torstai 31. elokuuta 2017

Tulvavesi nousee, tuulet puhaltavat

Bangladeshissa on tänä kesänä kärsitty ennätyksellisistä tulvista. Tulvista on kärsitty lähellä merenpintaa suistomaalla sijaitsevassa maassa monta kertaa aikaisemminkin. Tämän viikon sunnuntaina julkaistavassa Aili Maria Mannisen toimittamassa Bangladeshin monet kasvot -kirjassa kuvataan tulvia usean vuoden ajalta. Moni asia on tämän vuoden tulvissa samoin. 

1987  
Sataa, sataa, sataa... Sataa kaatamalla päivästä toiseen. Vettä tulee liikaa. Välillä tuulee ja myrskyää. Pellolle muodostuu sadevedestä järvi, jossa lapset uivat iloisina. Pilvien pitäessä hengähdystaukoa vesi kuitenkin nousee – joet ovat alkaneet tulvia yli äyräittensä.

Vesi nousee pelloilta teille, kyliin – kaikkialle vastustamattomasti ja on kohta kuin rannaton meri. Kaupungilla on vettä miesten vyötäisille saakka. Silminnähden tasaisessakin maastossa veden virtaus on tuhoisan voimakas. Miesmuistiin ei ole nähty tällaista tulvaa. Taivas itkee lisää sadetta.


Ihmiset kulkevat kahlaten, veneillä tai lautoilla. Banaani on ruohokasvi, jonka rungon muodostavat aaltopahvin kaltaiset ’levyt’. Siitä kokoaa lautan nopeasti, ja huokoinen runko pysyy useita päiviä veden pinnalla, ennen kuin vettyy ja vajoaa. Banaani tuottaa hedelmää vain toisena vuonna ja joutaa sitten katkaistavaksi. Tuhannet perheet ovat joutuneet lähtemään evakkoon, ja monet asuvat korkeammalle pengerrettyjen teiden penkoilla. Kutojakylän tien molemmin puolin on rivi kangaspuita, ja niistä kaikuu reipas paukutus. Puita, vaatteita ja riisiä kuivuu tiellä ja penkoilla, joissa sekä ihmiset että eläimet oleskelevat. Korkealle pengerretyt tiet toimivat myös patoina. Siksi tien poikki kaivetaan usein oja, jotta vesi virtaisi eteenpäin. Eräässä kylässä miehet vahtivat yötä päivää bambuseipäiden kanssa, etteivät naapurit tulvan tuhoista harmistuneina olisi katkaisseet tietä ajatuksella: ”Kun meiltä meni kaikki, niin menköön teiltäkin.” 

Tulvavesi turmelee seisoessaankin. Veden laskettua paljastuvat mustunut ruoho, elottomat riisintaimet ja veden syövyttämät luhistuneet savitalot. Tulvaa seuraavat flunssaepidemiat, tulehdustaudit ja juomaveden saastuttua myös ripulitaudit. Valtaosa väestöstä saa elantonsa maanviljelystä, mutta pelloilla ei voi työskennellä ja ilman työtä ei ole ruokaa. Tulee nälkä. Maa itkee tuskaansa, ihmiset hätäänsä. Ihmisten elämänuskon todisteena pelloille aletaan istuttaa uutta riisiä tulvaveden laskettua riittävästi – ja jo huomenna vesi voi kohota uudelleen tuhoten kaiken. Mikä on otsaani kirjoitettu, se minulle tapahtuu.

1988 
Monsuunisateiden aika. Sataa tavallista vähemmän, vähemmän kuin tarvittaisiin. Eräänä aurinkoisena päivänä lähdemme klinikkakäynnille. Kaupungin ulkopuolelle päästyämme katselemme ihmetellen veden peittämiä peltoja – eihän ole satanutkaan! Kun saavutamme kylätien, se on jo veden peitossa. Vesi nousee kuin näkymättömän haamun nostamana, ja iltapäivällä päätiekin on veden alla. Nepalissa on hakattu metsiä. Intiassa on avattu suurten jokien padot, jotta liika vesi valuisi mereen. Matkalla vain on suurten jokien suistomaa – Bangladesh! Intian kanssa neuvotellaan veden säännöstelystä, mutta jokien alajuoksulla sijaitsevaa Bangladeshia auttavien ratkaisujen saaminen on vaikeaa. 

Kahdessa viikossa tulvavesi levittäytyy yli maan, peittää kaksi kolmasosaa maasta (noin 78 000 km²). Mihin heitetään roskat, mihin haudataan kuolleet – käärmeitä nousee tielle ja katoille kuivaa paikkaa etsien. Jokea pitkin lipuu lautta, siinä on ruumis ja pyyntö haudata, kun löytyy maata! Miten ihmiset jaksavat, kun vuoden takaisen tuhotulvan jälkeen kaikkensa yrittäen ovat juuri saaneet uudet savitalot rakennettua. Onko taas aloitettava alusta! Pääkaupungissa tuhot ovat edellisvuotta suuremmat. Ennen kuin vesi saavuttaa meren, se hukuttaa rannikkoseudut, joilla ihmiset taistelevat hengestään. Tulvissa kuolleita on arviolta 3000. Neljännes 105-miljoonaisesta kansasta jää kodittomaksi. 200 000 sairastuu ripuliin, koleraa pelätään. Avun saanti on hidasta. 

Vielä marraskuussa on laajoja alueita veden alla. Maanteitä ja rautateitä on poikki. Dhakan päätie on vasta avattu liikenteelle. Lohduttomia näkymiä. Vesimassat ovat huuhtoneet paikoin tietä pois satojen metrien matkalta, suuria siltoja on sortunut, tien reunat ja tiekin ovat pahoin kärsineet. Tuhojen korjaus kestää vuosia eikä onnistu ilman kansainvälistä apua. Kaikkiaan 2480 siltaa on tuhoutunut, 100 000 päätä karjaa hukkunut. Joulukuisen hirmumyrskyn tuho moninkertaistaa avun tarpeen. Se huuhtoo mereen 6000 ihmistä, joista 1500 kuolee. 110 miljoonasta bangladeshilaisesta 50 miljoonaa menettää kotinsa.  
  
1991 
Kevätmyrskyjen aika. 30.4. vastaisen yön yhdeksän tuntia Chittagongin rannikolla riehuneessa pyörremyrskyssä sai surmansa noin 140 000 ihmistä ja miljoonia jäi kodittomaksi. Tuulen yltyessä heikoimmat majat sortuvat heti, osa myrskysuojistakin tuhoutui ja ihmisiä sekä karjaa huuhtoutui mereen. 

Tuhoa lisäävät loppukesän tuhotulvat, kun normaali tulvakausi on ohitettu ja ihmiset eivät enää varaudu tulvaan – on aika istuttaa ja korjata satoa. Tuho on suurta maan luoteisosassa – Kylväjän työalueella. Naogaonin kaupunki on veden alla ja koko lääni on pahiten vaurioituneita alueita. Eräässä joen pengeralueella sijainneessa kylässä oli huomattu uhkaava vaara keskellä yötä ja kovaääniskuulutuksin ihmisiä kehotettu jättämään kotinsa. 80 taloa, lähes koko kylä, katoaa virtaavaan jokeen. Se on vain yksi järkyttävä tapaus. 

1993 
Joki paisuu lakkaamattomien sateiden seurauksena tulvien yli äyräidensä kuin liian täyteen kaadettu saavi. Penkka ei kestä vuolaan virran voimaa, ja vesi tulvahtaa hyökyaallon tavoin pelloille, joissa se lepää liikkumatta. Vedestä kohoavat paikoin puut, paikoin sokeriruoko. Korkeammalle pengerretyt kylät nousevat saaren tavoin veden yläpuolella. Tulvaveden saartamat ihmiset kulkevat veneellä tai banaanipuulautalla saarekkeelta toiselle. Joilla on töitä, käyvät töissä, suuri osa kiristää vyötään. Kaikki kuitenkin kalastavat. 

Edes betoniharkoilla tuettu joen penkka ei kestä vuodesta toiseen veden syövyttävää voimaa. Sillankulmassa vesi kiertää voimakkaina pyörteinä. Ihmiset sitovat lauttoja, joiden päälle kasataan vuodevaatteet ja muuta tarpeellista. Veden peittämä maa vetää pilviä puoleensa, ja taivas antaa lisää sateita. Tulvan jälkeen köyhällä on houkutus myydä tai pantata maansa ostaakseen siemenviljaa ja syödäkseen. Rikkaat saavat maata pilkkahinnasta. Kun viimeinen peltotilkku on myyty, vilja istutetaan rikkaan pellolle, jonka köyhä vuokraa sitä viljelläkseen. Uzirpurissa varaudutaan tulviin rakentamalla oma vene. Se makaa kuivalla maalla pari vuotta. 

1994 Sadekautena sataa tavallista vähemmän, syksysateet jäävät tulematta, talvesta tulee kuiva. 

1995 Talvella on polttavan kuumaa. Ensin kuivuvat lammet, sitten joet ja lopuksi kaivotkin. Veden saamiseksi kaivoja kaivetaan joen pohjaan. Intiassa on suljettu padot ja vesi käytetään siellä. Kun tulee kevät, lumi sulaa Himalajan rinteillä ja Intiassa sataa runsaasti. Taas suuret joet täyttyvät samanaikaisesti ja Bangladeshista lähes kolme neljäsosaa on veden peitossa. Luonnon ääri-ilmiöt vaikuttavat ihmisten elämään lähes vuosittain.

