lauantai 24. kesäkuuta 2017

Syvemmälle syntiin



Jukka Norvannon raamattutunti Lähetyksen kesäpäivillä Raahessa  
lauantaina 17.6.2017:

Päivän raamattutunnille annettu otsikko ei kuulosta erityisen lohdulliselta. Kutsuuko se kenties meitä piehtaroimaan synnissämme ja uppoutumaan siihen niin syvälle, ettei muuta ole enää näkyvissäkään? Vai kehottaako se meitä vain parempaan itsetuntemukseen? Vai olisiko niin, että siihen on kätkettynä piiloviesti, joka viittaakin suoraan Jeesukseen, josta Paavali kirjoittaa Toisen korinttilaiskirjeen viidennen luvun lopulla (j. 21) vuoden 1938 kirkkoraamatun mukaan näin: ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” 

Uudempi käännös muotoilee samaa asiaa näin: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” 

Tarkoittaako siis syvemmälle syntiin meneminen Kristuksen yhä syvempää tuntemista? 
Nämäkin esimerkit riittänevät osoittamaan, että raamattutunnin otsikon voi ymmärtää monella tavalla. 
  
Kun tätä raamattutunnin aihetta pohdiskelin kevään kuluessa, tuntui siltä, että lähes kaikki raamatunkohdat alkoivat puhua tästä samasta aiheesta ja kaikki hieman eri tavalla ja eri näkökulmasta.  
Niinpä esimerkiksi syntiinlankeemuskertomus muistuttaa siitä, kuinka edelleenkin mieluummin kuuntelemme ja tottelemme käärmeen kuiskutuksia Jumalan vertaiseksi tulemisesta kuin suostumme olemaan Jumalan käskyvallan alaisia. Oikeastaan sen syvemmälle syntiin ei voi päästä. Johanneksen evankeliumissa jakeessa 3:19 sanotaankin: ”Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemasta pimeyden.” Vuoden 1938 on muotoilussaan vielä ankarampi: ”…ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, sillä heidän tekonsa olivat pahat.” Me emme siis vain valinneet pimeyttä eli Paholaista vaan me suorastaan rakastamme häntä.  

Syntiinlankeemusta ja seurauksia pohtiessa syvemmälle synnin paljastumisessa tuskin voi mennä. 
Hieman toisenlaisen näköalan synnin syvyydestä saa Psalmien kirjasta. Siinä Daavid, joka oli vähitellen alkanut ymmärtää jotain pahuudestaan Natanin kertoman vertauksen avulla, menee myös hyvin syvälle syntinsä pohdinnassa, kun hän kirjoittaa jakeessa Ps. 51:7: ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun”. Daavid siis alkoi aavistaa, että perimmäinen syy siihen, että hän oli syyllistynyt aviorikokseen ja murhaan, oli siinä, että hän oli ollut syntinen jo äitinsä kohdusta asti. Hän oli tajunnut, ettei ollut tullut syntiseksi tehtyään syntiä, vaan hän oli tehnyt syntiä, koska oli syntinen. 

Daavidin pohdintoja kun ajattelee ja soveltaa omaan elämäänsä, alkaa tajuta, kuinka mahdottoman asian edessä olemme, kun yritämme taistella omassa itsessämme olevaa syntiä vastaan.  

Tällaisia näkö- ja lähtökohtia mielessäni siis vilisi, kun pohdiskelin päivän aihetta. Koko ajan oli kuitenkin tunne siitä, jokin tärkeä näköala tästä kokonaisuudesta puuttuu. Niinpä palasin Raamatussa siihen Vanhan testamentin kirjaan, jossa mielestäni kaikkein syvimmällä tavalla keskitytään ihmisen ja Jumalan väliseen suureen eroon. Tarkoitan tietenkin Kolmatta Mooseksen kirjaa. Sehän keskittyy lähes täysin siihen, miten ihminen ylipäätään voi lähestyä Jumalaa. Kirjan alussa kerrotaan useista erilaisista uhreista, joiden avulla ihminen voi lähestyä Jumalaa. Myöhemmin kerrotaan pyhäkköteltan valmistamisesta ja sen esineistöstä. Sekin kerrotaan tarkasti, millä tavoin ylipapin tulee olla pukeutuneena, kun hän lähestyy kansan puolesta Jumalaa. Tarkasti kerrotaan myös siitä, mitä suurena sovintopäivänä on toimittava, jotta kansan synti peittyisi uhrieläimen veren alle. Se oli myös ainoa päivä, jolloin kukaan ihminen ylipäätään saattoi mennä sisälle pyhäkköteltan kaikkeinpyhimpään. Sinäkin päivänä ainoastaan ylipapilla oli siihen lupa ja hänenkin piti toimia tarkoin määrätyllä tavalla, jottei menettäisi henkeään.  

