynnin tähden ikuisesti kadotukseen tuomitut syntisraukat kaikinpuolisella onnettomuudella, Jumala vielä evankeliumillaan lisää vaivaa vaivan päälle ja silläkin uhkaa meitä vanhurskaudellaan ja vihallaan!” Raivosin kiukkuisena ja omatunto rauhattomana ja kolkutin julkeasti tätä Paavalin lausumaa.

Pohtiessani asiaa yötä päivää kiinnitin lopulta Jumalan armosta huomioni lauseyhteyteen: ”Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu [Hab 2:4]: ’Uskosta vanhurskas saa elää.’" Aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskas ihminen Jumalan lahjana elää: että se tapahtuu uskosta. - - Evankeliumi paljastaa Jumalan vanhurskauden, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät, kun me uskomme. - - Tällöin tunsin itseni suorastaan uudestisyntyneeksi ja koin astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin. Silloin minulle heti näyttäytyivät koko Raamatun toiset kasvot.

Uskonpuhdistuksen sanoman ydin on ”Lutherin ruusussa” ja virressä Oi iloitkaa, te kristityt

Lutherin sanoma näkyy hänen vaakunastaan eli ”Lutherin ruususta”. Hän kuvaa sitä kirjeessään 8.7.1530:

Ensimmäisenä on oltava risti mustana sydämessä, jonka luonnollinen väri se olisi. Kun ihminen uskoo koko sydämestään, hän tulee vanhurskaaksi. Sellaisen sydämen on oltava valkoisen ruusun keskellä osoittamassa, että usko antaa iloa, lohdutusta ja rauhaa. Ruusun on oltava valkoinen eikä punainen, koska valkoinen on henkien ja kaikkien enkelien väri. Sellainen ruusu on taivaanvärisellä pohjalla, koska sellainen ilo Pyhässä Hengessä ja uskossa on tulevan taivaallisen ilon alku. Sellaista taustaa tulee reunustaa kultaisen ympyrän, koska sellainen autuus taivaassa kestää ikuisesti ja loppumatta ja ylittää arvossa kaiken ilon ja kaiken hyvän, niin kuin kulta on arvokkain metalli.

”Lutherin ruusun” olisi hyvä olla jokaisen luterilaisen kodin ja seurakuntatilan seinällä.

Virsikirjassamme on 19 virttä Lutherilta. Yleisesti niistä tunnetaan vain Enkeli taivaan ja Jumala ompi linnamme. Ne ovat väkeviä ja puhuttelevia. Lutherin tärkein virsi on kuitenkin Oi iloitkaa, te kristityt (Virsi 261). Se on minän, Isän Jumalan ja Pojan Jeesuksen vuoropuhelu. Laulamme sen nyt sillä tavalla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostamme asiallisia kommentteja ja asiallista keskustelua.
Kommentit tulevat näkyviin tarkistuksen jälkeen :)