1996 Uzirpurissa on kolmesti pikatulva: parissa päivässä vesi nousee useita metrejä. Jokien täytyttyä asuntolan lapset evakuoidaan koteihinsa. Vielä lokakuussa kaatosade jatkuu liki vuorokauden taukoamatta ja veden nousun laajalla alueella aiheuttama voimakas virtaus tuhoaa teitä ja siltoja. 

1998 Suurtulva kehittyy, kun Meghna, Ganges ja Brahmaputra tulvivat yhtä aikaa. Vesi peittää alleen maan 64 läänistä 52. Yli 30 miljoonaa kärsii tulvasta. 16 090 km tietä tuhoutuu, 14 000 koulua ja miljoona kotia vaurioituvat. Tulva kestää 10 viikkoa, ja sen tuhot ovat vielä pahemmat kuin vuonna 1988. Suuri osa riisin pääsadosta tuhoutuu. Karjaa joudutaan teurastamaan, osa hukkuu. Bangladeshin hallituksen mahdollisuudet jälleenrakentamisen tukemiseen ovat minimaaliset, sillä maa on valtaosin ulkomaisen avun varassa ilman ilmastokatastrofejakin. 

2004 ja 2005 Loppukesällä sataa rankasti. Joen täytyttyä ääriään myöten penkka sortuu lokakuussa ja aiheuttaa pikatulvan (flash flood) Naogaonin kaupungissa. BLM-F1:n toimistoon virtaa vesi, ja kadulla kahlaamme lonkkaan ulottuvassa vedessä. Vesi laskee nopeasti. Tulvan jälkeen ei sada viiteen kuukauteen, matalat joet kuivuivat ja taas kärsitään kuivuudesta. Maakin järisee ja säikyttelee. 

2007 toistuu pikatulva Naogaonissa. Sen lisäksi on vielä loppuvuodesta ikävä luonnonyllätys: pyörremyrsky Sidr rannikolla. Pohjoisempana työalueella sää viilenee, satelee ja tuulee navakasti –  myrskyn liepeet heilahtelevat työalueelle saakka.  

Dhakasta Bograan ja siitä pohjoiseen valtatien kulkijat ylittävät Brahmaputra-virran viiden kilometrin mittaista nykyaikaista siltaa joen kapeammalla kohdalla. Useina vuosia monsuunisateet ovat olleet vähäiset ja joen keskelle on kasaantunut laaja hiekkakukkula. Vähitellen siihen kerääntyy veden myötä hedelmällistä lietettä. Ruohon kasvaessa kukkulalla sinne tuodaan karjaa, tehdään asumuksia ja muokataan riisipeltoja. Kun vuonna 2015 sataa runsaasti, asuinalueet joen keskellä jäävät veden alle. Isompien puiden latvustot muodostavat vihreän vanan keskelle laajaa virtaa. Ihmiset karjoineen ovat väistyneet pois joen keskeltä. 
       
Jälleenrakennustyötä. Siihen ei kukaan voi olla osallistumatta. BLM-F (Bangladesh Lutheran Mission – Finnish, Bangladeshin luterilaisen lähetyksen suomalainen haara) tekee osansa. Myös hätäaputyötä tehdään: ruokaa, lääkkeitä, puhdasta vettä ja suojaa tarvitaan. Ihmishenkien pelastaminen on ensisijainen tehtävä. 

1990 Klinikalle vievän Cheragpurin kylätien korjaukseen saadulla rahoituksella valmistuu 600 metriä tiilipäällysteistä tietä. Bodolgachissa asennetaan kyläteiden solmukohtiin 185 siltarumpua, kahta eri kokoa. Teiden penkereille istutetaan puita sitomaan maata.  

1991 Kylistä tulee avunpyyntöjä. Monet suuttuvat, kun kaikkivoipana pidetty länsimainen toimija ei auta. Jotkut anomukset ovat hulvattomia. Esimerkki: BLM-F:n perheterveyskeskuksen lukutaidoton siivooja pyytää vastarakennetun savimajansa tuhouduttua 10 000 tiiltä, 20 säkkiä sementtiä, 50 m3 puuta, 40 kattopeltiä, kaivon, vessan, kolme sänkyä ja 10 000 takaa. Se osoittaa käsitystä, kuinka luullaan yhdestä maailman rikkaimmista maista tukea saavalla järjestöllä olevan rajattomat mahdollisuudet auttaa – jos se vain haluaa! Ihmiset eivät usko valtaosan lahjoittajista olevan tavallisia työtätekeviä. 
   
1998 Avustustarve on taas huutava. Hätäapuna jaetaan liki 500 perheelle viikon riisiä vastaava määrä. Tulvan laskettua annetaan siemenviljaa. Viljelijöille jaetaan apulantaa. Asumusten korjaus on suuri haaste. Työ jatkuu talvella 1999, rakennuksia korjataan. Uzirpurin kylätietä kunnostetaan ja tehdään silta, jotta pihaan päästään tulva-aikaan ilman venettä.  

2007 Hätäapuna jaetaan Bodolgachissa ja Dhamoirhatissa 240 perheelle riisiä 2436 kiloa. Peltikaton saa 150 savimajaa. Monet elävät kädestä suuhun, ja tulvan tuhojen korjaamiseen ei ole vararahastoa. Puita istutetaan teiden penkereille maata sitomaan. Pyörremyrsky Sidrin jälkeen osallistutaan hallituksen keräykseen maaherran pyynnöstä hänen toimistonsa kautta. Myös työntekijät antavat avustusrahastoon päivän palkan.

Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni. Matt. 25:35–36



Aikaisempien tulvien kokemuksia kokosi Aili Maria Manninen. Lisää Bangladeshin-työn värikkäistä vaiheista voi lukea Aili Maria Mannisen toimittamasta kirjasta Bangladeshin monet kasvot, joka julkaistaan Aili Maria Mannisen elämäntyön juhlassa Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa sunnuntaina 3.9.2017 klo 13.30. Tervetuloa mukaan! 

Lue lisää tämän vuoden tulvista:
Oppilaat evakuoitiin asuntolasta kovien tulvien vuoksi Bangladeshissa
Tulvat levinneet Naogaoniin

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Herra, armahda meitä - kaikkia!

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden pienjulkaisuumme Armosta lähetystyössä on koottu kertomuksia ja kokemuksia armosta ja armon vieraudesta Kylväjän työalueilta. Armon tarvitsijan paikalla ovat yhtä lailla paikalliset kuin lähetystyöntekijätkin. Tilaa Armosta lähetystyössä Pala maailmalta -verkkokaupasta 2 euron hintaan.


Odottelen iltapäivän kuumassa auringon paahteessa bussia yhdellä Tel Avivin pahamaineisimmista alueista, missä räikeän provosoivasti pukeutuneet prostituoidut tarjoavat joka päivä auliisti ja estoitta palveluitaan ohikulkijoille. Yksi heistä kiinnittää erityisesti huomioni. Naiseksi kirurgisesti muotoiltu partamies suurine silikonirintoineen, tiukkoine housuineen ja korkeakorkoisine piikkareineen valtaa koko kapean jalkakäytävän, ei pyytele anteeksi olemassaoloaan tai habitustaan, vaan näyttää pistävän peliin viimeisenkin korttinsa. Häntä vastaan tulee uskonnollinen keski-ikäinen juutalaismies perinteisissä tamineissaan, korvakiehkurat mustan lierihatun alta heiluen. Voi sitä inhon ja halveksunnan määrää, mikä uskonnollisen kasvoilta on avoimesti kenen tahansa luettavissa noiden kahden ääripään ohittaessa toisensa. Sinetiksi mies sylkäisee vielä maahan.  

Oma sisimpäni kuohuu ja huutaa: "Voi Herra! Armahda meitä – kaikkia!"

Joudun käymään vielä pitkään läpi oman sisimpäni liikkeitä ja tuntoja. Täytyy myöntää, että huomatessani tuon shokeeraavan mies-naisen, ensireaktioni oli tyrmistys ja tunsin itseni pahoinvoivaksi. Myötätuntoni kallistui kuitenkin hänen puolelleen. En nimittäin mitenkään voi uskoa, että hän on unelma-ammatissaan, että hän pohjimmiltaan nauttii siitä, mitä on tai tekee. Päinvastoin. Täysin sekaisin hän on. Syystä tai toisesta hän on tuossa alennustilassa, syljetyn paikalla. Voin aivan hyvin kuvitella, kuinka hän itsekin häpeää ja halveksii itseään, herkkinä hetkinään kiroaa itseään ja huutaa tuskaansa ulos. Siksi hän ei pystykään elämään omaa reaalielämäänsä selvin päin, vaan tarvitsee hirveitä myrkkyjä joka ikinen päivä turruttaakseen mielensä. Hänen elämänsä on hirveä irvikuva siitä, mitä sen Jumalan kuvana alun pitäen piti olla. Nyt hän elää huumattuna päivästä toiseen, kenties vuodesta toiseen, niin kauan kuin elimistö tai pääkoppa tekee lopullisen stopin – jos nyt ylipäätään ei jo aiemmin kuole aineiden yliannostukseen, myrkytystiloihin, väkivallan tai onnettomuuden uhrina, tai pimeimpänä hetkenä oman käden kautta.

