sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Vainot hiipivät – Miksi Stefanos kuoli?



Lähetysteologi Jukka Norvannon opetus Lähetyksen kesäpäivillä Raahessa 17.6. olleessa kanavassa.

Tämän luennon teemana on kristittyjen vainot. Siinä keskityn Uuteen testamenttiin ja erityisesti Apostolien tekoihin. Ensimmäisten kristittyjen vainoissa on nähtävillä tietynlainen tapahtumakulku, joka on sen jälkeen toistunut monia kertoja eri puolilla maailmaa.



Ennen kuin lähdemme tutkimaan tarkemmin alkuseurakuntaa ja Stefanosta, syytä on pohtia hetki sitä, miten vaino tulisi tässä tapauksessa määritellä.  Sillä selväähän on, ettei kaikessa siinä kärsimyksessä, jota kristityt tässä maailmassa kohtaavat toisten ihmisten taholta, ole suinkaan kysymys Jeesuksen tähden tulevasta vainosta. Jos teemme huonosti työmme, ja meitä moititaan siitä, kysymys ei ole vainosta. Tai jos rattijuoppo ajaa autollaan kristityn päälle, vainosta ei voi puhua silloinkaan. Tai jos naapurit juoruavat meistä selkämme takana, silloinkaan pahan puhuminen ei välttämättä johdu siitä, että uskomme Jeesukseen. Kaikkea sellaistahan joutuvat kokemaan muutkin ihmiset tämän maailman keskellä eläessään.



Jos vainon määritelmää etsii aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta, huomaa, ettei yhtä ja kaikkien hyväksymää muotoilua taida ollakaan. Toki johonkin pisteeseen saakka ollaan yhtä mieltä siitä, mitä ainakin voidaan kutsua vainoksi, mutta, kuten sanottu, määritelmät vaihtelevat. Usein vainon määritelmään liitetään ajatus siitä, että se on laajan yhteisön, joskus jopa kokonaisen valtiokoneiston käynnistämä ja ylläpitämä ja usein systemaattinen järjestely kristittyjen toiminnan lakkauttamiseksi. Se tapahtuu mm. karkottamalla kristityt tietyltä alueelta tai kokonaisesta maasta sekä vangitsemalla ja surmaamalla heitä.



Tällainen vainon määrittely onkin monin paikoin riittävä ja kuvaa hyvin sitä todellisuutta, jonka keskellä monet kristityt elävät. Nykyään esimeriksi Pohjois-Koreassa voidaan puhua juuri tämän määritelmän mukaisesta vainosta, ja sellaisesta on kysymys myös joissakin islamilaisissa maissa.



Suurimman ongelman määrittelyille muodostavat yksittäistapaukset. Jos yksittäinen kristitty joutuu jonkun toisen ihmisen pilkkaamaksi tai vahingoittamaksi, voidaanko puhua vainosta edes siinä tapauksessa, että pilkka johtuu nimeen omaan Jeesukseen uskomisesta? Vai voidaanko vainoista puhua vasta silloin, kun sen kohteeksi joutuu useita kristittyjä tai kokonainen seurakunta tai kirkko?



Oliko esimerkiksi se ruotsalainen pappi oikeassa, josta Ruotsissa sijaitsevan sielunhoitokeskuksen johtaja Fredrik Brosché kertoi joitakin vuosia sitten? Seurakunta oli saanut uuden innokkaan papin, ja päästyään saarnatuoliin nuori mies ei säästellyt sanojaan, vaan antoi tulla lakia täydeltä laidalta. Seurauksena oli, että eräs tuohtunut seurakuntalainen seurasi pappia sakastiin jumalanpalveluksen jälkeen ja antoi nyrkkinsä kertoa, mitä mieltä hän saarnasta oli. Tämän jälkeen pappi oli rynnännyt huoneesta ulos ja huutanut: ”Olen saanut kärsiä Kristuksen tähden! Olen saanut kärsiä Kristuksen tähden!” Joutuiko hän vainon kohteeksi?



Entä joutuiko vainon kohteeksi 17-vuotias Cassie Bernall, josta Ronald Boyd-MacMillan kertoo kirjassaan? Huhtikuun 20. päivänä vuonna 1999 kaksi aseistautunutta nuorta miestä tunkeutui Coloradon Littletonissa sijaitsevaan kouluun, jota Cassie kävi. Löydettyään hänet he osoittivat aseella hänen päätään ja kysyivät: ”Uskotko sinä Jumalaan?” Kun tyttö vastasi: ”Kyllä.”, he vetivät liipaisimesta ja tyttö kuoli välittömästi.



On selvää, että tällaisissa tilanteissa kannat vaihtelevat. Toisten mielestä vainosta voidaan puhua vasta kun ihminen on vähintään joutunut vankilaan uskonsa vuoksi, toisten mielestä esimerkiksi syrjityksi joutuminen urakehityksessä uskon vuoksi riittää täyttämään vainon määritelmän. Monissa määrittelyissä ei siis oteta huomioon sitä, että vainoa voi tapahtua myös hyvinkin pienissä yhteisöissä, kuten perheessä ja jopa aviopuolisoiden välillä.



Kirjassaan Faith that endures Ronald Boyd-MacMillan tarkastelee kysymystä vainoista laaja-alaisesti. Hän näkee vainojen syntymisessä selvän kehityskulun, joka johtaa asenteiden ja väkivaltaisuuden asteittaiseen kovenemiseen. Hän ei kuitenkaan ajattele vainojen alkavan vasta kehityskulun viimeisessä vaiheessa, vaan näkee kaikki muutkin vaiheet jo vainona. Hän siis näkee vainot prosessina.



Ajattelenkin, että vainoamis-käsitettä ei tule rajata kovin tiukasti. Vaino voi saada monenlaisia muotoja, ja joskus se voi olla piilevänä läsnä jopa rakenteissa. Ehkäpä meille riittää vainon määritelmäksi se, mitä Jeesus sanoo Vuorisaarnassa: ”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä” (Matt. 5:11-12). Vainoa on siis tämän määritelmän mukaan kaikki se ikävä, joka ihminen kohtaa toisten ihmisten, organisaatioiden tai kokonaisen yhteiskunnan taholta vain siitä syystä, että hän tunnustautuu Jeesuksen seuraajaksi sekä sydämessään että teoissaan.



Vältän tiukkojen määrittelyjen antamista siitäkin syystä, ettei määritelmä sinänsä auta meitä ehkä kuitenkaan ymmärtämään, miltä ihmisestä tuntuu, kun hän Jeesuksen uskomisen tähden menettää kotinsa, terveytensä ja ystäviään. Iranilainen tuttuni ja vainoja hyvin läheltä seurannut Sarah Kaboli päättää pitkän kuvauksensa omista ja perheensä vaiheista sanoihin: ”Minä voin antaa anteeksi heille, mutta kuvittelen, miltä heistä mahtaisi tuntua, jos joutuisivat jonakin päivänä jättämään kotinsa ja muistonsa.”



Kun avaamme Uuden testamentin, huomaamme, ettei sitä tarvitse lukea kovinkaan pitkään, kun kysymys vainosta tulee vastaan. Jeesus itse joutui sen kohteeksi jo pienenä lapsena, kun Herodes Suuri käski surmata Betlehemin alueelta kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset. Ja niin kuin edellä luin jo  Matteuksen viidennessä luvussa näemme hänen valmistavan seuraajiaan vainojen varalle. Luen vielä uudelleen nuo jakeet: ”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä” (Matt. 5:11-12).



Tässä ja monessa muussakin yhteydessä Jeesus ilmoitti, että häneen uskominen toisi mukanaan myös paljon kyyneleitä ja tuskaa. Siitä huolimatta he pitivät Jeesusta ja hänen seuraansa arvokkaampana kuin kaikkea sitä ikävää, mikä siitä seurasi.



Ehkäpä kaikkein puhuttelevin vainoista varoittava kohta on talletettu jakeisiin Joh. 15:18-21. Ne kertovat siitä, mitä Jeesus sanoi opetuslapsilleen ehtoollisen yhteydessä ennen Getsemaneen siirtymistä: ”Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.”



Jeesus ei maalaillut ruusuisia tulevaisuudenkuvia oppilaittensa silmien eteen. Näillä sanoillaan Jeesus päinvastoin ilmoitti, mikä on niin opetuslasten kuin kaikkien muidenkin hänen seuraajiensa osa ja tehtävä tässä maailmassa. Se on hyvän uutisen viemistä eteenpäin huolimatta epäsuosiosta ja vainoista. Opetuslapsista ilmeisesti vain Johannes kuoli luonnollisen kuoleman. Kaikki muut surmattiin vain siitä syystä, että he kieltäytyivät vaikenemasta Jeesuksesta. 



Tosin on hyvä muistaa, että aivan helppoa vainoon suostuminen ei opetuslapsillekaan ollut. Getsemanessa he kaikki pakenivat, kun Jeesusta tultiin pidättämään, ja myöhemmin Pietari kolmeen kertaan julkisesti kielsi edes tuntevansa Jeesusta. Vasta ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisen jälkeen ja Pyhän Hengen saatuaan he olivat valmiimpia kohtaamaan myös Jeesuksen tähden tullutta vainoa.



Jeesus paljastaa mielenkiintoisen yksityiskohdan vainojen syistä lausuessaan kovia sanoja aikansa uskonnolliselle johtajistolle jakeissa Matt. 23:34-35: ”Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille”.



Profeetat, viisaat miehet ja lainopettajat olivat esimerkkejä ihmisistä, joita Jumala oli vuosisatojen varrella aikana käyttänyt Israelin kansan herättelijöinä. Nyt Jeesus sanoo tekevänsä jotakin vastaavaa.  Hänkin lähettää niin profeettoja, lainopettajia kuin myös Jumalan viisauden tuntijoita Israelin kansan keskuuteen. Jeesuksen lähettämät sanansaattajat eivät kuitenkaan saisi sen parempaa osaa kuin Vanhan testamentin aikana vaikuttaneet profeetat. Heitäkin vainottaisiin, aina ristiinnaulitsemista myöten.