Raamatun kolmannesta kirjasta paljastuu myös se, ettei riittänyt, että Jumalalle annettavien uhrien tuli olla virheettömiä, vaan myös uhrien tuojien tuli olla rituaalisesti puhtaita. Muussa tapauksessa uhritkaan eivät olisi Jumalalle mieluisia, eikä niistä olisi silloin apua jumalasuhteen hoitamisessa.   
Kolmannesta Mooseksen kirjasta toisin sanoen paljastuu, kuinka suuri ero on syntisellä ihmisellä ja pyhällä Jumalalla. Kirjasta käy hyvin ilmi myös se, että ihminen voi lähestyä Jumalaa vain sillä tavalla, jonka Jumala on ilmoittanut. Muilla tavoilla toiminen tuotti ihmiselle vain vahinkoa ja saattoi jopa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan, jollaisista tapauksista Mooseksen kirjoissa myös kerrotaan. Siksi esimerkiksi Aaronin pojat Nadab ja Abibu kuolivat, kun toivat Herran alttarille väärällä tavalla sytytettyä tulta. 

Tämä kolmannen Mooseksen kirjan taustan selvittäminen auttanee ymmärtämään, miksi tuohon aikaan spitaalia sairastavien ihmisten osa oli erityisen vaikea. Sellaisesta ihmisestä säädetään jakeissa 3. Moos. 13:45-46: ”Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella.” 

Tämä säädös tarkoitti tietenkin myös sitä, ettei spitaalitautia sairastavan ollut mahdollista myöskään tuoda uhria Herralle. Niinpä jakeessa 3. Moos. 15:31 säädetäänkin: ”Teroittakaa israelilaisten mieliin, että heidän on varottava epäpuhtautta, sillä he epäpuhtaudellaan saastuttavat minun pyhäkköni, joka on heidän keskellään, heidän on kuoltava.” 

Kuka tahansa israelilainen saattoi tulla rituaalisesti epäpuhtaaksi, vaikka vain siitä syystä, että oli koskettanut kodissaan kuollutta vainajaa. Sellainen asia ei kuitenkaan tehnyt ihmistä loppuiäkseen epäpuhtaaksi, vaan Mooseksen laissa oli annettu myös selvät ohjeet siitä, miten epäpuhtaaksi tullut ihminen saattoi jälleen saada rituaalisen puhtauden. Esimerkiksi rituaalisesti epäpuhtaaseen vaatteeseen koskeminen saastutti sitä koskeneen ihmisen, mutta hän sai puhtauden takaisin jo samana iltana.  

Näin rituaalisesti saastunut saattoi saada takaisin puhtautensa ja tuoda sen jälkeen uhrit Herralle, mutta toisin oli spitaalitautia sairastaneen ihmisen osa. 

Raamatun suuriin kummallisuuksiin kuuluukin – ainakin minun mielestäni – se, mitä spitaalitaudista kerrotaan Kolmannen Mooseksen kirjan luvuissa 13 ja 14. Luvuissa on yhteensä 116 jaetta. Ja niissä keskitytään pelkästään spitaalitaudin tunnistamiseen sekä siihen, mitä tulee tehdä, jos joku paranee spitaalista. Näissä jakeissa minua ei kuitenkaan kummastuta se, että Raamattu auttaa ihmisiä tunnistamaan tämän sairauden, vaan se, ettei Raamattu anna näissä jakeissa ainoatakaan ohjetta siitä, miten tuosta kauheasta sairaudesta voi parantua. 

Spitaalitautia koskevat säädökset alkavat näin: ”Herra sanoi Moosekselle ja Aaronille: ’Jos jonkun ihoon tulee kyhmy, hilseilevä ihottuma tai vaalea laikku, niin että on aihetta epäillä spitaalitautia, hänet on vietävä Aaronin tai jonkun Aaronin sukuun kuuluvan papin luo’” (3. Moos. 13:1-2) 

Spitaali oli Mooseksen aikoina kauhein sairaus, joka ihmistä saattoi kohdata. Siksikin tuntuu oudolta, ettei ihmistä, joka epäili sairastuneensa spitaaliin, kehoteta menemään parantajan vaan papin luo.  

Jos ihminen sairastuu, hän kaiketi harvoin ensimmäiseksi ajattelee papin luo menemistä. Sen sijaan useimmat tahtonevat siinä tilanteessa etsiytyä lääkärin puheille. Nyt Raamattu puhuu kuitenkin papin luo menemisestä, ja se on tärkeää pitää mielessä. Sairauden havainnut ihminen ei mennyt papin luo parantuakseen sairaudestaan, vaan syynä papin luo menemiseen olivat edellä selittämäni rituaaliset eli jumalanpalvelemiseen liittyvät näkökohdat. 