Myötätuntoni ei tällä kertaa riitä tuolle uskonnolliselle juutalaismiehelle. Harvemmin heihin olen törmännyt tällä kyseisellä alueella, mutta heitäkin kyllä löytyy asiakaskunnasta. Tilastojen mukaan he käyttävät prostituoitujen palveluita yllättävän paljon. Homma pyritään hoitamaan fiksusti, mieluiten salassa kulissien takana ja mahdollisuuksien mukaan oman asuinalueen ulkopuolella.   

Ja sisimpäni huutaa edelleen: Herra, armahda meitä!

Tel Aviv-Jaffan kaupunkia on sen johtajansa toimesta suuren rahan voimalla, vuosien määrätietoisella agendalla ja julkisuudella nostettu koko Lähi-Idän vapaan rakkauden tyyssijaksi, hyväksi esimerkiksi muille. Ja tulosta on nähtävissä; liput liehuvat, kaikki kukat saavat estoitta kukkia – rakkauden nimissä. Uudenlaiseen menoon ollaan jo totuttu hyvän matkaa. Perinteeksi tulleeseen viikon kestävään Gay Tel Aviv -tapahtumaan kesäkuun alussa odotetaan 200 000 osallistujaa ympäri maailman. Ihana merenranta bulevardeineen, hotelleineen, monet kaupungin puistot ja kadut täyttyvät mitä erilaisimmista tapahtumista, osallistujista ja paikallisista uteliaista. Julkisuudessa ollaan ylpeitä siitä, että ollaan opittu suvaitsevaisiksi, että rajoja on murrettu tai ainakin madallettu. Se, mikä vielä vähän aikaa sitten oli kauhistuttavaa pimeyttä, onkin nyt hyväksyttyä, normaalia, sallittua, jopa suositeltavaa – ainakin kokeilumielessä. Tältä kaikelta ei säästy edes kasvava polvi, nuo pienet ja viattomat, joita meidän viisaampien pitäisi kaikin tavoin suojella.


Itseäni puistattaa ja sisimpäni huutaa yhä kovempaa: Herra, armahda meitä! Me hukumme – kaikki!

Leena Honkakari, Israel

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Pieniä tekoja Jeesuksen käskystä

Jakutian-lähettimme saarnasi heinäkuussa pienelle kotiseurakunnalleen Pietarin kalasaaliista:

1. Kun kansa tunkeutui hänen ympärilleen
kuulemaan Jumalan sanaa ja hän seisoi
Gennesaretin järven rannalla,
2. niin hän näki järven rannassa kaksi venhettä;
mutta kalastajat olivat niistä lähteneet ja huuhtoivat
verkkojaan.
3. Ja hän astui toiseen niistä, joka oli Simonin, ja
pyysi häntä viemään sen vähän matkaa maasta; ja
hän istui ja opetti kansaa venheestä.
4. Mutta puhumasta lakattuaan hän sanoi
Simonille: "Vie venhe syvälle ja heittäkää verkkonne
apajalle".
5. Niin Simon vastasi ja sanoi hänelle: "Mestari,
koko yön me olemme tehneet työtä emmekä ole
mitään saaneet; mutta sinun käskystäsi minä heitän
verkot".
6. Ja sen tehtyään he saivat kierretyksi suuren
joukon kaloja, ja heidän verkkonsa repeilivät.
7. Niin he viittasivat toisessa venheessä oleville
tovereilleen, että nämä tulisivat auttamaan heitä; ja
he tulivat. Ja he täyttivät molemmat venheet, niin
että ne olivat uppoamaisillaan.
8. Kun Simon Pietari sen näki, lankesi hän
Jeesuksen polvien eteen ja sanoi: "Mene pois minun
tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen".
9. Sillä kalansaaliin tähden, jonka he olivat saaneet,
oli hämmästys vallannut hänet ja kaikki ne, jotka
olivat hänen kanssaan,
10. ja samoin myös Simonin kalastuskumppanit,
Jaakobin ja Johanneksen, Sebedeuksen pojat. Mutta
Jeesus sanoi Simonille: "Älä pelkää, tästedes sinä
saat saaliiksi ihmisiä".
11. Ja he veivät venheet maihin, jättivät kaikki ja
seurasivat häntä. (Luukas 5:1-11)

Tänään luimme saarnatekstin, jossa Jeesus kutsuu Pietarin Jumalan valtakunnantyöhön Gennesaretin järven rannalla. Olen henkilökohtaisesti myös vieraillut Israelissa Gennesaretin järven rannalla ja myös nukkunut yhden yön makuupussissa kyseisellä rannalla. En tiedä, missä kohtaa Gennesaretin järveä Jeesus saarnasi, mutta totisesti se on tapahtunut noin 2000 vuotta sitten.
Kun Jeesus saarnasi, Hänen ympärille kerääntyi niin paljon väkeä, että taaimmaiset eivät enää kuulleet Jeesuksen puhetta. Jeesus ratkaisi tämän ongelman pyytämällä rannalla olevassa veneessä
olevaa Simonia (Pietaria) soutamaan hieman kauemmas rannasta, että kaikki kuulisivat Jeesuksen puheen. Jeesus saarnasi ja saarnan jälkeen Jeesus pyysi Pietaria heittämään verkot syvemmälle järveen. Pietari vastusteli, mutta suostui Jeesuksen pyyntöön. Hieman myöhemmin tapahtui ihme. Verkot täyttyivät kaloista. Yksin Jumala pystyy ohjaamaan kalat näin verkkoihin. Tämän jälkeen Pietari lankesi Jeesuksen polvien eteen ja sanoi: "Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen". Mitä ajattelet, miksi Pietari sanoi näin, että hän on syntinen ihminen? Miten hän yhtäkkiä tunsi syntisyytensä? Kyse on siitä, että Jumala on Pyhä. Pietari kohtasi Jumalan Jeesuksessa. Hän kohtasi Pyhän. Pyhän vastakohta on synti. Kuten pimeyden vastakohta on valo, niin synnin vastakohta on pyhyys. Tai kuten likaisuuden vastakohta on puhtaus, niin syntisyyden vastakohta on pyhyys. Jeesuksen pyhyys siis paljasti Pietarin syntisyyden.

Sain kokea tämän Jumalan pyhyyden myös itse, kun Jumala kutsui minut Hänen valtakuntansa työhön. Olin rukoilemassa kirkon kryptassa vastausta Jumalalta, että onko Hän kutsunut minut Hänen valtakuntansa työhön. Sain vastauksen häneltä, että Hän on todellakin kutsunut minut. Sain kokea tuossa tilanteessa, että Jumalan pyhyys täytti tuon tilan. Sain kokea, että Jumala oli siinä läsnä. Koin myös, että Jumala tietää kaikki minun syntini, kaikki minun aiemmat tekoni ja tapahtumat. Kaikella on ollut tarkoitus. Kohtaaminen oli lyhyesti sanottuna musertava.

Jeesus tietää kaikkien meidän synnit. Myös sinun syntisi. Hän tietää myös meidän kaikki ajatuksemme. Jeesus tahtoo, että jokainen pelastuisi. Jokainen joka tunnustaa synnit Jeesukselle, katuu syntejään ja tekee parannuksen, pelastuu. Jeesus kuoli ristillä joka ikisen ihmisen syntien tähden. Tämän pelastussanoman eteenpäin viemiseen Jeesus käyttää aivan tavallisia ihmisiä. Pietari ei ollut mikään oppinut ihminen, vaan hän oli tavallinen ihminen, joka tienasi leivän kalastamalla. Myös itse koen olevani tavallinen ihminen, joka on Jumalan käytössä. Jeesus tunsi ja tiesi Pietarin elämän alusta loppuun. Jeesuksella oli myös suunnitelma hänen elämälleen – hänestä tulisi ihmisten kalastaja. Myöhemmin Pietarista tuli myös apostolien johtaja. 
Jeesuksella on suunnitelma myös sinun elämällesi. Jumala tahtoo käyttää sinua, niin kuin Pietaria. Kaikki alkoi pienestä. Jeesus pyysi Pietaria soutamaan vähän kauemmas rannasta.

Ensimmäinen pieni teko Pietarilta, mutta suuri teko Jumalalle. Sinäkin voit tehdä pienen palveluksen Jumalalle omassa elämässäsi. Voit vaikka kertoa jollekin ystävällesi tai sukulaiselle, että tänään kävit seurakunnassa. Kuuntelit saarnan ja sait tunnustaa kaikki syntisi Jeesukselle. Sait kaikki syntisi anteeksi. Jeesus sovitti sinun syntini ristillä. Tuo pieni teko Jumalalle voi muuttaa jonkun ihmisen elämän.

perjantai 25. elokuuta 2017

Etiikkaa ja evankeliumia filosofian tentissä

Jakutian-lähettimme opiskelut etenevät. Hän kirjoittaa:

Kiitos Jeesukselle, että Hän auttoi läpäisemään kaikki tämän vuoden kurssit ja tentit. Ilman Hänen apuaan, se ei olisi onnistunut. Kerron tässä hieman tarkemmin, miten Hän auttoi läpäisyssä.

Tiesin ennen filosofian tenttiä, että tenttiin tulisi yksi puhdas filosofinen kysymys ja toinen kysymys olisi kemiaan liittyvä. Kaikki tulevat tenttikysymykset olivat siis jo tiedossa. Opiskelin melkein kaikkiin 40 kysymykseen jonkinnäköisen vastauksen, mutta kysymys tieteen etiikasta oli erityisen mielenkiintoinen. Tiesin valmiiksi, että tentissä voi itse valita lipukkeen, jossa toisella
puolella on tenttikysymykset. Rukoilin ennen tenttiä, että Jeesus auttaisi minua valitsemaan sellaisen lipukkeen, jonka kysymyksiin osaisin vastata. Rukoilin jopa etukäteen, että saisin kysymyksen tieteen etiikkaan liittyen.