Jeesus mainitsi esimerkkeinä kaksi marttyyrikuoleman kohtaloiksi joutunutta Vanhassa testamentissa mainittua ihmistä. He olivat VT:n ensimmäinen ja viimeinen marttyyri. Abelin surmasi Kain Jumalan uhrialttarin ääreen. Sakarja, Barakjan poika, viitannee 2 Aik 24:20-21:ssa mainittuun tapaukseen: ”Silloin Jumalan henki valtasi Sakarjan, pappi Jojadan pojan. Hän astui kansan eteen ja sanoi: - Näin sanoo Jumala: 'Miksi rikotte Herran käskyjä vastaan? Se tuottaa teille onnettomuuden. Koska olette hylänneet Herran, hänkin hylkää teidät.’" Mutta väkijoukko liittoutui häntä vastaan, ja kuninkaan käskystä hänet kivitettiin kuoliaaksi Herran temppelin esipihalla.”



Toinen Aikakirja on heprealaisessa Raamatussa sijoitettu viimeiseksi kirjaksi, siksi Jeesuksen esimerkki kattaa koko Vanhan testamentin alkaen Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta päättyen sen viimeiseen kirjaan. Jeesuksen tarkoitus on selvä: alusta loppuun asti Jumalan tahtoa on vastustettu, ja ne, jotka ovat sitä esillä pitäneet, ovat saaneet jopa hengellään maksaa siitä, että ovat avanneet suunsa. Aabelia ja Sakarjaa yhdistää sekin, että heidän surmansa tapahtui Jumalan alttarin äärellä. Se muistuttaa siitä, että Jumalan tahdon mukainen elämä ja jumalanpalvelus nostattaa ihmisissä vihaa, joka lopulta johtaa väkivaltaan ja jopa murhaan. Jeesus ei todellakaan jätä seuraajiaan pettävien toiveiden varaan, vaan kertoo realistisesti siitä, mikä olisi odottamassa myös hänen seuraajiaan.



Siirrymme nyt Apostolien tekoihin. Apostolien teot yhdistää toisiinsa evankeliumikirjat ja Uuden testamentin kirjeet. Apostolien teoista paljastuu hyvin, miten Jeesuksen sanat hänen seuraajiensa vainoamisesta alkoivat toteutua.



Jeesuksen taivaaseen astumisen ja Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen opetuslapset astuivat helluntaina rohkeasti julkisuuden valokeilaa ja alkoivat julistaa Israelin kansalle, että Jeesus oli profeettojen ennustama Messias. Siksi pelastuakseen ihmisen on käännyttävä synneissään hänen puoleensa ja uskottava häneen. Helluntaipuheessaan Pietari mm. julisti: Israelilaiset, kuulkaa mitä teille sanon! Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan teitä varten valitsema mies. Sen Jumala osoitti niillä voimateoilla, merkeillä ja ihmeillä, joita Jeesus hänen lähettämänään teki teidän keskuudessanne, niin kuin tiedätte. Tämän Jeesuksen te surmasitte. Te panitte lakia tuntemattomat pakanat naulitsemaan hänet ristiin, kun hänet oli annettu teidän käsiinne niin kuin Jumala oli suunnitellut ja ennalta nähnyt. Mutta Jumala herätti hänet, päästi hänet kuoleman kidasta. Eihän edes ollut mahdollista, että kuolema olisi voinut pitää häntä vallassaan” (Ap. t. 2:22-24).



Ihmiset, joille opetuslapset, Pietari ja Johannes etunenässä, julistivat evankeliumia, muistivat hyvin, mitä Jerusalemissa oli vähän aikaisemmin tapahtunut. Suurin osa heistä oli itse nähnyt Jeesuksen ja kuullut hänen puhuvan. Uutta oli kuitenkin se, että tämä ristille naulittu ja kalliohautaan haudattu Jeesus oli noussut kuolleista. Kuka tahansa saattoi käydä katsomassa tyhjentynyttä hautaluolaa. Tyhjä hauta, opetuslasten pelon nopea vaihtuminen rohkeudeksi ja heidän kirjoituksiin eli Vanhan testamentin lupauksiin perustuva julistuksensa vakuuttivat nopeasti monet kuulijoista sanoman totuudellisuudesta, ja niin Jeesukseen uskovien määrä alkoi nopeasti kasvaa.



Apostolien julistus ja sen vaikutukset kiirivät nopeasti myös uskonnollisten johtajiston korviin. He kokivat syntyneen liikehdinnän uhkana omalle asemalleen eivätkä aikoneet jäädä sivusta seuraajiksi. Seurauksena oli, että Jeesuksen lupaamat vainotkin alkoivat. Ensimmäisessä vaiheessa ne eivät vielä kuitenkaan uhanneet opetuslasten henkeä.



Tilanteen kehittymisestä kerrotaan Ap. t. 4:1-4:ssa: Kun Pietari ja Johannes vielä puhuivat kansalle, tulivat paikalle papit, temppelivartioston päällikkö ja saddukeukset. He olivat suutuksissaan siitä, että apostolit opettivat kansaa ja Jeesuksen ylösnousemukseen vedoten julistivat ylösnousemusta kuolleista. He pidättivät Pietarin ja Johanneksen ja panivat nämä yöksi vankilaan; oli näet jo ilta. Mutta monet niistä, jotka olivat kuulleet heidän puheensa, uskoivat. Miehiä oli nyt jo noin viisituhatta.”



Jeesuksen ajan Israelissa uskonnollista ylimystöä edustivat saddukeukset. He polveutuivat ylipappi Sadokista ja edustivat ylintä papistoa. Heidän keskuudestaan valittiin siis ylipappi, mistä syystä he vastasivat myös mahtavasta Jerusalemin temppelistä, sen uhreista ja rahaliikenteestä. He olivat myös läheisessä yhteistyössä roomalaisten kanssa, jotka pitivät aluetta hallinnassaan. Heidän kannaltaan nopeasti kasvanut Jeesuksen seuraajien yhteisö edusti kaksinkertaista uhkaa.



Ensinnäkin Jeesus oli julkisten toimintansa aikana noussut selvästi kansan uskonnollista johtajistoa vastaan ja ilmoittanut temppelistäkin tulleen paikan, jota rosvot pitivät turvapaikkanaan. Jeesuksen ja nyt hänen oppilaittensa suuri suosio uhkasi siis heidän asemaansa kansan uskonnollisena eliittinä. Lisäksi saddukeukset, joilla oli hyvät suhteet roomalaisiin, pelkäsivät kansan keskuudessa syntyneen liikehdinnän nakertavan heidän poliittista ja samalla taloudellista vaikutusvaltaansa.

Hyvä on huomata sekin, että Pietaria ja Johannesta pidättämään saapuneet miehet edustivat, paitsi Israelin uskonnollista johtoa, myös esivaltaa.



Saddukeuksiin kuuluneet ylipapit olivat olleet ratkaisevassa asemassa myös Jeesuksen saattamisessa roomalaisten käsiin teloitettavaksi. Nyt samat voimat ovat liikkeellä saadakseen myös Jeesuksen ylösnousemuksesta julistaneet apostolit hiljennetyiksi. Edellä lainaamissani jakeissa siis kuvataan ensimmäistä Jeesuksen seuraajiin kohdistunutta vainoa.



Ensimmäinen koettelemus merkitsi yötä vankilassa ja sitä seuraavana päivänä kuulusteluun joutumista. Luukas kuvaa Apostolien teoissaan tapahtumaa tarkasti aivan kuin ennakoiden, mitä myöhemmin tapahtuisi monelle muullekin Jeesuksen todistajalle.



Seuraamme Luukkaan kertomusta: “Seuraavana päivänä kokoontuivat Jerusalemissa juutalaisten hallitusmiehet, vanhimmat ja lainopettajat. Ylipappi Hannas oli paikalla, samoin Kaifas, Johannes, Aleksandros ja kaikki muut, jotka olivat ylipapillista sukua” (Ap. t. 4:5-6).



Luukas kertoo jatkossa, että Johannesta ja Pietaria oli kokoontunut tuomitsemaan Suuri neuvosto eli Sanhedrin. Tämän israelilaisten sisäisistä asioista päättävän korkeimman elimen tutkittavaksi opetuslapset siis joutuivat.



Kuulustelu alkaa: ”He käskivät tuoda apostolit eteensä ja kysyivät: ’Millä voimalla ja kenen nimessä te tämän teitte?’”  (Ap. t. 4:7). Kuulustelijat lähtivät liikkeelle uusimmasta hämmennystä aiheuttaneesta tapahtumasta. Pietarin ja Johanneksen kautta oli Jerusalemin temppelin liepeillä kerjännyt rampa parantunut, mikä oli aiheuttanut suurta kuohuntaa kansan parissa. Kuulustelijoita kiinnosti tietää, mistä apostolit olivat saaneet sellaisen vallan.



Pietarin rohkeus ja vastaus hämmentävät. Esivallan kuulustelussa tuo aikaisemmin karkuteille lähtenyt mies käyttääkin näin avautunutta tilaisuutta hyväkseen, ja hän alkaa julistaa myös kansan hallitusmiehille evankeliumia Jeesuksesta. Näitä sanoja lukiessa voi vain ihmetellä sitä valtavaa muutosta, joka miehessä oli lyhyen ajan sisällä tapahtunut. Arviolta paria kuukautta aikaisemmin hän oli samaisen ylipappi Hannaan pihalla pelännyt palvelustyttöäkin, joka oli arvellut hänen kuuluvan Jeesuksen seuraajiin.



Tällä kerralla maailma saa kuulla aivan toisenlaisen sanoman: ”Silloin Pietari, Pyhää Henkeä täynnä, sanoi heille: ’Kansan hallitusmiehet ja vanhimmat! Jos meidät nyt pannaan vastaamaan sairaalle tekemästämme hyvästä teosta ja ilmoittamaan, kenen nimessä hänet on parannettu, niin tietäkää tämä, te kaikki ja koko Israelin kansa: se tapahtui Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä. Hänet te ristiinnaulitsitte, mutta Jumala herätti hänet kuolleista. Hänen voimastaan tämä mies seisoo terveenä teidän edessänne. Hän on se kivi, joka ei teille rakentajille kelvannut mutta josta on tullut kulmakivi. Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla’” (Ap. t. 4:8-12).