Papin tehtävänä oli siis sairauden toteaminen. Hän oli epäilemättä hankkinut pätevyyden siihen kokemuksen tuoman varmuuden myötä. Varsinaista lääketieteellistä koulutusta ei Vanhan testamentin papeillakaan ollut, mutta Mooseksen kirjat kyllä antavat monia ohjeita taudin määrittelemiseksi epävarmoissa tapauksissa. Kyhmy, hilseilevä ihottuma tai vaalea laikku olivat kaikki spitaalitaudin tuntomerkkejä, mutta ne saattoivat viitata muihinkin sairauksiin. Siksi Kolmannessa Mooseksen kirjassa tähdennetään huolellisuutta taudin määrittelyssä. Kaikkia ihon ilmestyneitä kyhmyjä ei siis pidetty ilman muuta merkkeinä spitaalista. 

Toki nuo jakeet palvelevat myös meitä. Nehän muistuttavat meitä siitä, ettei ole niin pientä tai suurta syntiä, etteikö sitä olisi syytä käydä näyttämässä omalle ylipapillemme, Jeesukselle Kristukselle. Hänen luo tulemisensa tarkoittaa niiden vääryyksien tunnustamista, joita itsessämme havaitsemme. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että epäselvissäkin tilanteissa, jolloin emme ole varmoja, olemmeko syyllistyneet vääryyteen, asia kannattaa viedä hänen tutkittavakseen.  

Ohjeet jatkuvat näin: ”Jos ihossa on vaalea laikku, joka ei kuitenkaan ulotu ihon pintaa syvemmälle, ja jos ihokarvat eivät ole siinä muuttuneet valkoisiksi, pappi eristäköön sairastuneen seitsemäksi päiväksi” (3. Moos. 13:4). 

Tässä vaiheessa kannattaakin muistaa, että spitaali on Raamatussa myös synnin vertauskuva. Siksi Mooseksen laissa säädettiin, että ihminen, joka epäili saaneensa spitaalitartunnan, tuli mennä näyttäytymään papille. Aina sairauden toteaminen ei ollut helppoa. Niissä tilanteissa oli turhaa tehdä kiireessä vääriä johtopäätöksiä. Taudista epäilty kuitenkin eristettiin varmuuden vuoksi muista, ettei hän tartuttaisi muita tai menisi pyhäkköalueelle tautia kantavana. – Se kielto muistuttaa siitä, ettei taivaaseenkaan pääse mitään epäpyhää. 

Spitaalisuudesta epäilty erotettiin siis aluksi muusta yhteisöstä koeajaksi. Tämä tietenkin johtui siitä, että tahdottiin varmistua, ettei spitaali, jos siitä oli kysymys, leviäisi muihin ihmisiin. Kun aikanaan ensimmäiset ihmiset kävivät kuussa, heidät vietiin matkalta palattuaan karanteeniin joksikin aikaa, ennen kuin he saivat astua ihmisten ilmoille. Tämä tehtiin sen varmistamiseksi, etteivät he tuoneet matkaltaan mukanaan mitään sairauksia. Sen sijaan kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut siitä, mitä sairauksia he veivät kuuhun. Sellaisia me ihmiset olemme. On kovin luonnollista ajatella, että pahuus tulee meihin ulkoapäin, joten riittää, että suojaudumme siltä. Kuitenkin pahuus on kaikkialla siellä, missä ihminenkin on.  

Kristikunnan historiassa on useaan kertaan yritetty sulkea paha maailma erilaisten muurien taakse. Jotkut ovat paenneet luostareihin, toiset pylväiden päähän, kolmannet valtamerien taakse ja koettaneet saada aikaan yhteisöjä, joista paha on suljettu ulkopuolelle. Valitettavasti lopputulos alkuinnostuksen jälkeen alkaa muistuttaa sitä tilannetta, josta alun perin lähdettiin liikkeelle. Joku onkin muotoillut tämän lainalaisuuden osuvasti: ”Ei parane paikka paikkaa vaihtamalla, sama näytelmä, samat näyttelijät kaikkialla.” 

Mooseksen laissa siis säädetään, että spitaalitautia epäilevän on mentävä papin luo, jotta saataisiin selville, oliko kysymys spitaalista tai jostain muusta ihosairaudesta. Mutta, kuten todettu, Mooseksen laissa ei ole ainoatakaan ohjetta tai neuvoa siitä, miten tuosta sairaudesta voi parantua. 

Tästä syystä spitaalitaudin pohtiminen liittyy niin olennaisesti myös päivän raamattutunnin aiheeseen. Me emme todellakaan voi tehdä muuta kuin todeta spitaalin eli synnin ilmenemismuotoja itsessämme ja toisissamme ja voimme korkeintaan toivoa, ettei ihan kaikissa toimissamme ole ollut kysymys synnistä. Mutta mitään lääkettä meillä ei ole, jolla synnin voisimme itsestämme karkottaa. Siksi olemme loppuun asti kykenemättömiä lähestymään pyhää Jumalaa. Parhaimmatkaan uhrimme eivät tee meitä otollisemmiksi siinä asiassa. 