Tentin alkaessa jatko-opiskelijat jaettiin 20 hengen ryhmiin. 20 henkilöä pystyi kerrallaan olemaan tentissä mukana, koska tentti oli suullinen. Menin ensimmäisenä tenttiin ja sain valita ensimmäisenä myös tenttilipukkeen. Rukoilin mielessäni, että Jeesus auttaisi minua valitsemaan sen tenttilipun, johon minä osaisin vastata. Sain silloin kehotuksen, että laske seitsemäs lipuke ja ota se. Laskin siis seitsemännen lipukkeen ja valitsin sen. Tenttilipukkeen toisella puolella luki: 1. Tieteen ja tieteentekijän eettiset ongelmat, sekä eettinen vastuullisuus tieteellisessä toiminnassa. 2. Kemistien panos filosofian empirismin kehityksessä. Tiesin siinä hetkessä, että nyt ei ole mitään pelättävää, Jumala on tässä täysin mukana. 

Saimme puoli tuntia aikaa valmistautua suulliseen tenttiin kirjoittamalla ajatuksia paperille. Olin valmis vastaamaan kysymyksiin jo ennen tenttiajan alkamista. Menin siis myös ensimmäisenä vastaamaan tenttikysymyksiin. Muut opiskelijat olivat samassa luokkahuoneessa valmistautumassa omiin kysymyksiinsä. Jokaisella siis oli eri kysymykset, niin he pystyivät kuuntelemaan myös muiden vastauksia.

Aloitin vastauksen kertomalla, että kaikki lähtee etiikassa Jumalasta. Jumala on määritellyt, mikä on oikein ja mikä väärin. Jumala on meitä korkeampi, joten hänellä on myös valta asettaa laki ihmisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Kun esimerkiksi ateismissa kielletään Jumala, silloin ihminen itse määrittelee, mikä on oikein ja mikä väärin. Tällöin kuka tahansa ihminen voi tehdä väärin ja jos joku tulee nuhtelemaan väärästä teosta, niin hän voi
vastata, että mikä sinä olet tuomitsemaan minua, sinä olet ihminen siinä missä minäkin. Oikeasta ja väärästä tulee siis subjektiivisia ilman Jumalaa. Jatkoin vastausta kertomalla eri eettisistä ongelmista tieteessä ja myöhemmin vastasin myös kemiaan liittyvään kysymykseen.


Tentin jälkeen olin kiitollinen Jumalalle, että Hän antoi sanat tenttivastaukseeni. Myöhemmin samana päivänä saimme tietää tulokset tenteistä. Sain 5 filosofian kysymyksestä, 4 kemiaan liittyvästä kysymyksestä ja referaatista 4. Filosofian kurssiarvosanaksi muodostui siis 4. Olen edelleen todella kiitollinen Jumalalle, että hän auttoi minua läpäisemään filosofian tentin ja koko kurssin.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Abraham - kutsuttuna Jumalan suureen suunnitelmaan

Moni meistä voisi sanoa kuuluvansa Abrahamin ihailijakaartiin. Hänen vaiheensa tarjoavat paljon ajateltavaa ja samastumisenkin kohteita. Yksi puhuttelevimpia asioita on se, miten hän eri vaiheissa jätti elämänsä Jumalan käsiin.

Herra sanoi Abramille: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.” (1. Moos. 12:1-3)

Lähde maastasi. Hepreaksi se sanotaan: לֵך לְךָ מֵאָרְצְךָ  Lech lecha. Mene itsellesi! Suomeksi tämä on kömpelö ilmaisu, mutta heprean kielen rakenne mahdollistaa sen. Ehkäpä tämä tarkoittaa sitä, että Jumala kutsui Abramia lähtemään, koska oli varannut hänelle suuren siunauksen tulevaisuudessa. Siunaus oli siellä jossakin, jota kohti oli hyvä kulkea. Mene itsellesi! Mene kohti tulevaisuuttasi. Mikäli jäät paikallesi, olen siinäkin tapauksessa kanssasi, mutta saatat jäädä ilman siitä mitä olen sinulle luvannut. Lähde rohkeasti!

Tämä ei tarkoittanut, ettei Abram koskaan kohtaisi vaikeuksia elämässään; sitä Jumala ei hänelle luvannut. Mutta Jumala lupasi olla Abramin kanssa kaikissa vaiheissa. Aikamoista tekstiä, mutta myös hyvää tekstiä tutkittavaksi lähetyksen haasteiden äärellä.

Tavallisesti puhumme Abrahamista, vaikka aluksi patriarkan nimi oli Abram. Nimi on luonnollisesti myös hepreaa ja tarkoittaa ”korotettua isää”. Abram oli tässä vaiheessa 75-vuotias. On mielenkiintoista, että henkilökohtainen kutsu tuli näin myöhäisessä vaiheessa elämää! Mooseskin oli vanha, kun hän sai kutsun Jumalalta. Raamatussa kerrotaan, että Mooses oli 80-vuotias, kun hän ja Aaron menivät faraon luo (2. Moos. 7). Tämä siis tarkoittaa, että Mooses saattoi teoriassa olla 79–80 -vuotias saadessaan kutsun. Vanhan testamentin kaksi hyvin keskeistä hahmoa kuulivat lähtölaukauksen tehtävälleen ollessaan jo yli 70 vuotta vanhoja.  

Viisi lukua myöhemmin luemme seuraavasti:
Kun Abram oli yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, Herra ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Minä olen Jumala, Kaikkivaltias. Vaella koko sydämestäsi minun tahtoni mukaisesti, niin minä otan sinut liittoon kanssani ja teen suureksi sinun jälkeläistesi määrän.” Abram heittäytyi kasvoilleen, ja Jumala sanoi hänelle: ”Tällainen on liitto, johon minä sinut otan. Sinusta on tuleva monien kansojen kantaisä. Älköön siis nimesi enää olko Abram, vaan olkoon se Abraham, koska minä teen sinusta kansojen paljouden isän. Minä annan sinulle paljon jälkeläisiä, ja sinusta on polveutuva kansakuntia ja kuninkaita.” (1. Moos. 17:1-6)

Abram sai uuden nimen. Hieman myöhemmin samassa luvussa puhutaan ympärileikkauksesta. Ei ole kaukaa haettua verrata ympärileikkausta kasteeseen. Myös omassa luterilaisessa kirkossamme on tapana, että lapsen nimi dokumentoidaan ensimmäisen kerran kasteen yhteydessä. Abramin uudeksi nimeksi tulee siis Abraham, joka suomeksi tarkoittaa ”Isä monelle”, ”Monien Isä”.



Abramin lisäksi myös hänen vaimonsa Sarai sai uuden nimen:
Jumala sanoi vielä Abrahamille: ”Vaimoasi Saraita älä enää kutsu Saraiksi, vaan hänen nimensä olkoon Saara. Minä siunaan häntä ja annan hänen synnyttää sinulle pojan. Minä siunaan häntä: monet kansakunnat saavat hänestä alkunsa, ja hänestä polveutuu kansojen kuninkaita.” (1. Moos. 17:15–16)

Sarain nimen perusmerkitys ei tässä muutu, vaikka nimiin liittyen kabbalasta, keskiajalla Euroopassa kehitellystä juutalaisuuden mystisestä perinteestä, löytyy mielenkiintoinen selitys. Kabbalan suhteen kannattaa olla varovainen, koska mystiikan lisäksi se sisältää myös okkultismia. Kabbala on tooran tulkintaa, jossa pyritään löytämään tekstin kirjaimellisen pintatason takaa syvempiä, symbolisia merkityksiä. Se sisältää esimerkiksi numerologiaa eli oppia numeroista. Hepreankielessä jokaista kirjainta vastaa tietty numero.

Sarain nimen ensimmäinen versio päättyy kirjaimeen jod, י . Jotkut rabbit ovat sitä mieltä, että jod nimen lopussa kuvaa Jumalan voimaa luojana. Jod-kirjain on myös Jumalan nimen (Jahven) ensimmäinen kirjain. Saaran myöhempi nimi taas loppuu kirjaimeen he, ה, mikä rabbien mukaan symboloi hänen siunattua tilaansa tulevaisuudessa. Tämä on esimerkki juutalaisesta eksegeesistä eli tekstin tulkinnasta. Sanotaan, että tooralla eli viidellä Mooseksen kirjalla on seitsemätkymmenet kasvot. Ajatellaan, että jokainen kirjain on kuin kulho, joka sisältää monia erilaisia nyansseja.

Jatkamme kulkua eteenpäin Abrahamin polulla. Oli kulunut jo 24 vuotta siitä, kun Jumala ensimmäisen kerran oli puhunut tulevasta pojasta. Saattaa olla, että patriarkka Abraham tarvitsi rohkaisua tässä vaiheessa.