Kun Jeesus oli kulkenut Juudan ja Galilean teillä opetuslapsiaan valmentaen, hän oli kertonut myös siitä, mitä tapahtuisi, kun näitä vietäisiin kuulusteltaviksi viranomaisten eteen. Markuksen evankeliumissa Jeesus sanoo siitä näin: ”Kun teitä viedään luovutettaviksi viranomaisille, älkää etukäteen olko huolissanne siitä mitä puhuisitte. Puhukaa ne sanat, jotka teille tuona hetkenä annetaan. Silloin ette puhu te, vaan Pyhä Henki” (Mark. 13:11).



Näiden sanojen toteutumaa saamme olla nyt todistamassa, kun Pietari ja Johannes ovat viranomaisten edessä. Rohkeuden Pietarille toi Pyhä Henki, joka johti hänen sanojaan. Ihmisiä pelkäämättä kieltämiseen langennut opetuslapsi kertoo Jeesuksen olevan ihmiskunnan ainoa mahdollisuus saada syntinsä anteeksi ja pelastua. Pietari puhuu niille samoille ihmisille, jotka maksoivat Juudakselle Jeesuksen kavaltamisesta; niille, jotka lahjoivat hautaa vartioineet roomalaiset sotilaat levittämään valhetta, jonka mukaan opetuslapset olisivat ryöstäneet Jeesuksen ruumiin sillä aikaa, kun he olivat itse nukkuneet vartiossa; hän puhuu valtaa pitäville ihmisille, joilla on valta riistää myös hänen henkensä. Eikä Pietari edes yritä vaimentaa sanojaan ihmisystävällisempään suuntaan. Hän antaa tulla täydeltä laidalta, niin ettei kenellekään jää epäselväksi hänen tarkoituksensa.



Luukkaan kertomuksesta käy ilmi, etteivät neuvoston jäsenet ryhtyneet väittelemään Raamatun kohdista Pietarin ja Johanneksen kanssa. Ilmeisesti heillä oli vielä liian hyvässä muistissa, kuinka he kerta toisensa jälkeen olivat hävinneet väittelyssä Jeesukselle. Ja hänen seuraajansa puhuivat Pyhän Hengen innoittamina yhtä suurella vakuuttavuudella. Luukas kirjoittaakin: ”He käskivät apostolien poistua istuntosalista ja neuvottelivat keskenään: ’Mitä me teemme näille miehille? Heidän toimestaan on selvästikin tapahtunut ihme. Jerusalemilaiset sen jo tietävät, emmekä me voi sitä kiistää. Mutta ettei tapaus tulisi kansan parissa vielä laajemmalti tunnetuksi, meidän on paras jyrkästi kieltää heitä enää puhumasta sen miehen nimessä kenellekään.’ He kutsuivat apostolit sisään ja kielsivät heitä enää puhumasta tai opettamasta yhtään mitään Jeesuksen nimessä” (Ap. t. 4:15-18).



Tässä kohtaa näemme, kuinka esivalta ylittää sille kuuluvan oikeuden. Niin tapahtuu aina, kun ihmisiä kielletään kertomasta toisille siitä pelastusteosta, jonka Jumala on Jeesuksessa valmistanut. Silloin ihminen asettaa itsensä ja omat ajatuksensa Jumalan edelle ja vaatii toisiakin alistumaan niihin. Sanomattakin on selvää, miten sellaiseen käskyyn on suhtauduttava. Pietari ja Johannes eivät epäröineet kertoa, mitä mieltä he sellaisesta käskystä olivat: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet” (Ap. t. 4:19-20).



Kuulustelijoita ei kiinnostanut Jeesuksessa tarjottu pelastus, mutta vielä tuossa vaiheessa he eivät tahtoneet ryhtyä myöskään väkivalloin vastustamaan apostoleiden toimintaa, vaan turvautuivat pelkkiin uhkauksiin: ”Silloin neuvoston jäsenet uhkailivat heitä entistä ankarammin, mutta päästivät heidät sitten vapaaksi kansan tähden. He katsoivat mahdottomaksi rangaista miehiä, sillä kaikki ylistivät Jumalaa sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Olihan mies, joka tällä tunnusteolla oli parannettu, jo yli neljänkymmenen vuoden ikäinen” (Ap. t. 4:21-22).



Näin saimme seurata kuvausta ensimmäisestä kristittyihin kohdistuneesta vainosta, joka oli seurausta siitä, että apostolit olivat alkaneet kertoa julkisesti ylösnousseesta Jeesuksesta.  Ensimmäinen kerta ei tuntunut vielä kovin pahalta. Se oli merkinnyt yhtä yötä vankilassa ja julkisia nuhteita. Seuraava kerta olisi jo astetta pahempi, ja sama koveneva suunta jatkui siitä eteenkinpäin.



Kuvattuaan kasvavan seurakunnan elämää Luukas kertoo myös sen laajenevasta vaikutuksesta ympäristöön Ap. t. 5:15-16:ssa: “Ihmiset toivat sairaita kaduille ja panivat heidät vuoteille ja paareille, jotta Pietarin kulkiessa ohi edes hänen varjonsa koskettaisi jotakuta heistä. Myös Jerusalemin ympärillä olevista kaupungeista tuli ihmisiä suurin joukoin. He toivat mukanaan sairaita ja saastaisten henkien vaivaamia, ja kaikki nämä tulivat terveiksi.”



Kehityssuunta ei jäänyt huomaamatta uskonnollisilta johtajilta. Niinpä Luukas ryhtyy kuvaamaan seuraavaksi edellistä jo paljon vakavampaa vainon muotoa: ”Silloin kiihko valtasi ylipapin ja hänen kannattajansa, koko saddukeusten ryhmäkunnan. He ottivat kiinni apostolit ja panivat heidät vankilaan” (Ap. t. 5:17-18).



Jälleen kerran paljastuu, että erityisesti saddukeukset olivat vastuussa alkukirkon vainoamisesta. Jumala ei kuitenkaan vielä sallinut apostoleitaan hiljennettävän edes vähäksi aikaa. Sanoman oli saatava mennä eteenpäin: ”Mutta yöllä Herran enkeli avasi vankilan ovet, vei heidät ulos ja sanoi: ’Lähtekää täältä. Menkää temppeliin ja julistakaa kansalle kaikki tämän uuden elämän sanat’” (Ap. t. 5:19-20).



Jumala selvästikin pitää evankeliumin esillä pitämistä tärkeänä. Hän lähettää jopa enkelinsä vapauttamaan vankeja, jotta mahdollisimman moni saisi kuulla hyvän uutisen syntien anteeksiantamisesta. Apostolit tottelivat enkeliä, ja he menivät heti aamun tullen temppeliin opettamaan. He eivät todellakaan salanneet toimiaan.



Enkelin tekemän ihmeen ansiosta vartijatkaan eivät olleet havainneet, miten vangit olivat poistuneet vankilasta. Kuulusteluun apostolit kuitenkin joutuivat: ”Vartioston päällikkö lähti miehineen noutamaan apostoleita ja toi heidät paikalle. Väkivaltaa he eivät käyttäneet, sillä he pelkäsivät, että kansa voisi kivittää heidät. Apostolit tuotiin neuvoston eteen, ja ylipappi alkoi kuulustella heitä. Hän sanoi: ’Me kielsimme jyrkästi teitä opettamasta sen miehen nimessä. Mutta nyt koko Jerusalem on täynnä teidän oppianne ja te yritätte panna sen miehen kuoleman meidän syyksemme’” (Ap. t. 5:26-28).



Ensimmäisellä kerralla kuulustelijat olivat tyytyneet vain uhkailemaan. Ehkäpä he olivat ajatelleet, että kun nuhtelu tulee tarpeeksi korkealta taholta, sitä eivät ainakaan oppimattomilta vaikuttaneet miehet uskaltaisi uhmata. Toisin oli kuitenkin käynyt. Opetuslapset eivät näyttäneet lainkaan piittaavan siitä, mitä heille oli sanottu.



Ylipappi oli huolissaan erityisesti apostolien opetuksesta. Hänen mukaansa se oli täyttänyt jo koko Jerusalemin, mikä tietenkin oli ollutkin apostolien tarkoitus. Jokaisella on oikeus kuulla evankeliumi. Ylipappia näytti huolettaneen sekin, että ne pimeyden kätköissä tapahtuneet juonittelut, joihin hänkin oli syyllistynyt Jeesusta pidätettäessä, tulisivat päivänvaloon.



Opetuslapsilla oli kuitenkin vastaus jo valmiina: "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Ap. t. 5:29). Opetuslapsilla ei ollut mitään aikeita luopua saamastaan tehtävästä. Edes Suurella neuvostolla ei ollut valtuuksia hiljentää heitä. 



Reaktiota ei tarvinnut kauaa odottaa: ”Tämän kuullessaan neuvoston jäsenet olivat pakahtua raivosta ja aikoivat tappaa heidät. Silloin nousi neuvoston keskeltä eräs fariseus, Gamaliel-niminen lainopettaja, jota koko kansa piti arvossa. Hän käski viedä miehet hetkeksi ulos ja sanoi sitten: ’Israelilaiset, harkitkaa tarkoin, ennen kuin teette mitään näille miehille. Ennen meidän päiviämme esiintyi Teudas. Hän väitti jokin olevansa ja saikin mukaansa neljäsataa miestä, mutta hänet tapettiin ja koko hänen kannattajajoukkonsa hävisi jäljettömiin. Hänen jälkeensä esiintyi verollepanon aikoihin Juudas Galilealainen. Myös Juudas houkutteli kansaa puolelleen, mutta hänkin sai surmansa ja koko hänen kannattajajoukkonsa joutui hajalle. Siksi annan teille nyt tämän neuvon: jättäkää nämä miehet rauhaan, antakaa heidän olla. Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään’” (Ap. t. 5:33-38).