Paavali näyttää puhuvan samasta asiasta, kun hän kirjoittaa jakeissa Room. 7:18b-19: ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.”  

Bo Giertz on kirjassaan Kalliopohja käyttänyt tästä meissä asuvasta synnin todellisuudesta osuvaa vertauskuvaa. Hän on verrannut Jumalan sanan herättämän ihmisen taistelua syntiä vastaan omakotitalon omistajaan, joka alkaa raivata tonttia talonsa ympäriltä. Kun hän alkaa raivata aluetta, hän huomaa siellä aluksi pienehköjä kiviä. Ne hän saa suhteellisen helposti heitetyksi syrjään. Mutta kun hän kaivaa syvemmälle, vastaan tulee isompia kiviä. Niiden siirtämiseksi tarvitaan jo kankeamista, kuokkimista ja kaivamista. Ehkäpä hän lopulta hikeä valuen saa ne siirretyksi syrjään. Mutta jos hän jatkaa vielä kaivamista, vastaan tuleekin peruskallio, eikä se liikahda minnekään, vaikka mitä tekisi.  

Kuva on helppo ymmärtää. Ihmisen on kohtuullisen helppoa päästä eroon tietyistä vääryyksistä elämässään. Kiroilemisesta ja juopottelusta voi päästä eroon kohtuullisen nopeasti uskoon tulemisen myötä, niin kuin monista muistakin ns. pikkupaheista. Vaikeampaa on alkaa hallita puheitaan ja vääriä tottumuksiaan ja asenteitaan, mutta kovasti vaivaa näkemällä siinäkin asiassa voi päästä eteenpäin. Mutta niiden alta alkaakin paljastua jotain vieläkin kauhistuttavampaa: sen, etten oikeasti rakasta Jumalaa yli kaiken enkä oikein lähimmäisiänikään niin kuin itseäni. Pyhimmilläkin hetkillä huomaan ajattelevani ennen muuta itseäni. Ylpeys nostaa päätään yhä uudestaan, vaikka siitä luulikin jo päässeensä eroon. Synnin peruskallio on jäljellä, vaikka ihminen luulikin päässeensä eroon kaikista tiedostamistaan synneistä. 

Giertzin mukaan peruskalliolla seisovalle ihmiselle jää jäljelle kolme vaihtoehtoa: Hän voi lähteä pois epäuskossa, niin kuin Juudas ja päätyä kuolemaan; hän voi myös alkaa vilpistellä raivaustyössään, niin kuin fariseukset eli hän voi nakella pois joitakin naapureille näkyviä kiviä tontiltaan tai naamioida ne istuttamiensa kauniiden kukkien varjoon. Ihmisestä tulee siis raitis, reipas ja huoliteltu. Niinpä hän saa hieman multaa itsevanhurskauden siemenille, ja maasta näyttää nousevan ihmisen omaa nenää miellyttävien kukkien tuoksua. Sellaisia voivat olla rakastettavuus, avuliaisuus ja jopa suuret avustukset hyväntekeväisyyteen ja jopa lähetystyön kolehtiin; se voi näkyä jopa suurena tarkkaavaisuutena terveellisen ruokavalion noudattamisessa. Tuomiopäivänä sellaiset kukat ovat jo aikaa sitten lakastuneet, sillä synnin peruskallio ei ole hävinnyt minnekään. 

Gierz pitääkin kaikkein vaarallisimpana sitä, että ihminen syyllistyy tahallisesti mittavirheisiin. 

Johanneksen evankeliumissa Jeesus kertoo, että kun Pyhä Henki tulee, hän paljastaa, mitä synti on ja että maailma on väärässä (Joh. 16:8). Jumalan Pyhä Henki on läsnä Jeesuksen sanassa, joka on totuus. Jeesus sanookin: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden” (Joh. 16:13). Maailma ei kuitenkaan ota vastaan Pyhän Hengen todistusta ja siksi se ei myöskään ymmärrä totuutta itsestään, eikä se niin ollen ole tietoinen myöskään siitä synnin peruskalliosta, joka ihmisessä on. Näistä asioista puhuessaan Jeesus paljastaa, mikä on meidän ja tämän maailman varsinainen synti, kun hän sanoo jakeessa Joh. 16:9: ”Synti on siinä, että he eivät usko minuun”.  

Palataanpa Kolmanteen Mooseksen kirjaan. Edellä totesin, että vaikka kirja kuvaa yli sadalla jakeella spitaalitautia ja sen tunnistamista, niin yhdelläkään sanalla se ei puhu siitä, miten tästä sairaudesta voi parantua.  