Herra ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa. Abraham istui telttansa ovella päivän ollessa kuumimmillaan, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki kolmen miehen lähestyvän. Heti heidät nähtyään hän juoksi teltan ovelta heitä vastaan ja tervehti heitä kumartaen maahan asti. Hän sanoi: “Herrani, suothan minulle sen kunnian, ettet kulje palvelijasi ohi. Saanko tuoda teille vähän vettä, jotta voitte pestä jalkanne ja levähtää puun varjossa? Minä haen hiukan syötävää, niin että voitte virkistäytyä ennen kuin jatkatte matkaanne. Levähtääksenne te varmaan poikkesitte minun, palvelijanne luo.” He sanoivat: “Hyvä on, tee niin.” (1. Moos. 18:1-5)

Jumala itse kävi Abrahamin luona ja vahvisti antamansa lupauksen. Emme voi tietää varmasti, keitä nämä vierailijat olivat. Raamattu kertoo meille vain, että kolme miestä tuli kylään.

Seuraavassa luvussa 19 tapahtumat saavat jatkoa. Siinä kerrotaan Sodoman pahuudesta ja Lootin pelastumisesta Sodomasta.

Kun enkelit saapuivat illan suussa Sodomaan, oli Loot istumassa kaupunginportin aukiolla. Heidät nähdessään hän nousi, meni heitä vastaan, heittäytyi kasvoilleen maahan ja tervehti heitä sanoen: ”Tulkaa, herrani, minun matalaan majaani yöksi, niin voitte pestä matkan pölyt jaloistanne. Heti aamusta voitte sitten jatkaa matkaanne.” He vastasivat: ”Ei, me yövymme ulkosalla.” Mutta Loot pyyteli heitä hartaasti, kunnes he lähtivät hänen mukaansa ja tulivat hänen kotiinsa. Hän valmisti heille runsaan aterian ja leipoi happamattomia leipiä, ja he söivät. (1. Moos. 19:1-3)

Nykyinen kirkkoraamattu kääntää luvun alun sanalla ”enkelit”. Alkutekstissä puhutaan kuitenkin ”kahdesta enkelistä” eli שני מלאכים. Raamatunkäännös vuodelta 1933 käyttää sekin ilmaisua ”kaksi enkeliä”.

Luvussa 18 puhuttiin kolmen miehen vierailusta. Voisi ajatella, että kaksi näistä vieraista olisivat enkeleitä, jotka kävivät ensin Abrahamia tapaamassa ja sitten jatkoivat matkaansa Sodomaan. Kuka oli kolmas, jota teksti itse kutsuu sanalla Herra (18:22)? Isä Jumalan kasvoihin ihminen ei voi katsoa ja jäädä henkiin. Ei kuulosta kovin uskottavalta, että Isä itse olisi ollut aavikolla Abrahamia tapaamassa. Tätä kohtaa on tulkittu monin eri tavoin.

Emme tietääkseni tunne Raamatusta sellaista tilannetta, jossa Pyhä Henki olisi näyttäytynyt ihmisen muodossa. Sitä vastoin olemme lukeneet, että Sana tuli lihaksi. Messiaanisessa traditiossa ajatellaan myös, että Jeesus Messias on Elävä toora eli viisi Mooseksen kirjaa. Danielin kirjan kolmannesta luvusta luemme kolmesta ystävästä, jotka joutuivat tuliseen uuniin. Heidän seurassaan oli neljäs hahmo, joka kuningas Nebukadnessarin mukaan näytti aivan ”jumalolennolta”. Eräs messiaaninen pastori Jerusalemista on esittänyt tulkinnan, että luvussa 18 Abrahamin vieraana kävi Jeesus kahden enkelin kanssa, ja seuraavassa luvussa Lootin yhteydessä puhutaan näistä samoista enkeleistä.


Luvussa 21 Abrahamia kohtaa valtava ilo:  
Herra piti huolen Saarasta, kuten oli sanonut, ja täytti antamansa lupauksen. Saara tuli raskaaksi ja synnytti Abrahamille hänen vanhoilla päivillään pojan. Se tapahtui juuri siihen aikaan, jonka Jumala oli ilmoittanut – – Abraham oli satavuotias, kun hänen poikansa Iisak syntyi. (1. Moos. 21:1-2,5)

Tämä on hyvin rohkaisevaa luettavaa – varsinkin ihmiselle, joka odottaa Herralta lupauksen täyttymistä. Herra piti huolen, kuten oli sanonut – hän täytti antamansa lupauksen. Jokainen, joka on saanut rukousvastauksen voi helposti ymmärtää miten tärkeitä nämä sanat ovat. Se taas, joka odottaa, voi olla varma, että minkä Jumala on luvannut, sen hän myös toteuttaa. Raamattu ei kuitenkaan lupaa helppoa odotusaikaa. Tässä tapauksessa odotus kesti 25 vuotta. Jonkun toisen kohdalla se voi kestää jopa pidempään.

Kun näistä tapahtumista oli kulunut jonkin aikaa, Jumala tahtoi koetella Abrahamia ja sanoi hänelle: “Abraham!” Abraham vastasi: ”Tässä olen.” Ja Jumala sanoi: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat, lähde Morian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka minä sinulle osoitan.” Aamulla heti noustuaan Abraham satuloi aasin ja otti mukaansa kaksi palvelijaa sekä poikansa Iisakin. (1. Moos. 22:1-3)

Luultavasti olemme nyt Abrahamin elämän vaikeimmassa tienhaarassa. Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että Herra ei edes yritä pehmentää antamaansa kovaa tehtävää. Hepreassa käytetään taas ilmaisua ”mene itsellesi” eli ”lech-lecha”. Lähde Morian maahan. Jumalan kehotuksen tottelemiseen sisältyy siunaus, joka tässä vaiheessa on todella tarkkaan kätketty.

Ota poikasi. Ainoasi. Se jota rakastat.

Mitä tapahtuu? Vitkutteleeko Abraham? Miettiikö, pitäisikö vielä rukoilla uudestaan? Ei todellakaan. Kolmannessa jakeessa lukee yksinkertaisesti: Aamulla heti noustuaan Abraham satuloi aasin. On vaikea ymmärtää, mistä tämä luottamus on peräisin, paitsi, että se tulee Jumalalta itseltään.

Me kaikki muistamme, että kertomus päättyi hyvin. Abraham sai nostaa katseensa ja kuunnella miten Herran enkeli huusi taivaasta:
Koska sinä tämän teit etkä kieltänyt minulta ainoaa poikaasi, minä vannon itseni kautta, että siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle jälkeläisiä niin paljon, että he ovat kuin taivaan tähdet tai hiekanjyvät meren rannalla. (1. Moos. 22:16–17)

Uskon, että tässä on enemmän kuin Abraham. Voisi sanoa, että tästä kaikki alkaa. Tai ainakin, että iso este on raivattu pois tieltä. Pelastushistoria on pelastettu ja matka jatkuu. Abrahamin elämän tarinassa kaikuu Golgata, yli 2000 vuotta ennen kuin Jeesus taistelee Getsemanen puutarhassa. Herra on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Emme ole riippuvaisia omasta voimastamme, vaan tästä samasta Herrasta, joka sanoo sinulle ja minulle tänään: ”Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää.”

Magnus Riska

Kirjoitus on Juurilla - juutalaistyön näkymiä -julkaisusta. Julkaisu on saatavilla Pala maailmalta -kaupasta.

perjantai 18. elokuuta 2017

"Onko lähetystyössä kivaa?" ja muita kysymyksiä Ukrainaan

Eurajoen seurakunnan rippikoululaiset haastattelivat Ukrainan-lähettejä. 

Keitä perheeseenne kuuluu?
Perheeseemme kuuluu Risto, 49v. koulutukseltaan diplomi-insinööri, Marja, 41v, koulutukseltaan kielenkääntäjä, Sade 10v., Linnea 8v., Lauri 5v. ja Akseli 2v.  

Milloin lähditte lähetystyöhön?
Marja lähti lähetystyöhön opintojen ja Englannissa vapaaehtoistyössä vietetyn vuoden jälkeen vuonna 2002, eli 15 vuotta sitten. Risto käytyään lähetyskurssin ja avioiduttuaan Marjan kanssa vuonna 2004.

Miksi lähditte lähetystyöhön?
Pitkä tarina, mutta lyhyesti sen voi ilmaista näin: Jumalan kutsusta ja johdatuksesta.

Kuinka kauan olette olleet Ukrainassa ja milloin ajattelitte palata Suomeen?
Olemme olleet Ukrainassa jo yhdeksän vuotta ja olemme täällä niin kauan kuin Jumala suo.

Millaista lähetystyötä teette?
Olemme Ukrainassa juutalaisia tavoittavassa työssä Jews for Jesus -järjestön työyhteydessä. Riston työ on paljolti katuevankeliointa, kotikäyntejä sekä sapattien ja juutalaisten juhlien järjestämistä ja niihin kutsumista. Marja auttaa lähinnä kirjallisissa töissä ja käännöksissä, mutta suurin osa hänen ajastaan kuluu lasten ehdoilla.

Teettekö jotain muita töitä lähetystyön lisäksi?
Täällä saa tehdä aivan vapaasti lähetystyötä, joten olemme keskittyneet nimenomaan evankeliointiin.

Minkälaiselta lähetystyö tuntuu?
Osittain samanlaiselta, kuin mikä tahansa muukin työ, mutta erityisen hienolta ja merkitykselliseltä, maailman tärkeimmältä, sellaisina hetkinä, kun on saanut kertoa toiselle ihmiselle Jumalan meille valmistamasta pelastuksesta Pojassaan Jeesuksessa.

Onko lähetystyö muuttanut elämäänne?
Elämä itsessään on täynnä muutoksia. Perheemme on kasvanut pikkuhiljaa näiden 15 vuoden aikana yhdestä lähetistä kuusihenkiseksi lähettiperheeksi ja lähetystyö on koko ajan ollut osa perheemme elämää, joten on vaikea sanoa lähetystyön muuttaneen elämäämme.