Gamalielin puhe aivan ilmeisesti pelasti tuossa tilanteessa opetuslasten hengen. Luukas kertoo: ”Gamalielin puhe saavutti vastakaikua. Neuvosto kutsui apostolit sisään, ruoskitti heidät ja kielsi heitä puhumasta Jeesuksen nimessä, mutta päästi heidät vapaaksi. Apostolit lähtivät neuvostosta iloisina siitä, että olivat saaneet kunnian kärsiä häväistystä Jeesuksen nimen tähden. Entiseen tapaan he joka päivä opettivat temppelissä ja kodeissa ja julistivat, että Jeesus on Messias” (Ap. t. 5:39c-42).



Apostolit olivat nähneet Jeesuksen ristiinnaulittavan raa’alla tavalla. He tiesivät, mitä Jeesukselle oli maksanut se, että hän rakasti ihmisiä. Siksi apostolit pitivät kunniana saada kärsiä kipua Jeesuksen tähden. Eikä se kipu suinkaan hiljentänyt heitä. Ehtymättömällä innolla he todistivat ihmisille, että Jeesus on Vanhan testamentin kirjoituksissa luvattu Messias, ihmiskunnan ainoa toivo.



Luukas on kertonut, että vaino alkoi pidätyksellä ja uhkauksilla. Seuraavassa vaiheessa oli pidätyksen lisäksi kuolemanrangaistuksella uhkaamista ja ruoskimista. Ankarista varoituksista ja uhkailuista oli siirrytty fyysiseen väkivaltaan.



Näin ollen ei ole vaikea päätellä, minkä muodon vaino sai seuraavaksi. Luukas kertoo aluksi, kuinka kasvavan seurakunnan tehtävien hoitamiseen tarvittiin uusia luotettavia työntekijöitä. Sellaiseksi valittiin myös Stefanos, joka osoittautuikin pian mieheksi, joka hänelle uskottujen avustustehtävien lisäksi opetti myös innokkaasti Raamattua, ja hänen kauttaan tapahtui myös monia tunnustekoja. Hänen puheitaan kuunneltiin mielellään, ja niillä oli suuri vaikutus kuulijoihin, sillä hän pystyi vakuuttavasti osoittamaan, että Jeesus oli kirjoituksissa luvattu Messias. Pian Stefanoksen toiminta saavutti sellaiset mittasuhteet, että uskonnolliset johtajat päättivät tehdä siitä lopun kerralla. Aluksi he lähettivät vastaväittäjiä, joiden tehtävänä oli osoittaa hänen opetuksensa vääräksi. Se yritys ei kuitenkaan onnistunut, sillä Stefanos puhui Pyhän Hengen voimalla ”viisaasti, eivätkä he kyenneet pitämään puoliaan” (Ap. t. 6:10).



Seuraavaksi Luukas kertoo, miten yksi Jeesuksen Vuorisaarnassa ennustama vainon muoto toteutui: “Silloin he värväsivät joitakin miehiä sanomaan: ‘Olemme kuulleet hänen puhuvan herjaavia sanoja Mooseksesta ja Jumalasta’” (Ap. t. 6:11).



Jeesus oli sanonut Vuorisaarnassa: ”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa” (Matt. 5:11). Aikaisemmin vainoajat olivat koettaneet saada Jeesuksen todistajat vaikenemaan vetoamalla arvovaltaansa ja lausumalla ankaria uhkauksia, mutta varsinaisiin valheisiin he eivät olleet turvautuneet. Nyt sekin asia oli muuttunut: kun totuudessa pysyminen ei auttanut, vainoajat turvautuivat valheeseen. Valheelliset syytökset saivat aikaan sen, että syyttäjät katsoivat oikeudekseen käyttää väkivaltaa apunaan: ”He yllyttivät kansaa, kansan vanhimpia ja lainopettajia, ja sitten he kävivät käsiksi Stefanokseen ja veivät hänet Suuren neuvoston eteen” (Ap. t. 6:12).



Tässä kohtaa Luukas mainitsee vielä yhden ja myöhemmin usein kristittyjen vainoissa käytetyn keinon eli kansanjoukon yllyttämisen. Näyttää siltä, että kansankiihottajien on yllättävän helppoa saada kansanjoukot puolelleen ja uskomaan millaisia valheita tahansa. Omalta ajaltamme natsisaksan aikana tapahtunut, valtiovallan organisoima propagandakampanja juutalaisia vastaan kertoo omaa kieltään siitä, kuinka taipuvaisia kansanjoukot ovat uskomaan valheita, kun niitä vain tarpeeksi usein ja tarpeeksi korkealta taholta toistetaan.



Kansanjoukkoja kansan uskonnollinen johtajisto oli käyttänyt jo silloin, kun Jeesusta vietiin Pilatuksen eteen, ja samaa taktiikkaa - vääriä todistajia myöten - sovellettiin myös hänen todistajaansa: ”Siellä he toivat kuultavaksi vääriä todistajia, jotka sanoivat: ’Tämä mies puhuu lakkaamatta tätä pyhää paikkaa ja lakia vastaan. Me olemme kuulleet hänen sanovan, että Jeesus, se Nasaretilainen, hajottaa tämän paikan ja muuttaa säädökset, jotka Mooses on meille antanut’” (Ap. t. 6:13-14).



Stefanosta oli syytetty rikoksesta temppeliä ja Mooseksen lakia vastaan, mutta häntä ei tahdottu tuomita ilman, että hänelle annettiin mahdollisuus puolustautua. Niinpä Stefanos pitää pitkän puheen. Hän ei pidä syyttäjiä vastustajinaan, vaan kutsuu heitä jopa veljikseen. Eikä hän myöskään pidä sellaista puolustuspuhetta, jota kuulijat ehkä olivat odottaneet. Hän ei ryhdy selittämään, miksi joku ehkä oli ymmärtänyt väärin hänen tarkoituksensa. Sillä Stefanos tiesi, mistä väärinymmärrykset viime kädessä johtuivat. Hänen kuulijoiltaan puuttui ymmärrys siitä, kuka Jeesus on. Niinpä hän alkaa selvittää Raamatun pelastushistoriaa Israelin kantaisästä Abrahamista asti, jolle Jumala antoi ne lupaukset, joiden toteutumista Stefanos oli julistanut. Hän ottaa puheessaan esiin ympärileikkauksen liiton, mainitsee Iisakin, Jaakobin ja tämän 12 poikaa. Hän viipyy pitkän aikaa Joosefin kohtaloissa muistuttaen kuulijoitaan siitä, että tämä joutui veljiensä vainoamaksi, mutta auttoi siitä huolimatta näitä pysymään hengissä. Stefanoksen tarkoitus tuli hänen kuulijoilleen selväksi.  Pelastamalla Joosefin Jumala valmisti pelastuksen myös häntä vainonneille veljille.



Saman viestin oli Pietarikin aikaisemmin tuonut esiin puhuessaan Jeesuksesta, joka myös oli lähetetty maailmaan ennen muuta siksi, että juutalainen kansa löytäisi hänessä pelastuksen. Häntä oli vainottu Joosefin tavoin, mutta Joosefin lailla hänkin voisi tuoda pelastuksen vainoajilleen.



Joosefista Stefanos siirtyy Moosekseen, jonka elämää hän käy läpi aina syntymästä ja kaislakoriin panemisesta asti. Mooseksen elämän vaiheita kuvaamalla Stefanos osoittaa, että jos ihminen itse pyrkii korottamaan itsensä kansan vapauttajaksi, se ei onnistu. Näin Stefanos on alkanut johdattaa kuulijoita ymmärtämän myös sitä, ettei julistus Jeesuksesta olisi voinut saavuttaa pitkäaikaista menestystä, jos kysymyksessä olisi ollut vain inhimillinen yritys.



Jatkossa Stefanos monin tavoin nostaa esiin Israelin kansan haluttomuutta palvella Herraa. Kumottuaan lopuksi temppelin halventamista koskevan syytöksen aiheettomana Stefanos alkaa puhua siitä, kuka oikeastaan on syyllistynyt Jumalan lain rikkomukseen: “Te niskuroijat, ympärileikatut mutta sydämeltänne ja korviltanne pakanat! Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä - niin kuin isänne, niin myös te! Onko yhtäkään profeettaa, jota teidän isänne eivät olisi vainonneet? He tappoivat ne, jotka ennalta ilmoittivat, että Vanhurskas oli tuleva. Ja nyt olette te kavaltaneet ja murhanneet hänet! Te saitte enkelien tuomana lain, mutta ette ole sitä noudattaneet" (Apt. 7:51-53).



Näin Stefanos päättää puheensa voimakkaisiin sanoihin, jotka paljastavat kansan johtajien synnin. Kun ihminen vastustaa sanomaa Jeesuksesta, hän vastustaa Pyhää Henkeä. Stefanos sanookin suoraan, että kaikissa niissä vainoissa, jotka Israelin kansa oli historiansa aikana suunnannut Jumalan lähettämiä profeettoja vastaan, oli ollut kysymys samasta Jumalan vastaisesta rintamasta, joka oli suuntautunut Jeesusta ja nyt myös hänen todistajaansa vastaan. Stefanos päätti puheensa voimakkaaseen lain saarnaan, joka paljasti kuulijoiden synnin ja haluttomuuden alistua Jumalan tahtoon.



On helppo arvata, miten puheeseen suhtauduttiin: ”Tämän kuullessaan neuvoston jäsenet olivat pakahtua raivosta ja kiristelivät hampaitaan” (Apt. 7:54). Pian hampaiden kiristely vaihtui hyvin toisenlaisiin tekoihin. Stefanoksen kerrottua taivaiden olevan avoinna hänen silmiensä edessä ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella hänen kohtalonsa oli sinetöity: ”Silloin he alkoivat huutaa suureen ääneen, tukkivat korvansa ja ryntäsivät yhtenä miehenä hänen kimppuunsa. He raahasivat hänet ulos kaupungista kivittääkseen hänet, ja todistajat jättivät viittansa Saul-nimisen nuoren miehen huostaan” (Apt. 7:57-58).