Tiedäthän, hyvä ystävä, että tämä lääkkeen puuttuminen kertoo samasta asiasta kuin Bo Giertz Kalliopohja-kirjassaan. Meillä ei ole keinoa poistaa syntiturmelusta itsestämme. Jumala laki, niin kuin hyvä kuin se onkin paljastaessaan meidän puutteitamme ja kertoessaan meille, miten meidän tulisi elää, ei kykene lopultakaan antamaan vastausta siihen, miten voimme parantua tästä sairaudestamme. Me voimme kyllä koittaa peittää syntiämme verhoamalla niitä kauniisti, vaikkapa viikunanlehtiasulla, mutta poistaa sitä emme voi. 

Kolmas Mooseksen kirja kertoo kyllä lohdullisesti siitä, mitä pitää tehdä, jos spitaalinen jostain syystä paranee. Parantuneen pitää mennä näyttäytymään papille, ja jos tämä toteaa spitaalitaudin hävinneen, jatkosta annetaan seuraava ohje: ”Pappi käskeköön teurastaa toisen linnun virtaavalla vedellä täytetyn saviastian päällä. Sitten hän ottakoon elävän linnun ja kastakoon sen sekä setripuun, karmiininpunaisen villan ja iisopin oksat veden yläpuolella teurastetun linnun vereen. Tätä vedensekaista verta hän pirskottakoon puhdistettavan päälle seitsemän kertaa. Julistettuaan spitaalia sairastaneen puhtaaksi pappi päästäköön elävän linnun lentämään pois” (3. Moos. 14:5-7). 

Näissä jakeissa on monia tärkeitä yksityiskohtia. Niissä puhutaan ensinnäkin virtaavasta vedestä. Sellaisesta vedestä käytetään Raamatusta myös nimitystä elävä vesi. Jeesus sovelsi sitä termiä itseensä jakeessa Joh. 4:14: ”Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Tärkeän yksityiskohdan taivaasta ja virtaavasta vedestä kertoo myös jae Ilm. 22:1: ”Enkeli näytti minulle elämän veden virran, joka kristallinkirkkaana kumpuaa Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta.” Raamattu yhdistää siis elävän, virtaavan veden suoraan Jumalalta tulevaan pelastukseen.  

Virtaavalla vedellä täytettyyn astiaan liittyi sekin näkökohta, että veteen oli sekoitettava uhrilinnun verta. Ihmisen pelastuminen kuolemalta ja siirtyminen elävien kirjoihin edellytti viattoman kuolemaa. Hepr. 9:14 todistaa: ”...kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa.” 

Verensekaista vettä oli pirskoteltava saastaiseksi julistetun päälle seitsemän kertaa täydellisen puhdistumisen merkiksi. Sen jälkeen elävä lintu päästettiin vapauteen. Ylösnousemus merkitsi synnin kahleiden murtumista. Niinpä linnun lentoa katseleva entinen spitaalinen sai aivan konkreettisen merkin siitä, mitä tarkoittaa, kun hän, joka oli siihen asti ollut kuin elävältä haudattu, sai uuden elämän ja vapauden. Ehkäpä Paavalilla oli tämäkin tapaus mielessä, kun kirjoitti lain orjuuteen ajautuneille galatalaisille: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen” (Gal. 5:1).  

Jeesuksen uhrikuolema merkitsi sitä, että häneen turvautuva ihminen on päässyt vapaaksi lain täyttämisen kahleista. Jumalan mielisuosio ei riipu ihmisen kyvystä täyttää lakia, vaan siitä, että Jeesus on täyttänyt lain jokaisen ihmisen puolesta. Siksi Jeesus Kristus merkitsee vapautta jokaiselle häneen turvautuvalle. Häkkiin suljettu lintu saa liidellä vapauteen. 

Verensekaisesta vedestä puhui myös Johannes kuvatessaan Jeesuksen viimeisiä vaiheita ristillä: ”Jeesuksen luo tultuaan he huomasivat hänen jo kuolleen eivätkä siksi katkaisseet hänen sääriluitaan. Yksi sotilaista kuitenkin työnsi keihään hänen kylkeensä, ja haavasta vuoti heti verta ja vettä” (Joh. 19:33-34). Näin vesi ja veri olivat ristilläkin täydellisen sovituksen merkkinä. 

Mutta ei siinäkään, vielä kaikki, sillä Mooseksen laki määräsi, että verensekaisessa vedessä oli kasteltava myös iisopin oksia, joiden avulla verensekaista vettä oli pirskoteltava parantuneen päälle. 