Onko lähetystyö hauskaa vai ei?
Lähetystyössä, kuten muissakin töissä, on hyvät ja huonot hetkensä.

Onko ollut ongelmia lähetystyössä?
Jumalan vastustaja ei tahdo ihmisten pelastuvan ja haluaa siksi laittaa aina kapuloita rattaisiin esim. lähetystyötä vaikeuttavan lainsäädännön kautta. Mutta toisaalta mitään ei tapahdu Jumalan sallimatta ja Jumala voi kääntää vaikeudet voitoksi. Emme varmasti koskaan olisi tulleet ajatelleeksi muuttoa Pietarista Odessaan, jollei olisi ollut pakko. Ja meidän nähdäksemme näin on ollut meidän perheelle paljon parempi. Suurimmat ongelmat ovat kuitenkin lähtöisin omasta itsestä. Jos ei vietä tarpeeksi aikaa Jumalan ja Jumalan Sanan edessä hiljentyen, niin silloin on paljon vaikeampi toisillekaan kertoa Taivaan Isästä ja Jeesuksesta.

Mitä tarkoittaa nimikkolähetti?
Nimikkolähetti on lähetystyöntekijä, jonka tukemisesta taloudellisesti seurakunta on tehnyt sopimuksen lähettävän järjestön kanssa ja jonka puolesta seurakunnassa rukoillaan. Kotimaassa ollessaan nimikkolähetti käy nimikkoseurakunnissaan kertomassa työstään ja kuulumisistaan. Kentällä ollessaan nimikkolähetti on yhteydessä nimikkoseurakuntiinsa lähettämällä niihin säännöllisesti kirjeitä ja viestejä, joissa kertoo kuulumisistaan ja asioista, joiden puolesta pyytää rukoilemaan.


Miten lähetystyöntekijöiden lasten koulunkäynti suoritetaan?
Kaksi vanhinta lastamme käy tavallista paikallista koulua venäjän kielellä ja lisäksi tekee kotona Suomen koulun tehtäviä.

Miten teidän lapsenne viihtyvät?
Lapset viihtyvät vaihtelevasti. Omankielisiä leikkitovereita heillä on ikävä, sekä isovanhempia ja serkkuja ja Suomen koulua.

Ovatko lapsenne saaneet uusia ystäviä?
Lapsilla on kavereita lähinnä koulussa ja kerhossa, mutta useimmin meillä käy leikkimässä naapurin tyttö, joka on iältään meidän tyttöjen välistä.

Onko lapsillanne harrastuksia?
Tytöt käyvät mielellään ompelu-, muovailu- ja kokkikerhossa tai piirtelevät. Lauri aloitti juuri jalkapallon, jossa on harjoituksia kolmesti viikossa.

Miten teillä arki sujuu?
Risto vie aamulla tytöt kouluun ja Laurin kerhoon ja Marja hakee heidät Akselin kanssa iltapäivällä. Lapset vietyään Risto keskittyy lopun päivää töihin, joko kotona työhuoneessa tai sitten kodin ulkopuolella. Marja keskittyy aamupäivällä kodinhoitoon ja lapset haettuaan auttaa tarvittaessa tehtävissä. Sitten onkin taas ilta-aterian ja iltatoimien aika, jollei ole välillä mitään harrastusta.

Millainen koti teillä on?
Asumme täällä suuren 9-kerroksisen talon 8. kerroksessa kolmen huoneen ja keittiön asunnossa vuokralla.

Mitä teette vapaa-ajalla?
Vapaa-ajalla saatamme tavata ystäviä, käydä heidän kanssaan luontoretkellä tai merenrannalla. Myös kulttuuritarjontaa kaupungissa riittää. Vähän aikaa sitten kävimme baletissa, delfinaariossa ja Mielenkiintoisen tieteen museossa, joka on lasten lempipaikka.

Mikä on ollut mukavinta?
Mukavinta ovat ihanat, lämminsydämiset ihmiset ja pitkä kesä. Odessalaiset ovat kuuluja erilaisuuden siedon lisäksi myös huumorintajustaan.

Onko teillä ikävä Suomeen?
Emme juurikaan ikävöi Suomea, mutta toki joitain asioita Suomesta ikävöimme, kuten siirappia ja fariinisokeria, karjalanpiirakoita, Fazerin sinistä, lakua ja salmiakkia, metsää ja järveä, ystäviä ja sukulaisia. Mutta vietämme yleensä kesälomamme Suomessa, joten mitenkään ylivoimaista ikävää ei ole.
  
Millaista on asua Odessassa?
Elämä täällä Odessassa on ihan tavallista arkea suurkaupungissa (miljoona asukasta), joka ei tosin tunnu kovin suurelta. Erona Suomeen verrattuna on tietysti se, että oman perheen lisäksi ei ole ketään, jonka kanssa puhua suomea. Kaikki asiat hoidetaan täällä venäjäksi ja lapset opiskelevat koulussa venäjänkielisestä luokasta huolimatta yhtä paljon myös ukrainaa.

Onko Odessassa muita lähetystyöntekijöitä Suomesta? Tai oletteko tavanneet muita suomalaisia siellä ollessanne?
Täällä ei ole muita suomalaisia lähettejä, mutta tiedämme että eräällä suomalaisella liikemiehellä on täällä paikallinen perhe. Joku satunnainen turisti, opiskelija ja työmatkalainen on myös tullut kadulla vastaan.

Oletteko oppineet puhumaan ukrainaa ja mitä kieltä käytätte siellä? 
Emme puhu lainkaan ukrainaa. Odessa on venäjänkielinen kaupunki, vaikka onkin Ukrainassa. Lapset kyllä oppivat koulussa venäjän lisäksi myös ukrainaa ja englantia ekasta luokasta alkaen.

Onko siellä kirkkoa?
Kotiseurakuntamme on pieni luterilainen seurakunta, joka kuuluu Ukrainan luterilaiseen kirkkoon. Toinen luterilainen seurakunta on saksalainen.

Mikä on seuraava lähetystehtävämaa, jonne haluaisitte?
Emme ole suunnitelleet vaihtavamme maata, mutta jos niin kävisi, Israel voisi olla seuraava paikka.

Mitä lähetystyö ylipäätänsä on?
Lähetystyö on Jumalasta ja Jeesuksesta kertomista ihmisille, jotka eivät Häntä vielä tunne. Usein siihen liittyy lähimmäisen kokonaisvaltainen auttaminen Jeesuksen antaman mallin mukaan. Lähetystyön keskeiset sisällöt on ilmaistu Raamatussa kahdessa kohdassa, jotka ainakin meidän piti rippikoulussa osata ulkoa, niin kutsutussa pienoisevankeliumissa, Joh. 3:16 "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän." ja Jeesuksen antamassa lähetyskäskyssä, Matt. 28:19-20. "Menkää siis, ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaiken, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."

Toisin sanoen haluamme kertoa ihmisille, että me, myös sinä ja minä, olemme mittaamattoman arvokkaita Jumalan luomistöitä, joita Hän rakastaa aivan älyttömän paljon. Jumala on antanut meille ikuisen sielun, mikä tarkoittaa, ettei elämämme pääty kuolemaan, vaan tämän elämän jälkeen vietämme ikuisuutemme joko erossa Jumalasta tai Jumalan kanssa. Tämän elämän aikana ratkaistaan, missä tulemme ikuisuutemme viettämään. Adamin ja Eevan perillisinä olemme kaikki osallisia perisynnistä. Sen huomaa siitä, että meillä on taipumus tehdä pahaa, ilman että sitä meille opetettaisiin, sen sijaan hyvän tekemistä on opeteltava. Synti on kaikkea sitä, mikä luo muuria meidän ja Jumalan ja meidän ja lähimmäistemme eli toisten ihmisten välille. Ei ainoastaan varastaminen ja valehtelu ja tappaminen ja pettäminen ole syntejä, vaan syntiä on myös juoruilu ja kateus, ahneus ja itsekkyys ja ylpeys. Jumala on kuitenkin Pyhä Jumala, joka ei voi hyväksyä lähelleen ketään synnin saastuttamaa.

Miksi sitten Jumala on luonut meidät tällaisiksi? Kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, ettei kukaan voisi ylpeillä ja kuvitella pelastuvansa omalla hyvällä elämällään ja omilla ansioillaan, vaan ymmärtäisi, että pelastus tulee yksin Jumalalta ja on ansaitsematonta armoa. Martti Lutherin sanoin "Pelastumme yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden". Toisekseen, jotta kukaan ei pelastuisi pakosta. Jumala ei pakota meitä luokseen, vaan kutsuu meitä rakkaudellaan ja antaa mahdollisuuden päästä Jeesuksen kautta lähelleen, kaikille niille, jotka sitä haluavat. Mutta Hän rakastaa meitä niin paljon, että antaa meille mahdollisuuden valita toisinkin.