Stefanoksen sanat kuolemansa hetkellä muistuttivat sitä, mitä Jeesus oli ristillä sanonut:

”Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: ’Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.’ Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: ’Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä! Sen sanottuaan hän nukkui pois” (Apt. 7:59-60).



Stefanos oli ensimmäinen kristitty marttyyri. Hän ei kuollut kiroukset huulillaan, vaan vastaavalla tavalla kuin Jeesuskin eli anteeksiantoa teloittajilleen rukoillen.  Sitä kuolemaa ja rukousta oli todistamassa myös Saul, joka myöhemmin käännyttyään itsekin Jeesuksen seuraajaksi, joutui tuntemaan tuskaa ilmeisesti elämänsä loppuun asti siitä, että oli vainonnut kristittyjä.



Näin Luukas on kuvannut, kuinka kristittyjen vaino muuttui nopeasti uhkailuista, vangitsemisiin, pahoinpitelyihin ja valheisiin, kansajoukon kiihottamiseen ja lopulta Jeesuksen todistajan surmaamiseen. Sama kehityskulku on sen jälkeen toistunut yhä uudestaan, eikä oma aikamme ole siitä poikkeus.



Apostolien teoista käy ilmi, että evankeliumin julistaminen aiheutti säännönmukaisesti kahdenlaisia reaktioita kuulijoissa: osa uskoi sanoman ja liittyi syntyneeseen seurakuntaan, osa vihastui ja oli valmis ryhtymään väkivalloinkin vastustamaan sanoman levittämistä.



Käydessäni viime lokakuussa Lontoossa käsiini tarttui The Times –lehden numero 19.10.2016. Lehdessä oli artikkeli, joka järkytti minua. Siinä näet kerrottiin, että Mosulissa Isisin johtaja Abu Bakr al-Baghdadi oli antanut 19. heinäkuuta 2014 julistuksen, että kristittyjen täytyy joko kääntyä islamiin tai poistua ns. islamilaisen kalifaatin alueelta. Sen seurauksena yhdessäkään kirkossa Mosulissa ei pidetty tuon uhkavaatimuksen jälkeen ainoatakaan sunnuntaimessua.



Mikä tuossa uutisessa sitten oli niin järkyttävää?



Siitä, kun Mosulissa ei edellisen kerran järjestetty messua sunnuntaina yhdessäkään kirkossa oli kulunut 1800 vuotta. Minua siis järkytti tajuta, millaisen ajan keskellä me elämme. Aikanamme katkeaa 1800 vuotta kestänyt yhtäjaksoinen messujen sarja tietyssä kaupungissa siksi, että tietyt ihmiset tahtovat hävittää kristityt alueeltaan joka pakkokäännytyksin tai karkotuksin. Mitä aikaa me elämmekään!



Tämän vuoden alussa taisi tulla tieto siitä, että messuja on taas kolmen vuoden tauon jälkeen alettu järjestää myös Mosulissa Isisin kärsimien tappioiden seurauksena.






lauantai 24. kesäkuuta 2017

Syvemmälle syntiin



Jukka Norvannon raamattutunti Lähetyksen kesäpäivillä Raahessa  
lauantaina 17.6.2017:

Päivän raamattutunnille annettu otsikko ei kuulosta erityisen lohdulliselta. Kutsuuko se kenties meitä piehtaroimaan synnissämme ja uppoutumaan siihen niin syvälle, ettei muuta ole enää näkyvissäkään? Vai kehottaako se meitä vain parempaan itsetuntemukseen? Vai olisiko niin, että siihen on kätkettynä piiloviesti, joka viittaakin suoraan Jeesukseen, josta Paavali kirjoittaa Toisen korinttilaiskirjeen viidennen luvun lopulla (j. 21) vuoden 1938 kirkkoraamatun mukaan näin: ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” 

Uudempi käännös muotoilee samaa asiaa näin: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” 

Tarkoittaako siis syvemmälle syntiin meneminen Kristuksen yhä syvempää tuntemista? 
Nämäkin esimerkit riittänevät osoittamaan, että raamattutunnin otsikon voi ymmärtää monella tavalla. 
  
Kun tätä raamattutunnin aihetta pohdiskelin kevään kuluessa, tuntui siltä, että lähes kaikki raamatunkohdat alkoivat puhua tästä samasta aiheesta ja kaikki hieman eri tavalla ja eri näkökulmasta.  
Niinpä esimerkiksi syntiinlankeemuskertomus muistuttaa siitä, kuinka edelleenkin mieluummin kuuntelemme ja tottelemme käärmeen kuiskutuksia Jumalan vertaiseksi tulemisesta kuin suostumme olemaan Jumalan käskyvallan alaisia. Oikeastaan sen syvemmälle syntiin ei voi päästä. Johanneksen evankeliumissa jakeessa 3:19 sanotaankin: ”Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemasta pimeyden.” Vuoden 1938 on muotoilussaan vielä ankarampi: ”…ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, sillä heidän tekonsa olivat pahat.” Me emme siis vain valinneet pimeyttä eli Paholaista vaan me suorastaan rakastamme häntä.  

Syntiinlankeemusta ja seurauksia pohtiessa syvemmälle synnin paljastumisessa tuskin voi mennä. 
Hieman toisenlaisen näköalan synnin syvyydestä saa Psalmien kirjasta. Siinä Daavid, joka oli vähitellen alkanut ymmärtää jotain pahuudestaan Natanin kertoman vertauksen avulla, menee myös hyvin syvälle syntinsä pohdinnassa, kun hän kirjoittaa jakeessa Ps. 51:7: ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun”. Daavid siis alkoi aavistaa, että perimmäinen syy siihen, että hän oli syyllistynyt aviorikokseen ja murhaan, oli siinä, että hän oli ollut syntinen jo äitinsä kohdusta asti. Hän oli tajunnut, ettei ollut tullut syntiseksi tehtyään syntiä, vaan hän oli tehnyt syntiä, koska oli syntinen. 

Daavidin pohdintoja kun ajattelee ja soveltaa omaan elämäänsä, alkaa tajuta, kuinka mahdottoman asian edessä olemme, kun yritämme taistella omassa itsessämme olevaa syntiä vastaan.  

Tällaisia näkö- ja lähtökohtia mielessäni siis vilisi, kun pohdiskelin päivän aihetta. Koko ajan oli kuitenkin tunne siitä, jokin tärkeä näköala tästä kokonaisuudesta puuttuu. Niinpä palasin Raamatussa siihen Vanhan testamentin kirjaan, jossa mielestäni kaikkein syvimmällä tavalla keskitytään ihmisen ja Jumalan väliseen suureen eroon. Tarkoitan tietenkin Kolmatta Mooseksen kirjaa. Sehän keskittyy lähes täysin siihen, miten ihminen ylipäätään voi lähestyä Jumalaa. Kirjan alussa kerrotaan useista erilaisista uhreista, joiden avulla ihminen voi lähestyä Jumalaa. Myöhemmin kerrotaan pyhäkköteltan valmistamisesta ja sen esineistöstä. Sekin kerrotaan tarkasti, millä tavoin ylipapin tulee olla pukeutuneena, kun hän lähestyy kansan puolesta Jumalaa. Tarkasti kerrotaan myös siitä, mitä suurena sovintopäivänä on toimittava, jotta kansan synti peittyisi uhrieläimen veren alle. Se oli myös ainoa päivä, jolloin kukaan ihminen ylipäätään saattoi mennä sisälle pyhäkköteltan kaikkeinpyhimpään. Sinäkin päivänä ainoastaan ylipapilla oli siihen lupa ja hänenkin piti toimia tarkoin määrätyllä tavalla, jottei menettäisi henkeään.  

Raamatun kolmannesta kirjasta paljastuu myös se, ettei riittänyt, että Jumalalle annettavien uhrien tuli olla virheettömiä, vaan myös uhrien tuojien tuli olla rituaalisesti puhtaita. Muussa tapauksessa uhritkaan eivät olisi Jumalalle mieluisia, eikä niistä olisi silloin apua jumalasuhteen hoitamisessa.   
Kolmannesta Mooseksen kirjasta toisin sanoen paljastuu, kuinka suuri ero on syntisellä ihmisellä ja pyhällä Jumalalla. Kirjasta käy hyvin ilmi myös se, että ihminen voi lähestyä Jumalaa vain sillä tavalla, jonka Jumala on ilmoittanut. Muilla tavoilla toiminen tuotti ihmiselle vain vahinkoa ja saattoi jopa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan, jollaisista tapauksista Mooseksen kirjoissa myös kerrotaan. Siksi esimerkiksi Aaronin pojat Nadab ja Abibu kuolivat, kun toivat Herran alttarille väärällä tavalla sytytettyä tulta. 

Tämä kolmannen Mooseksen kirjan taustan selvittäminen auttanee ymmärtämään, miksi tuohon aikaan spitaalia sairastavien ihmisten osa oli erityisen vaikea. Sellaisesta ihmisestä säädetään jakeissa 3. Moos. 13:45-46: ”Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella.” 

Tämä säädös tarkoitti tietenkin myös sitä, ettei spitaalitautia sairastavan ollut mahdollista myöskään tuoda uhria Herralle. Niinpä jakeessa 3. Moos. 15:31 säädetäänkin: ”Teroittakaa israelilaisten mieliin, että heidän on varottava epäpuhtautta, sillä he epäpuhtaudellaan saastuttavat minun pyhäkköni, joka on heidän keskellään, heidän on kuoltava.” 

Kuka tahansa israelilainen saattoi tulla rituaalisesti epäpuhtaaksi, vaikka vain siitä syystä, että oli koskettanut kodissaan kuollutta vainajaa. Sellainen asia ei kuitenkaan tehnyt ihmistä loppuiäkseen epäpuhtaaksi, vaan Mooseksen laissa oli annettu myös selvät ohjeet siitä, miten epäpuhtaaksi tullut ihminen saattoi jälleen saada rituaalisen puhtauden. Esimerkiksi rituaalisesti epäpuhtaaseen vaatteeseen koskeminen saastutti sitä koskeneen ihmisen, mutta hän sai puhtauden takaisin jo samana iltana.  