Iisopista puhui myös Daavid synnintunnustamispsalmissaan: ”Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi” (Ps. 51:9) 

Daavid puhuu siis synnintunnustamisensa yhteydessä iisopista. Miksi ihmeessä? Iisoppi on ensinnäkin kasvina samaa sukua kuin pizzan ystävien tuntema oregano. Iisoppi on 30 - 50 cm:n korkuinen pystypäinen pensas, joka kasvaa yleisenä niin Galilean, Samarian kuin Juudeankin kivikkoisten mäkien rinteillä. Sitä käytetään Lähi-idässä yleisesti sekä mauste- että yrttikasvina. Iisoppitee lievittää mm. kurkkukipua ja mahavaivoja sekä vahvistaa sydäntä. (Viinitarha viheriöi, 124.) 

Daavid ei kuitenkaan ajatellut iisopin parantavia vaikutuksia, kun hän puhui iisopilla vihmomisesta. Hänellä on aivan ilmeisesti ollut mielessään se, mitä Mooseksen kirjat puhuvat iisopista. Kun Israelin kansa sai Jumalalta määräyksen valmistautua ensimmäiseen pääsiäisen viettoon, heidän tuli suojautua tuhoojaenkelin aiheuttamalta turmiolta veren avulla. Siitä sanotaan jakeissa 2. Moos. 12:21-22: ”Mooses kutsui koolle kaikki Israelin vanhimmat ja sanoi heille: ’Ottakaa kukin lammas tai vuohi perhekuntaanne varten ja teurastakaa se pääsiäisuhriksi. Ottakaa sitten kimppu iisoppia, kastakaa se vatiin laskettuun vereen ja sivelkää verta oven kamanaan ja molempiin pieliin. Älköön kukaan teistä menkö kotinsa ovesta ulos ennen aamua...” 

Seuraavan kerran iisopista puhutaan edellä lainaamissani jakeissa spitaalisen puhdistamismenojen yhteydessä. 

Kolmannen kerran iisoppi mainitaan säädöksessä, jonka mukaan punaruskea hieho oli teurastettava ja sen jälkeen poltettava kokonaan niin että rovioon lisättiin mm. iisopin oksia. Sen jälkeen tuhka koottiin talteen, josta saatettiin tarvittaessa valmistaa puhdistusvettä niiden puhdistamiseksi, jotka olivat menettäneet rituaalisen puhtautensa.  

Nämä raamatunkohdat ovat siis taustalla, kun Daavid puhuu iisopilla puhdistamisesta. Jokainen näistä raamatunkohdista puhui myös ennakoivasti Herran Jeesuksen ristin uhrista ja hänen verensä tuomasta pelastuksesta ja puhdistuksesta. Itse asiassa jopa Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä puhutaan iisopista. Niinpä jakeissa Joh. 19:29-30 kerrotaan: ”Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ’Se on täytetty.’ Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.”  

Kaikissa näissä raamatunkohdissa iisoppi liitetään suoraan synnistä puhdistumiseen ja pelastukseen. Voisi jopa sanoa, että iisoppi on anteeksiantamuksen väline, sillä siihen liittyvät Jumalan sanan lupaukset. Nyt onkin jo helpompi ymmärtää, mistä syystä Daavid sai syntinsä anteeksi. Hänen synnintunnustuksensa ei tuonut anteeksiantoa, vaan Jumalan antama lupaus, johon Daavid vetosi.  

Jeesus sanoi ristillä myös: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät” (Luuk. 23:34). Jeesus saattoi sanoa näin, koska hänen verensä toi anteeksiannon. Siksi jakeessa Ef. 1:7 sanotaankin: ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.” Jakeessa Hepr. 9:22 sanotaankin suoraan: ”Lain mukaan melkein kaikki puhdistetaan verellä, eikä anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta.”  

Anteeksianto ei ollut Daavidillekaan mahdollista ilman uhriverta. Siksi hän puhui iisopista. Voisimme jopa sanoa, että Daavid iisopista puhuessaan todellisuudessa vetosi Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemaan, jonka esikuvia kaikki VT:n synti- ja puhdistusuhritkin olivat. Vain Kristuksen veri voi tehdä ihmisestä lunta valkeamman, sellaisen, jonka puhtaus täyttää taivaallisetkin laatuvaatimukset. 

Kun pitää edellä sanotun mielessään, on helpompi ymmärtää myös psalmin jatko: ”Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut. Käännä katseesi pois synneistäni ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki” (Ps. 51:10-12). 

Kun kuulemme Paavalin, joka sentään joutui kärsimään paljon Kristuksen ja hänen sanomansa julistamisen tähden, sanovan itsestään esimerkiksi: "Sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.", tajuamme, ettei hän puhu esim. varkauksista, murhista, valheista tai epärehellisistä liiketoimista. Sillä kristitty ei syyllisty sellaiseen.  