Risti on merkkinä Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Jumala ei jättänyt luomaansa maailmaa oman onnensa nojaan, ei jäänyt katselemaan ihmisten kärsimyksiä maailman ulkopuolelta siihen tapaan, kuin me katselemme nälkäisiä lapsia tai luonnonmullistusten uhreja tv-uutisissa ajatellen, että "voi voi raukkoja, mutta onneksi meillä on asiat paremmin". Ei niin, vaan Hän syntyi itse tähän maailmaan, ihmiseksi ihmisten joukkoon, jotta voisi pelastaa meidät. Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, sai kokea samoja kärsimyksiä ja kiusauksia kuin muutkin ihmiset, mutta erotukseksi meistä muista, hän ei kiusauksissa langennut syntiin vaan eli täydellisen synnittömän elämän, otti koko maailman synnin päälleen ja antoi henkensä ristillä uhriksi sovittaakseen meidät Jumalan kanssa ja avatakseen meille tien Taivaan Isän luo. Hän voitti kuoleman ja nousi kuolleista kolmantena päivänä. Jeesuksen uhrin ansiosta meillä on lupa lähestyä Pyhä Jumalaa kutsuen Häntä Taivaan Isäksi. Jeesuksen tähden Jumala lupaa antaa meille anteeksi synnit, joita kadumme ja jotka hänelle tunnustamme. Hän halua antaa meille uuden elämän Pyhän Hengen kautta, täyttäen meitä rakkaudellaan, niin että voimme toimia hänen työtövereinaan tässä maailmassa. Että voimme olla siunaukseksi lähimmäisillemme, kaikille ihmisille, joita kohtaamme, ja kertoa Hänen rakkaudestaan meitä kohtaan.



torstai 17. elokuuta 2017

Kylväjän työn alkutunnelmia Mongoliassa 20 vuotta sitten



Tänään tulee kuluneeksi 20 vuotta Kylväjän työn alkamisesta Mongoliassa. Ensimmäisinä lähetystyöntekijöinä Mongoliaan lähti Marttilan perhe: Pentti, Marja-Kaarina, Joona (silloin 5 vuotta) ja Teresa (silloin 2 vuotta). Marja-Kaarina Marttila kertoo koko perheen puolesta lähdön ja alkuvaiheen muistoja ja vaikutelmia:


Air Chinan koneen laskeutuessa keskipäivän aikaan Ulaanbaatarin pienelle kentälle 18.8. katselimme lentokoneen ikkunasta karua rusehtavaa maisemaa, vuoria ja laaksoja.  Joona hihkaisi innoissaan: ”Äiti, mä näin dinosauruksen juoksevan tuolla!” Olimme kuulleet, että Mongoliasta on löytynyt hyvin säilyneitä fossiileja.

Norjalainen lähetti oli meitä vastassa ja katselimme hänen kyydissään lyhyen kierroksen pääkaupungin ränsistynyttä keskustaa. Maali karisi vaaleanpunaisista rakennuksista ja joka kulmassa oli pieni kioskihökkeli. Ihmiset kantoivat maitotonkkaa tai kokonaista lampaanruhoa, oli vilkas kauppapäivä. Vanhat Volgat ja Ladat ajoivat harvakseltaan kommunismista muistuttavilla kuoppaisilla mutta leveillä kaduilla. Päivänvalo oli erilaista kuin kotimaassa ja sitä oli paljon! Kirkas aurinko paistoi syvän siniseltä taivaalta ja hiekkapöly tuntui kurkussa ja silmissä. Sen kesän sateet olivat kuulemma jääneet vähiin. Venäjän armeijalta vapautuneeseen parakkiin kyhätyssä NLM:n toimistossa tutustuimme ensimmäiseen mongoliin, Pujeen, joka nykyään on teologisen oppilaitoksen rehtori. Tyrmistyimme, kun hän avasi kassakaapin ja mätti sinne muovisäkillisen tugrikeja, paikallista kovasta inflaatiosta kärsinyttä valuuttaa.

Tsagaan sarin -juhla vuonna 1998.
Menin katsomaan meille vuokrattua asuntoa ja heti ulko-ovella tuli vastaan afrikkalainen lapsuuteni. Roskakuilun ovi oli auki ja määkivä vuohilauma ruokaili jätteiden ääressä. Muutimme korkeaan kerrostaloon, jonka rikkirevityt rappujen kaiteet olivat vaarallisen harvassa. Mikä tahansa, minkä sai irti ja muutettua rahaksi, oli kelvannut ohikulkijoille. Jaoimme eteisen naapuriperheen kanssa ja myös puhelin oli yhteinen.  Eteisessämme naapuri teurasti syksyn alussa pässin, jonka lihaa saimme maistella ensimmäisen uudenvuodenjuhlan aikaan. Olimme talon ainoat ulkomaalaiset ja meitä tultiin tervehtimään ovelle asti. Myös lamabuddhalainen nuori munkki tuli kysymään ruoka-almua säkkinsä kanssa. Olin hakemassa hänelle leipäpalaa keittiöstä, kun naapuri tuli sanomaan, että älä anna. Naapuri oli omien sanojensa mukaan kommunistisen puolueen jäsen, mikä meille selvisi myöhemmin. Sähköt ja vesi katkesivat päivittäin, ja huomasimme, että lieden johto tuli suoraan verkosta ilman minkäänlaista sulaketta. Alkupäivien suurin haaste oli löytää ruokakaupat ja niistä nelihenkiselle perheelle sopivia ruoka-aineksia. Kauppoja ei ollut merkitty kyltein, ja kun lopulta löysi yhden, saattoi siellä olla hyllymetreittäin makeisia ja votkaa! Rappukäytävä oli pimeä ja kuljimme taskulampun kanssa iltaisin. Päivisin oli turvallista, mutta pimeyden laskeuduttua ei tehnyt mieli yksin ulos, sillä vain muutamat kadut oli valaistu hämärillä rikkinäisillä katulampuilla.

Laitoimme kodin pystyyn ja siitä tulikin ensimmäisenä syksynä kaivattu levonpaikka, jossa aviopuolisoina ja perheenä jaoimme kaiken päivän aikana kohdatun uuden ja kummallisen. Joona meni englanninkieliseen preschooliin (esikoulu) ja alkoi puhua englannin, mongolin, korean ja venäjän sekoitusta. Teresalle saimme hoitajaksi nuoren äidin, Hishgeen, josta tuli meille avainhenkilö kielen ja kulttuurin omaksumisessa. Nykyään hän on Sain medee -seurakunnan vetäjä yhdessä miehensä pastori Sainaan kanssa.

Me vanhemmat aloitimme kielikoulun ja kuljimme joka aamu kaupungin toiselle laidalle ruostuneella minibussilla, jonka kuski kaahasi pelottavaa vauhtia. Opimme alkuviikkoina mongolia nopeaan tahtiin, sillä juuri kukaan ei puhunut englantia ja kaupungissa oli vähän ulkomaalaisia. Kielikoulussa tajusimme, että olimme tulleet keskelle uudemman lähetyshistorian ”kultaryntäystä”. Lähetysjärjestöt ympäri maailmaa olivat lähettäneet uuteen maahan pioneerityöhön valitsemansa ja kouluttamansa etulinjan sissit. Joukko puhkui intoa ja jakoi näkemyksiään mongolien voittamiseksi Kristukselle. Valitettavasti jotkut lähtivät kotimaahansa jo ensimmäisenä talvena, kun mittari näytti parin kuukauden ajan yli 20 asteen pakkasia ja öisin pakkasta saattoi olla 40 astetta.

Menimme ensimmäisenä sunnuntaina jumalanpalvelukseen norjalaisten juuri aloittamaan luterilaiseen Bajriin medee -seurakuntaan, joka kokoontui toimistoparakin päädyssä. Norjalainen pastori kastoi perheen, joka oli läheiseltä jurtta-alueelta. Lapsia oli paljon ja he vetivät heti Joonan ja Teresan mukaan leikkeihinsä. Pieni sen tien kulkijoiden joukko sulki meidät siunauksiinsa ja koimme, että meitä oli odotettu. Iloitsimme, että olimme keskellä seurakuntaa, joka rukoili, lauloi ja kuunteli Jumalan sanaa. Nämä ihmiset tulivat meille seuraavina vuosina tutuiksi ja rakkaiksi.  

Teologisen seminaarin opettajat 1998.
Heti alkuviikkoina Marja-Kaarinaa pyydettiin mukaan teologisen oppilaitoksen perustamishankkeeseen, sillä maassa oli vain muutama teologian maisterin tutkinnon suorittanut, joiden todistuksilla anottiin rekisteröintiä. Pentti sai pian vastuulleen norjalaisten aloittaman ja Noradin rahoittaman projektin, jonka villanjalostuskursseilla autettiin pääkaupungin naisia aloittamaan pieniä kudontayrityksiä perheen elannon saamiseksi. Teimme työtä projektissa ja vapaa-aikana palvelimme seurakunnassa. Saimme olla viemässä ilosanomaa ja olla todistamassa herätystä, joka pyyhki yli Mongolian vuosituhannen päättyessä. Sekä yhteiskunta että uudet kirkot olivat nopeassa muutoksen tilassa ja arjen vaikeuksissakin koimme kulkevamme Jumalan etukäteen valmistamissa askelissa.

Seurakunnan elämää vuonna 2000.
Aloitimme työkauden loppuvaiheessa Hishgeen ja Sainaan kanssa uutta seurakuntaa pääkaupungin toisella laidalla. Siitä kasvoi Sain medee -seurakunta. Menimme toiselle työkaudelle 2001 ja siinä vaiheessa rekisteröimme Kylväjän FLOM-M-nimellä ja aloitimme itsenäisen työn ja uuden projektin. Työ on kasvanut pienestä alusta laajemmaksi ja monet ovat palvelleet Mongolian-kentällä. Tähän asti on Herra auttanut. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Anteeksiannosta

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden pienjulkaisuumme Armosta lähetystyössä on koottu kertomuksia ja kokemuksia armosta ja armon vieraudesta Kylväjän työalueilta. Armon tarvitsijan paikalla ovat yhtä lailla paikalliset kuin lähetystyöntekijätkin. Tilaa Armosta lähetystyössä Pala maailmalta -verkkokaupasta 2 euron hintaan.