Näin rituaalisesti saastunut saattoi saada takaisin puhtautensa ja tuoda sen jälkeen uhrit Herralle, mutta toisin oli spitaalitautia sairastaneen ihmisen osa. 

Raamatun suuriin kummallisuuksiin kuuluukin – ainakin minun mielestäni – se, mitä spitaalitaudista kerrotaan Kolmannen Mooseksen kirjan luvuissa 13 ja 14. Luvuissa on yhteensä 116 jaetta. Ja niissä keskitytään pelkästään spitaalitaudin tunnistamiseen sekä siihen, mitä tulee tehdä, jos joku paranee spitaalista. Näissä jakeissa minua ei kuitenkaan kummastuta se, että Raamattu auttaa ihmisiä tunnistamaan tämän sairauden, vaan se, ettei Raamattu anna näissä jakeissa ainoatakaan ohjetta siitä, miten tuosta kauheasta sairaudesta voi parantua. 

Spitaalitautia koskevat säädökset alkavat näin: ”Herra sanoi Moosekselle ja Aaronille: ’Jos jonkun ihoon tulee kyhmy, hilseilevä ihottuma tai vaalea laikku, niin että on aihetta epäillä spitaalitautia, hänet on vietävä Aaronin tai jonkun Aaronin sukuun kuuluvan papin luo’” (3. Moos. 13:1-2) 

Spitaali oli Mooseksen aikoina kauhein sairaus, joka ihmistä saattoi kohdata. Siksikin tuntuu oudolta, ettei ihmistä, joka epäili sairastuneensa spitaaliin, kehoteta menemään parantajan vaan papin luo.  

Jos ihminen sairastuu, hän kaiketi harvoin ensimmäiseksi ajattelee papin luo menemistä. Sen sijaan useimmat tahtonevat siinä tilanteessa etsiytyä lääkärin puheille. Nyt Raamattu puhuu kuitenkin papin luo menemisestä, ja se on tärkeää pitää mielessä. Sairauden havainnut ihminen ei mennyt papin luo parantuakseen sairaudestaan, vaan syynä papin luo menemiseen olivat edellä selittämäni rituaaliset eli jumalanpalvelemiseen liittyvät näkökohdat. 

Papin tehtävänä oli siis sairauden toteaminen. Hän oli epäilemättä hankkinut pätevyyden siihen kokemuksen tuoman varmuuden myötä. Varsinaista lääketieteellistä koulutusta ei Vanhan testamentin papeillakaan ollut, mutta Mooseksen kirjat kyllä antavat monia ohjeita taudin määrittelemiseksi epävarmoissa tapauksissa. Kyhmy, hilseilevä ihottuma tai vaalea laikku olivat kaikki spitaalitaudin tuntomerkkejä, mutta ne saattoivat viitata muihinkin sairauksiin. Siksi Kolmannessa Mooseksen kirjassa tähdennetään huolellisuutta taudin määrittelyssä. Kaikkia ihon ilmestyneitä kyhmyjä ei siis pidetty ilman muuta merkkeinä spitaalista. 

Toki nuo jakeet palvelevat myös meitä. Nehän muistuttavat meitä siitä, ettei ole niin pientä tai suurta syntiä, etteikö sitä olisi syytä käydä näyttämässä omalle ylipapillemme, Jeesukselle Kristukselle. Hänen luo tulemisensa tarkoittaa niiden vääryyksien tunnustamista, joita itsessämme havaitsemme. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että epäselvissäkin tilanteissa, jolloin emme ole varmoja, olemmeko syyllistyneet vääryyteen, asia kannattaa viedä hänen tutkittavakseen.  

Ohjeet jatkuvat näin: ”Jos ihossa on vaalea laikku, joka ei kuitenkaan ulotu ihon pintaa syvemmälle, ja jos ihokarvat eivät ole siinä muuttuneet valkoisiksi, pappi eristäköön sairastuneen seitsemäksi päiväksi” (3. Moos. 13:4). 

Tässä vaiheessa kannattaakin muistaa, että spitaali on Raamatussa myös synnin vertauskuva. Siksi Mooseksen laissa säädettiin, että ihminen, joka epäili saaneensa spitaalitartunnan, tuli mennä näyttäytymään papille. Aina sairauden toteaminen ei ollut helppoa. Niissä tilanteissa oli turhaa tehdä kiireessä vääriä johtopäätöksiä. Taudista epäilty kuitenkin eristettiin varmuuden vuoksi muista, ettei hän tartuttaisi muita tai menisi pyhäkköalueelle tautia kantavana. – Se kielto muistuttaa siitä, ettei taivaaseenkaan pääse mitään epäpyhää. 

Spitaalisuudesta epäilty erotettiin siis aluksi muusta yhteisöstä koeajaksi. Tämä tietenkin johtui siitä, että tahdottiin varmistua, ettei spitaali, jos siitä oli kysymys, leviäisi muihin ihmisiin. Kun aikanaan ensimmäiset ihmiset kävivät kuussa, heidät vietiin matkalta palattuaan karanteeniin joksikin aikaa, ennen kuin he saivat astua ihmisten ilmoille. Tämä tehtiin sen varmistamiseksi, etteivät he tuoneet matkaltaan mukanaan mitään sairauksia. Sen sijaan kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut siitä, mitä sairauksia he veivät kuuhun. Sellaisia me ihmiset olemme. On kovin luonnollista ajatella, että pahuus tulee meihin ulkoapäin, joten riittää, että suojaudumme siltä. Kuitenkin pahuus on kaikkialla siellä, missä ihminenkin on.  

Kristikunnan historiassa on useaan kertaan yritetty sulkea paha maailma erilaisten muurien taakse. Jotkut ovat paenneet luostareihin, toiset pylväiden päähän, kolmannet valtamerien taakse ja koettaneet saada aikaan yhteisöjä, joista paha on suljettu ulkopuolelle. Valitettavasti lopputulos alkuinnostuksen jälkeen alkaa muistuttaa sitä tilannetta, josta alun perin lähdettiin liikkeelle. Joku onkin muotoillut tämän lainalaisuuden osuvasti: ”Ei parane paikka paikkaa vaihtamalla, sama näytelmä, samat näyttelijät kaikkialla.” 

Mooseksen laissa siis säädetään, että spitaalitautia epäilevän on mentävä papin luo, jotta saataisiin selville, oliko kysymys spitaalista tai jostain muusta ihosairaudesta. Mutta, kuten todettu, Mooseksen laissa ei ole ainoatakaan ohjetta tai neuvoa siitä, miten tuosta sairaudesta voi parantua. 

Tästä syystä spitaalitaudin pohtiminen liittyy niin olennaisesti myös päivän raamattutunnin aiheeseen. Me emme todellakaan voi tehdä muuta kuin todeta spitaalin eli synnin ilmenemismuotoja itsessämme ja toisissamme ja voimme korkeintaan toivoa, ettei ihan kaikissa toimissamme ole ollut kysymys synnistä. Mutta mitään lääkettä meillä ei ole, jolla synnin voisimme itsestämme karkottaa. Siksi olemme loppuun asti kykenemättömiä lähestymään pyhää Jumalaa. Parhaimmatkaan uhrimme eivät tee meitä otollisemmiksi siinä asiassa. 

Paavali näyttää puhuvan samasta asiasta, kun hän kirjoittaa jakeissa Room. 7:18b-19: ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.”  

Bo Giertz on kirjassaan Kalliopohja käyttänyt tästä meissä asuvasta synnin todellisuudesta osuvaa vertauskuvaa. Hän on verrannut Jumalan sanan herättämän ihmisen taistelua syntiä vastaan omakotitalon omistajaan, joka alkaa raivata tonttia talonsa ympäriltä. Kun hän alkaa raivata aluetta, hän huomaa siellä aluksi pienehköjä kiviä. Ne hän saa suhteellisen helposti heitetyksi syrjään. Mutta kun hän kaivaa syvemmälle, vastaan tulee isompia kiviä. Niiden siirtämiseksi tarvitaan jo kankeamista, kuokkimista ja kaivamista. Ehkäpä hän lopulta hikeä valuen saa ne siirretyksi syrjään. Mutta jos hän jatkaa vielä kaivamista, vastaan tuleekin peruskallio, eikä se liikahda minnekään, vaikka mitä tekisi.  

Kuva on helppo ymmärtää. Ihmisen on kohtuullisen helppoa päästä eroon tietyistä vääryyksistä elämässään. Kiroilemisesta ja juopottelusta voi päästä eroon kohtuullisen nopeasti uskoon tulemisen myötä, niin kuin monista muistakin ns. pikkupaheista. Vaikeampaa on alkaa hallita puheitaan ja vääriä tottumuksiaan ja asenteitaan, mutta kovasti vaivaa näkemällä siinäkin asiassa voi päästä eteenpäin. Mutta niiden alta alkaakin paljastua jotain vieläkin kauhistuttavampaa: sen, etten oikeasti rakasta Jumalaa yli kaiken enkä oikein lähimmäisiänikään niin kuin itseäni. Pyhimmilläkin hetkillä huomaan ajattelevani ennen muuta itseäni. Ylpeys nostaa päätään yhä uudestaan, vaikka siitä luulikin jo päässeensä eroon. Synnin peruskallio on jäljellä, vaikka ihminen luulikin päässeensä eroon kaikista tiedostamistaan synneistä. 

Giertzin mukaan peruskalliolla seisovalle ihmiselle jää jäljelle kolme vaihtoehtoa: Hän voi lähteä pois epäuskossa, niin kuin Juudas ja päätyä kuolemaan; hän voi myös alkaa vilpistellä raivaustyössään, niin kuin fariseukset eli hän voi nakella pois joitakin naapureille näkyviä kiviä tontiltaan tai naamioida ne istuttamiensa kauniiden kukkien varjoon. Ihmisestä tulee siis raitis, reipas ja huoliteltu. Niinpä hän saa hieman multaa itsevanhurskauden siemenille, ja maasta näyttää nousevan ihmisen omaa nenää miellyttävien kukkien tuoksua. Sellaisia voivat olla rakastettavuus, avuliaisuus ja jopa suuret avustukset hyväntekeväisyyteen ja jopa lähetystyön kolehtiin; se voi näkyä jopa suurena tarkkaavaisuutena terveellisen ruokavalion noudattamisessa. Tuomiopäivänä sellaiset kukat ovat jo aikaa sitten lakastuneet, sillä synnin peruskallio ei ole hävinnyt minnekään. 