Sen sijaan apostoli puhuu sisäisistä asenteista, kuten vahingonilosta, kiitoksenkipeydestä, ylpeydenhalusta, kateudesta ja itsekkyydestä. Vaikka hän kuinka inhoaisi itsessään sellaista, hän ei pääse näistä ominaisuuksistaan eroon. Syynä on synnin laki, joka on kiinni hänessä, hänen jäsenissään. Vaikka toisaalta voidaankin sanoa, ettei synti enää hallitse kristityssä, niin se pitää häntä kuitenkin otteessaan. Paavali sanookin jakeessa Gal. 5:17: "Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan; niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte." 

Tätä Paavali tuskittelee. Hän tajuaa, ettei hänen parhaimmatkaan ja vilpittömimmätkään teot ole vailla lihan kosketusta. Aina on olemassa jälkiä sen vaikutuksesta. Vaikka kristitty tahtookin sanoutua siitä irti, sen vaikutus ei häviä. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää myös jae Room. 7:20: "Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.”  

Jumalan luoma uusi ihminen minussa ei tahtoisi olla ylpeyden, kateuden tai kiitoksenkipeyden leimaama, mutta kuitenkin se kaikki riippuu minussa kiinni. 

Kristityssä vaikuttaa siis kaksi vastakkaista voimaa. Toisaalta Jeesuksen hänessä vaikuttama uusi elämä ja tahto pyrkivät kaikessa etsimään Jumalan tahtoa ja eroon synnin turmiollisesta vaikutuksesta. Mutta samaan aikaan Aadamin lankeemuksen seuraukset eli synnin peruskallio tulee jatkuvasti näkyviin. Kun etsin puhtautta itsestäni, huomaan likaisuutta. Mitä enemmän pyrin hyvyyteen, sitä enemmän näen itsekkyyttä ja rakkaudettomuutta itsessäni. Ei ihme, että Paavalikin parahti: ”Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” 

Niin. Sellaiselta elämä tosiaankin vaikuttaa. Se on jatkuvaa taistelua. Se on pyrkimystä pois kuoleman ruumiin vaikutuksesta. Mutta mitähän sellainenkin ilmaisu mahtaa lopulta tarkoittaa? Kuoleman ruumis. 

Mikä on kuoleman ruumis? 

On hyvin mahdollista, että Paavali viittaa tässä yhteen roomalaisten käyttämään teloitusmenetelmään. Siinä terve ihminen sidottiin kasvotusten vainajaan, joka alkoi tietenkin mädätä yhä nopeampaa vauhtia. Vähitellen toukat ja bakteerit, jotka söivät vainajaa, alkoivat siirtyä myös vainajaan sidottuun ihmiseen. Elossa olevan ei kuitenkin tahdottu kuolevan liian nopeasti, vaan hänelle annettiin ruokaa ja juomaa, ja vasta kun tuomitun keho alkoi muuttua mustaksi, ruoan antaminen lopetettiin. Tällaista kidutustapaa tiedetään jatketun noin 600-luvulle asti. 

Kukapa ei toivoisi pääsevänsä eroon tällaisesta kuoleman ruumiista! Se tuottaa vain kuolemaa. Siksi on helppoa ymmärtää, miksi Jumala ei harrasta lihan jalostusta. Sellaisesta ruumiista ei tosiaankaan kannata odottaa mitään hyvää. Siksi on Daavidin tavoin pyydettävä kokonaan uutta sydäntä. 

Paavali siis sanoo, että kaikki se pahuus, ilkeys, itsekkyys ja rakkaudettomuus, jonka hän näkee itsessään vallitsevan, on oikeastaan tuon kuoleman ruumiin syytä, mutta siitä hän ei pääse eroon. Hänet on sidottu siihen siteillä, joita ei voi irrottaa.  

Mitä apostoli siis sanoo? Mikä on lääke tähän ongelmaan? 

Meille, jotka ehkä tänään kipuilemme näiden samojen kysymysten alla, ei lopultakaan anneta muuta vastausta kuin se, johon myös Paavali tyytyi. Hän toteaakin jakeessa Room. 7:25: ”Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.” 

Monelle on tullut rakkaaksi vuoden 1938 muotoilu samasta asiasta: “Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” 

Paavalin välittämä lohdutus on tiivistettävissä kahteen ilmaisuun: "tämmöisenäni" ja "Jeesuksen Kristuksen tähden". Tällaisen, tällä tavalla tuntevan, näin puutteelliseksi, synnin täyttämäksi itsensä kokevan, Jumala armahtaa Jeesuksen Kristuksen tähden. Vaikken kykenekään koskaan pääsemään irti kuolemaa löyhkäävästä osasta itsestäni, siitä, joka tahtoo elää ilman Jumalan tuntemista ja ilman yhteyttä Jumalaan, niin minä kuitenkin saan tämmöisenäni turvautua syntisen Vapahtajaan. Vaikka minun lihassani ei olekaan mitään hyvää, voin turvautua Puolustajaani, joka ei ole minussa vaan minun ulkopuolellani. Minulla on lupa kuoleman ruumiin jäytäessä jäseniäni kääntää katseeni Jeesukseen, syntisyyteni Sovittajaan. Siksi armon evankeliumi on ainoa lääke lain alla kamppailevalle kristitylle: Jeesus riittää! 

Älä siis turhaan pohdi kysymystä kuoleman ruumiin saattamisesta paremmaksi, sillä siitä nousee vain epätoivoa. Katso sen sijaan Vapahtajaan, joka on Armahtajasi sinulle sellaisena kuin olet. Siitä nousee myös jakeen 25 kiitos (kharis) Jumalalle. 

Saman lohdutuksen saamme omistaa itsellemmekin. Koska tästä kuolemaan ruumiiseen sidotusta lihastani ei tämän kummallisempaa tulee, voin unohtaa sen parantelemisen ja alkaa etsiä tästä maailmasta hyödyllisempiä tarkkailun kohteita.  

Vain Jumala voi luoda ihmiseen uuden sydämen. Näin Daavid puhuu tässä uudesti eli ylhäältä syntymisestä. Hänen omaa sydäntään ei kannata käyttää raaka-aineena. Se on paha ja itsekäs. Siksi Jumalan on luotava täysin uusi sydän. 

Mutta palataanpa vielä spitaaliteemaan ja Kolmanteen Mooseksen kirjaan. 
Huomasimme edellä, että pappien tehtävänä oli todeta sairaus ja myös siitä parantuminen. Sen sijaan mitään ohjeita ei anneta spitaalista parantumiseksi. Jos ihminen havaitsi ruumiissaan epäilyttävän paiseen, hänen tuli näyttää se papille, joka osasi määritellä, oliko kysymys spitaalista vai jostain muusta vaivasta. Jos pienikin paise osoittautui spitaalin ensioireeksi, ihmisen oli jättäydyttävä muun yhteisön ulkopuolelle ja osoitettava sekä pukeutumisellaan että varoitushuudoilla, ettei hänen lähelleen kannattaisi tulla.  

Tämän kaiken tietäen moni on ihmetellyt Mooseksen lain säädöstä jakeissa 3. Moos. 13:12-13: ”… ja jos pappi siis havaitsee, että spitaali on levinnyt yli koko ruumiin, hän julistakoon sairaan puhtaaksi. Koska sairas on tullut kauttaaltaan valkoiseksi, hän on puhdas.” 

Nämä jakeet hämmästyttävät, koska tuntuisi selvältä, että koko ruumiin vallannut spitaali olisi kohtalokkaampaa kuin pienet kyhmyt.  

Lääketieteellisesti tämä säädös on ymmärrettävä. Ihon muuttuminen kokonaan valkoiseksi viitannee näet erityisesti tummien rotujen parissa esiintyvään sairauteen, jossa ihon pigmentti katoaa kokonaan. Kun koko ruumis muuttuu valkoiseksi, kysymys ei olekaan asiasta, jonka takia ihminen pitäisi julistaa saastaiseksi.  

Mutta säädöksellä kokonaan spitaalisesta on tuotavanaan meille myös hengellinen viesti. Jos ihminen on kauttaaltaan spitaalinen, hänen tilansa ei olekaan toivoton. Kertoisiko se siitä, että kun ihminen on tajunnut olevansa kokonaan syntinen, eikä pidä syntinä vain yksittäisiä lankeemuksiaan tai heikkouksiaan, hänellä on paljon enemmän toivoa kuin niillä, jotka ajattelevat vain tiettyjä yksittäisiä märkiviä kohteita itsessään? Sillä ihminen, joka on tajunnut olevansa kokonaan syntinen, tarvitsee itselleen myös kokonaista pelastajaa, joka ei ole vain tiettyjen vajavuuksien ehostaja, vaan koko syntisyyden anteeksiantaja. Sellainen, koko ihmisen Pelastaja Jeesus on. Hänen luokseen tullut kokonaan spitaalinen (lue: syntinen) onkin kokonaan puhdas eli vanhurskaaksi julistettu. Sillä niin on kuin puheeni alkupuolella totesin: Jeesus, joka ei synnistä tiennyt, on tehty meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.  

Jeesus on kantanut ruumiissaan myös syntiturmeluksemme ristille ja saanut aikaan ikuisen sovituksen. Siksi se, joka Jumalan sanan valossa on ymmärtänyt olevansa kokonaan spitaalinen, saakin Jeesuksen ansion tähden olla täysin taivaskelpoinen. Sillä niin on kuin jakeessa Room. 5:20 sanotaan: ”Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostamme asiallisia kommentteja ja asiallista keskustelua.
Kommentit tulevat näkyviin tarkistuksen jälkeen :)