Gierz pitääkin kaikkein vaarallisimpana sitä, että ihminen syyllistyy tahallisesti mittavirheisiin. 

Johanneksen evankeliumissa Jeesus kertoo, että kun Pyhä Henki tulee, hän paljastaa, mitä synti on ja että maailma on väärässä (Joh. 16:8). Jumalan Pyhä Henki on läsnä Jeesuksen sanassa, joka on totuus. Jeesus sanookin: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden” (Joh. 16:13). Maailma ei kuitenkaan ota vastaan Pyhän Hengen todistusta ja siksi se ei myöskään ymmärrä totuutta itsestään, eikä se niin ollen ole tietoinen myöskään siitä synnin peruskalliosta, joka ihmisessä on. Näistä asioista puhuessaan Jeesus paljastaa, mikä on meidän ja tämän maailman varsinainen synti, kun hän sanoo jakeessa Joh. 16:9: ”Synti on siinä, että he eivät usko minuun”.  

Palataanpa Kolmanteen Mooseksen kirjaan. Edellä totesin, että vaikka kirja kuvaa yli sadalla jakeella spitaalitautia ja sen tunnistamista, niin yhdelläkään sanalla se ei puhu siitä, miten tästä sairaudesta voi parantua.  

Tiedäthän, hyvä ystävä, että tämä lääkkeen puuttuminen kertoo samasta asiasta kuin Bo Giertz Kalliopohja-kirjassaan. Meillä ei ole keinoa poistaa syntiturmelusta itsestämme. Jumala laki, niin kuin hyvä kuin se onkin paljastaessaan meidän puutteitamme ja kertoessaan meille, miten meidän tulisi elää, ei kykene lopultakaan antamaan vastausta siihen, miten voimme parantua tästä sairaudestamme. Me voimme kyllä koittaa peittää syntiämme verhoamalla niitä kauniisti, vaikkapa viikunanlehtiasulla, mutta poistaa sitä emme voi. 

Kolmas Mooseksen kirja kertoo kyllä lohdullisesti siitä, mitä pitää tehdä, jos spitaalinen jostain syystä paranee. Parantuneen pitää mennä näyttäytymään papille, ja jos tämä toteaa spitaalitaudin hävinneen, jatkosta annetaan seuraava ohje: ”Pappi käskeköön teurastaa toisen linnun virtaavalla vedellä täytetyn saviastian päällä. Sitten hän ottakoon elävän linnun ja kastakoon sen sekä setripuun, karmiininpunaisen villan ja iisopin oksat veden yläpuolella teurastetun linnun vereen. Tätä vedensekaista verta hän pirskottakoon puhdistettavan päälle seitsemän kertaa. Julistettuaan spitaalia sairastaneen puhtaaksi pappi päästäköön elävän linnun lentämään pois” (3. Moos. 14:5-7). 

Näissä jakeissa on monia tärkeitä yksityiskohtia. Niissä puhutaan ensinnäkin virtaavasta vedestä. Sellaisesta vedestä käytetään Raamatusta myös nimitystä elävä vesi. Jeesus sovelsi sitä termiä itseensä jakeessa Joh. 4:14: ”Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Tärkeän yksityiskohdan taivaasta ja virtaavasta vedestä kertoo myös jae Ilm. 22:1: ”Enkeli näytti minulle elämän veden virran, joka kristallinkirkkaana kumpuaa Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta.” Raamattu yhdistää siis elävän, virtaavan veden suoraan Jumalalta tulevaan pelastukseen.  

Virtaavalla vedellä täytettyyn astiaan liittyi sekin näkökohta, että veteen oli sekoitettava uhrilinnun verta. Ihmisen pelastuminen kuolemalta ja siirtyminen elävien kirjoihin edellytti viattoman kuolemaa. Hepr. 9:14 todistaa: ”...kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa.” 

Verensekaista vettä oli pirskoteltava saastaiseksi julistetun päälle seitsemän kertaa täydellisen puhdistumisen merkiksi. Sen jälkeen elävä lintu päästettiin vapauteen. Ylösnousemus merkitsi synnin kahleiden murtumista. Niinpä linnun lentoa katseleva entinen spitaalinen sai aivan konkreettisen merkin siitä, mitä tarkoittaa, kun hän, joka oli siihen asti ollut kuin elävältä haudattu, sai uuden elämän ja vapauden. Ehkäpä Paavalilla oli tämäkin tapaus mielessä, kun kirjoitti lain orjuuteen ajautuneille galatalaisille: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen” (Gal. 5:1).  

Jeesuksen uhrikuolema merkitsi sitä, että häneen turvautuva ihminen on päässyt vapaaksi lain täyttämisen kahleista. Jumalan mielisuosio ei riipu ihmisen kyvystä täyttää lakia, vaan siitä, että Jeesus on täyttänyt lain jokaisen ihmisen puolesta. Siksi Jeesus Kristus merkitsee vapautta jokaiselle häneen turvautuvalle. Häkkiin suljettu lintu saa liidellä vapauteen. 

Verensekaisesta vedestä puhui myös Johannes kuvatessaan Jeesuksen viimeisiä vaiheita ristillä: ”Jeesuksen luo tultuaan he huomasivat hänen jo kuolleen eivätkä siksi katkaisseet hänen sääriluitaan. Yksi sotilaista kuitenkin työnsi keihään hänen kylkeensä, ja haavasta vuoti heti verta ja vettä” (Joh. 19:33-34). Näin vesi ja veri olivat ristilläkin täydellisen sovituksen merkkinä. 

Mutta ei siinäkään, vielä kaikki, sillä Mooseksen laki määräsi, että verensekaisessa vedessä oli kasteltava myös iisopin oksia, joiden avulla verensekaista vettä oli pirskoteltava parantuneen päälle. 

Iisopista puhui myös Daavid synnintunnustamispsalmissaan: ”Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi” (Ps. 51:9) 

Daavid puhuu siis synnintunnustamisensa yhteydessä iisopista. Miksi ihmeessä? Iisoppi on ensinnäkin kasvina samaa sukua kuin pizzan ystävien tuntema oregano. Iisoppi on 30 - 50 cm:n korkuinen pystypäinen pensas, joka kasvaa yleisenä niin Galilean, Samarian kuin Juudeankin kivikkoisten mäkien rinteillä. Sitä käytetään Lähi-idässä yleisesti sekä mauste- että yrttikasvina. Iisoppitee lievittää mm. kurkkukipua ja mahavaivoja sekä vahvistaa sydäntä. (Viinitarha viheriöi, 124.) 

Daavid ei kuitenkaan ajatellut iisopin parantavia vaikutuksia, kun hän puhui iisopilla vihmomisesta. Hänellä on aivan ilmeisesti ollut mielessään se, mitä Mooseksen kirjat puhuvat iisopista. Kun Israelin kansa sai Jumalalta määräyksen valmistautua ensimmäiseen pääsiäisen viettoon, heidän tuli suojautua tuhoojaenkelin aiheuttamalta turmiolta veren avulla. Siitä sanotaan jakeissa 2. Moos. 12:21-22: ”Mooses kutsui koolle kaikki Israelin vanhimmat ja sanoi heille: ’Ottakaa kukin lammas tai vuohi perhekuntaanne varten ja teurastakaa se pääsiäisuhriksi. Ottakaa sitten kimppu iisoppia, kastakaa se vatiin laskettuun vereen ja sivelkää verta oven kamanaan ja molempiin pieliin. Älköön kukaan teistä menkö kotinsa ovesta ulos ennen aamua...” 

Seuraavan kerran iisopista puhutaan edellä lainaamissani jakeissa spitaalisen puhdistamismenojen yhteydessä. 

Kolmannen kerran iisoppi mainitaan säädöksessä, jonka mukaan punaruskea hieho oli teurastettava ja sen jälkeen poltettava kokonaan niin että rovioon lisättiin mm. iisopin oksia. Sen jälkeen tuhka koottiin talteen, josta saatettiin tarvittaessa valmistaa puhdistusvettä niiden puhdistamiseksi, jotka olivat menettäneet rituaalisen puhtautensa.  

Nämä raamatunkohdat ovat siis taustalla, kun Daavid puhuu iisopilla puhdistamisesta. Jokainen näistä raamatunkohdista puhui myös ennakoivasti Herran Jeesuksen ristin uhrista ja hänen verensä tuomasta pelastuksesta ja puhdistuksesta. Itse asiassa jopa Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä puhutaan iisopista. Niinpä jakeissa Joh. 19:29-30 kerrotaan: ”Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ’Se on täytetty.’ Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.”  

Kaikissa näissä raamatunkohdissa iisoppi liitetään suoraan synnistä puhdistumiseen ja pelastukseen. Voisi jopa sanoa, että iisoppi on anteeksiantamuksen väline, sillä siihen liittyvät Jumalan sanan lupaukset. Nyt onkin jo helpompi ymmärtää, mistä syystä Daavid sai syntinsä anteeksi. Hänen synnintunnustuksensa ei tuonut anteeksiantoa, vaan Jumalan antama lupaus, johon Daavid vetosi.  

Jeesus sanoi ristillä myös: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät” (Luuk. 23:34). Jeesus saattoi sanoa näin, koska hänen verensä toi anteeksiannon. Siksi jakeessa Ef. 1:7 sanotaankin: ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.” Jakeessa Hepr. 9:22 sanotaankin suoraan: ”Lain mukaan melkein kaikki puhdistetaan verellä, eikä anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta.”  

Anteeksianto ei ollut Daavidillekaan mahdollista ilman uhriverta. Siksi hän puhui iisopista. Voisimme jopa sanoa, että Daavid iisopista puhuessaan todellisuudessa vetosi Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemaan, jonka esikuvia kaikki VT:n synti- ja puhdistusuhritkin olivat. Vain Kristuksen veri voi tehdä ihmisestä lunta valkeamman, sellaisen, jonka puhtaus täyttää taivaallisetkin laatuvaatimukset. 

Kun pitää edellä sanotun mielessään, on helpompi ymmärtää myös psalmin jatko: ”Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut. Käännä katseesi pois synneistäni ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki” (Ps. 51:10-12). 

Kun kuulemme Paavalin, joka sentään joutui kärsimään paljon Kristuksen ja hänen sanomansa julistamisen tähden, sanovan itsestään esimerkiksi: "Sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.", tajuamme, ettei hän puhu esim. varkauksista, murhista, valheista tai epärehellisistä liiketoimista. Sillä kristitty ei syyllisty sellaiseen.  

Sen sijaan apostoli puhuu sisäisistä asenteista, kuten vahingonilosta, kiitoksenkipeydestä, ylpeydenhalusta, kateudesta ja itsekkyydestä. Vaikka hän kuinka inhoaisi itsessään sellaista, hän ei pääse näistä ominaisuuksistaan eroon. Syynä on synnin laki, joka on kiinni hänessä, hänen jäsenissään. Vaikka toisaalta voidaankin sanoa, ettei synti enää hallitse kristityssä, niin se pitää häntä kuitenkin otteessaan. Paavali sanookin jakeessa Gal. 5:17: "Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan; niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte." 

Tätä Paavali tuskittelee. Hän tajuaa, ettei hänen parhaimmatkaan ja vilpittömimmätkään teot ole vailla lihan kosketusta. Aina on olemassa jälkiä sen vaikutuksesta. Vaikka kristitty tahtookin sanoutua siitä irti, sen vaikutus ei häviä. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää myös jae Room. 7:20: "Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.”  

Jumalan luoma uusi ihminen minussa ei tahtoisi olla ylpeyden, kateuden tai kiitoksenkipeyden leimaama, mutta kuitenkin se kaikki riippuu minussa kiinni. 

Kristityssä vaikuttaa siis kaksi vastakkaista voimaa. Toisaalta Jeesuksen hänessä vaikuttama uusi elämä ja tahto pyrkivät kaikessa etsimään Jumalan tahtoa ja eroon synnin turmiollisesta vaikutuksesta. Mutta samaan aikaan Aadamin lankeemuksen seuraukset eli synnin peruskallio tulee jatkuvasti näkyviin. Kun etsin puhtautta itsestäni, huomaan likaisuutta. Mitä enemmän pyrin hyvyyteen, sitä enemmän näen itsekkyyttä ja rakkaudettomuutta itsessäni. Ei ihme, että Paavalikin parahti: ”Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” 

Niin. Sellaiselta elämä tosiaankin vaikuttaa. Se on jatkuvaa taistelua. Se on pyrkimystä pois kuoleman ruumiin vaikutuksesta. Mutta mitähän sellainenkin ilmaisu mahtaa lopulta tarkoittaa? Kuoleman ruumis. 

Mikä on kuoleman ruumis? 

On hyvin mahdollista, että Paavali viittaa tässä yhteen roomalaisten käyttämään teloitusmenetelmään. Siinä terve ihminen sidottiin kasvotusten vainajaan, joka alkoi tietenkin mädätä yhä nopeampaa vauhtia. Vähitellen toukat ja bakteerit, jotka söivät vainajaa, alkoivat siirtyä myös vainajaan sidottuun ihmiseen. Elossa olevan ei kuitenkin tahdottu kuolevan liian nopeasti, vaan hänelle annettiin ruokaa ja juomaa, ja vasta kun tuomitun keho alkoi muuttua mustaksi, ruoan antaminen lopetettiin. Tällaista kidutustapaa tiedetään jatketun noin 600-luvulle asti. 

Kukapa ei toivoisi pääsevänsä eroon tällaisesta kuoleman ruumiista! Se tuottaa vain kuolemaa. Siksi on helppoa ymmärtää, miksi Jumala ei harrasta lihan jalostusta. Sellaisesta ruumiista ei tosiaankaan kannata odottaa mitään hyvää. Siksi on Daavidin tavoin pyydettävä kokonaan uutta sydäntä. 

Paavali siis sanoo, että kaikki se pahuus, ilkeys, itsekkyys ja rakkaudettomuus, jonka hän näkee itsessään vallitsevan, on oikeastaan tuon kuoleman ruumiin syytä, mutta siitä hän ei pääse eroon. Hänet on sidottu siihen siteillä, joita ei voi irrottaa.  

Mitä apostoli siis sanoo? Mikä on lääke tähän ongelmaan? 

Meille, jotka ehkä tänään kipuilemme näiden samojen kysymysten alla, ei lopultakaan anneta muuta vastausta kuin se, johon myös Paavali tyytyi. Hän toteaakin jakeessa Room. 7:25: ”Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.” 

Monelle on tullut rakkaaksi vuoden 1938 muotoilu samasta asiasta: “Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” 

Paavalin välittämä lohdutus on tiivistettävissä kahteen ilmaisuun: "tämmöisenäni" ja "Jeesuksen Kristuksen tähden". Tällaisen, tällä tavalla tuntevan, näin puutteelliseksi, synnin täyttämäksi itsensä kokevan, Jumala armahtaa Jeesuksen Kristuksen tähden. Vaikken kykenekään koskaan pääsemään irti kuolemaa löyhkäävästä osasta itsestäni, siitä, joka tahtoo elää ilman Jumalan tuntemista ja ilman yhteyttä Jumalaan, niin minä kuitenkin saan tämmöisenäni turvautua syntisen Vapahtajaan. Vaikka minun lihassani ei olekaan mitään hyvää, voin turvautua Puolustajaani, joka ei ole minussa vaan minun ulkopuolellani. Minulla on lupa kuoleman ruumiin jäytäessä jäseniäni kääntää katseeni Jeesukseen, syntisyyteni Sovittajaan. Siksi armon evankeliumi on ainoa lääke lain alla kamppailevalle kristitylle: Jeesus riittää! 

Älä siis turhaan pohdi kysymystä kuoleman ruumiin saattamisesta paremmaksi, sillä siitä nousee vain epätoivoa. Katso sen sijaan Vapahtajaan, joka on Armahtajasi sinulle sellaisena kuin olet. Siitä nousee myös jakeen 25 kiitos (kharis) Jumalalle. 

Saman lohdutuksen saamme omistaa itsellemmekin. Koska tästä kuolemaan ruumiiseen sidotusta lihastani ei tämän kummallisempaa tulee, voin unohtaa sen parantelemisen ja alkaa etsiä tästä maailmasta hyödyllisempiä tarkkailun kohteita.  

Vain Jumala voi luoda ihmiseen uuden sydämen. Näin Daavid puhuu tässä uudesti eli ylhäältä syntymisestä. Hänen omaa sydäntään ei kannata käyttää raaka-aineena. Se on paha ja itsekäs. Siksi Jumalan on luotava täysin uusi sydän. 

Mutta palataanpa vielä spitaaliteemaan ja Kolmanteen Mooseksen kirjaan. 
Huomasimme edellä, että pappien tehtävänä oli todeta sairaus ja myös siitä parantuminen. Sen sijaan mitään ohjeita ei anneta spitaalista parantumiseksi. Jos ihminen havaitsi ruumiissaan epäilyttävän paiseen, hänen tuli näyttää se papille, joka osasi määritellä, oliko kysymys spitaalista vai jostain muusta vaivasta. Jos pienikin paise osoittautui spitaalin ensioireeksi, ihmisen oli jättäydyttävä muun yhteisön ulkopuolelle ja osoitettava sekä pukeutumisellaan että varoitushuudoilla, ettei hänen lähelleen kannattaisi tulla.  

Tämän kaiken tietäen moni on ihmetellyt Mooseksen lain säädöstä jakeissa 3. Moos. 13:12-13: ”… ja jos pappi siis havaitsee, että spitaali on levinnyt yli koko ruumiin, hän julistakoon sairaan puhtaaksi. Koska sairas on tullut kauttaaltaan valkoiseksi, hän on puhdas.” 

Nämä jakeet hämmästyttävät, koska tuntuisi selvältä, että koko ruumiin vallannut spitaali olisi kohtalokkaampaa kuin pienet kyhmyt.  

Lääketieteellisesti tämä säädös on ymmärrettävä. Ihon muuttuminen kokonaan valkoiseksi viitannee näet erityisesti tummien rotujen parissa esiintyvään sairauteen, jossa ihon pigmentti katoaa kokonaan. Kun koko ruumis muuttuu valkoiseksi, kysymys ei olekaan asiasta, jonka takia ihminen pitäisi julistaa saastaiseksi.  

Mutta säädöksellä kokonaan spitaalisesta on tuotavanaan meille myös hengellinen viesti. Jos ihminen on kauttaaltaan spitaalinen, hänen tilansa ei olekaan toivoton. Kertoisiko se siitä, että kun ihminen on tajunnut olevansa kokonaan syntinen, eikä pidä syntinä vain yksittäisiä lankeemuksiaan tai heikkouksiaan, hänellä on paljon enemmän toivoa kuin niillä, jotka ajattelevat vain tiettyjä yksittäisiä märkiviä kohteita itsessään? Sillä ihminen, joka on tajunnut olevansa kokonaan syntinen, tarvitsee itselleen myös kokonaista pelastajaa, joka ei ole vain tiettyjen vajavuuksien ehostaja, vaan koko syntisyyden anteeksiantaja. Sellainen, koko ihmisen Pelastaja Jeesus on. Hänen luokseen tullut kokonaan spitaalinen (lue: syntinen) onkin kokonaan puhdas eli vanhurskaaksi julistettu. Sillä niin on kuin puheeni alkupuolella totesin: Jeesus, joka ei synnistä tiennyt, on tehty meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.  

Jeesus on kantanut ruumiissaan myös syntiturmeluksemme ristille ja saanut aikaan ikuisen sovituksen. Siksi se, joka Jumalan sanan valossa on ymmärtänyt olevansa kokonaan spitaalinen, saakin Jeesuksen ansion tähden olla täysin taivaskelpoinen. Sillä niin on kuin jakeessa Room. 5:20 sanotaan: ”Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.”