Oli menossa toimistomme viikkohartaus. Tällä kertaa puhujana oli paikallinen työtoverini ja ystäväni, joka oli valinnut aiheekseen ystävyyden. Hän kysyi meiltä, millainen on mielestämme hyvä ystävä. Mukana hartaudessa oli parikymmentä henkeä, suurin osa paikallisia, mutta muutama ulkomaalainenkin oli mukana.

Täkäläiseen tapaan kysymykseen tuli reippaasti vastauksia: hyvä ystävä on luotettava, rehellinen ja myötätuntoinen; hän myös auttaa tarvittaessa ja hän kuuntelee ystävän huolia. Oikean ystävän pitäisi myös pystyä iloitsemaan toisen menestyksestä. Tästä iloitsemisen taidosta pysähdyttiin keskustelemaan, joidenkin mielestä se on vaikeaa. Tässä kulttuurissa ihmiset pystyvät helposti sanomaan, missä asiassa ovat hyviä, sen sijaan toisten rohkaiseminen ei välttämättä ole helppoa. Itse suomalaisena pohdin, että minun on vaikea sanoa, että osaan jonkin asian hyvin, yleensä oletan muiden olevan kaikessa parempia kuin itse olen.

Keskustelu jatkui: hyvä ystävä antaa anteeksi. Puhuja kysyi, onko helppoa vai vaikeaa pyytää anteeksi, jos on tehnyt jotain väärin. Ensimmäinen vastaaja sanoi, että anteeksipyytäminen on vaikeaa. Sitten tuli useita toisenlaisia mielipiteitä. Kokenut raamatunkääntäjä, jo kuuttakymmentä lähestyvä rouva sanoi: ”Minä kyllä yritän pyytää mahdollisimman pian anteeksi, jos olen loukannut jotakuta. Silloin asia ei jää painamaan omaatuntoani ja välit toisten kanssa pysyvät hyvinä.” Tässä maassa elämme häpeäkulttuurissa ja ihmiset ovat hyvin herkkiä pyytämään pienintäkin asiaa anteeksi, varsinkin vieraammilta.


Puhuja oli kirjoittanut taululle pitkän listan hyvän ystävän ominaisuuksia. Sitten hän kysyi: ”Onko sellaista ihmistä, jolla on kaikki nämä ominaisuudet?” Vastauksena oli hiljaisuus. Sitten joku oivalsi: ”Vain Jeesus on sellainen.” Hartaus päättyi 1. Johanneksen kirjeen 4. luvun kehotukseen rakastaa toinen toistamme ja 10. jakeeseen: ”Siinä on rakkaus, ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”



Tavallisesti hartaus päätetään rukoukseen, mutta ennen sitä kirjanpitäjämme, jonka nimi on suomeksi ’muisto’, kysyi, voisiko hän sanoa jotain. Hänellä on kolme lasta, yksi niistä vilkas tytär, jonka nimi tarkoittaa enkeliä. Hän puhui rauhallisesti: ”Me tarvitsemme anteeksiantoa, Jumalalta ja ihmisiltä. Jos minua painaa syyllisyys jostain pahasta teosta, se on kuin kantaisin raskasta kiveä selässäni tai käteni olisivat kahleissa. Tällainen syyllisyys painoi minua, kun olin turhaan ollut vihainen tyttärelleni ja sanonut pahasti. Ajattelin, että minun olisi hyvä pyytää anteeksi, oikeastaan minun pitäisi tehdä se. Mutta emmin, koska ajattelin, että jos pyydän lapseltani anteeksi, menetän auktoriteettini. Kuitenkaan ajatus ei jättänyt minua rauhaan ja tajusin sen olevan Jumalasta. Silti oli vaikea pyytää anteeksi, koska minähän olen äiti, jonka pitäisi olla esimerkkinä lapsilleni. Lopulta sain sen tehtyä. Ja tiedättekö, auktoriteettini ei siinä mennytkään, vaan suhteeni tyttäreeni muuttui paljon paremmaksi! Se oli Jumalan teko, kahleeni irtosivat ja kivi putosi selästäni!”

Kielityöntekijä, Kaukasia

torstai 10. elokuuta 2017

Aukeaako armon arvo?

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden pienjulkaisuumme Armosta lähetystyössä on koottu kertomuksia ja kokemuksia armosta ja armon vieraudesta Kylväjän työalueilta. Armon tarvitsijan paikalla ovat yhtä lailla paikalliset kuin lähetystyöntekijätkin. Tilaa Armosta lähetystyössä Pala maailmalta -verkkokaupasta 2 euron hintaan.

Näillä temppelissä myytävillä ema-tauluilla rukoillaan perheelle onnea ja
menestystä elämässä. Miten vaikea japanilaisen onkaan kääntyä
pois vanhoista uskomuksistaan Jeesuksen puoleen!

75-vuotias rouva Kazuko avaa ensi kertaa elämässään Raamatun raamattupiirissä ja kauhistelee samalla sen paksuutta. Aiemmin kirkolla pidetyssä konsertissa ja joulujuhlassa kuultu ja koettu oli herättänyt hänessä sen verran mielenkiintoa kristinuskoa kohtaan, että hän halusi tulla katsomaan, millaista raamattupiirissä on. Suuri tekijä oli myös se, että hänellä on yksi hyvä kristitty ystävä. 

Piirissä tutkimme sitä raamatunkohtaa, jossa Jeesus parantaa sokean Bartimeuksen. Kun Bartimeus kuuli, että Jeesus oli tulossa, hän alkoi huutaa: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Kysyin, miksiköhän ympärillä olleet ihmiset alkoivat nuhdella häntä siitä. Kazuko vastasi reippaasti, että sokean pyyntö oli kovin itsekäs. Ei ole sopivaa ajatella vain itseään ja tuoda sellaisella äänekkäällä tavalla esiin vain omia tarpeitaan ja kerjätä sääliä. Mielenkiintoista. Olikohan Kazukon vastauksen pohjalla sitä, että japanilaiseen kohteliaisuuteen kuuluu pidättyväisyys, omien tunteiden ja toiveiden murskaaminen taka-alalle ja todellisen minän kätkeminen? Myös Jumalan edessä. 

Kysyin sitten, ovatko he, kaksi piiriläistä, koskaan itse rukoilleet: ”Jumala, armahda minua.” Molemmat vastasivat kuin yhdestä suusta: ”En! Ei kukaan terve ihminen rukoile sellaista!” Kazukon kohdalla reaktion vielä ymmärtää, mutta olin hämmästynyt, kun 49-vuotias kristitty rouva Murakokaan ei keksinyt mitään syytä rukoilla niin kuin Bartimeus. Johtuisiko se siitä, että hän ei ole luterilaisen kirkon jäsen? Molemmille oli joka tapauksessa aivan uskomattoman tuntuista se, että minä myönsin rukoilevani Jumalalta armoa joka päivä. Siksi että olen syntinen. 

Vielä enemmän ymmälläni olen Hisakon suhteen. Hän on 38-vuotias nainen. Hänet on kastettu neljä ja puoli vuotta sitten ei-luterilaisessa kirkossa, mutta hän on käynyt jo lähes vuoden luterilaista raamattukoulua. Tästä kaikesta huolimatta Hisako väittää, ettei hän ole vielä koskaan saanut kokea iloa siitä, että on kastettu ja kristitty. Kasteen hän oli ottanut vain sitä varten, että sitä oli suositeltu hänelle. Jeesukselta hän odottaa sitä, että Jeesus auttaisi häntä tässä ja nyt. Siksi hänen ainut rukouksensa kuuluu: ”Jeesus, auta minua.” Apua ei kuitenkaan ole ilmaantunut. Nyt hän on väsynyt ja pettynyt, melkein katkerakin.

Jeesuksen ristinkuolemasta hän kuulee oppitunneilla päivittäin, niin että se on alkanut tuntua ihan aivopesulta. Hisako valittaa, ettei hän vieläkään ymmärrä evankeliumia. Kysyin, mistä sen sitten tietää, että joku on ymmärtänyt evankeliumin? Hän vastasi: ”Siitä, että kiittää rukouksessa syntien anteeksisaamisesta niin kuin luokkakaverini Manami tekee.” Itse hän ei sen sijaan ole vielä koskaan halunnut tai voinut rukoilla sillä tavalla. ”Minusta on saman tekevää, saako synnit anteeksi vai ei. Eihän siitä kuitenkaan kuole, vaikka tekeekin pahaa! On saman tekevää, onko taivas ja helvetti olemassa vai ei. En ole kiinnostunut siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Haluan, että Jeesus auttaa minua tässä elämässä, täällä maan päällä!” 

Miksi kastetulle ihmiselle sanojen ”armo” tai ”anteeksiantamus” kuuleminen ei tuo mieleen mitään myönteistä, niin että mieli niistä ilahtuisi ja pomppaisi kattoon? Ei kai muusta syystä kuin siitä, että Bartimeuksen avunhuudolle ei ole vielä löytynyt huutavaa tarvetta omassa elämässä. Ei vielä näe tai halua tunnustaa, että terveenäkin potee syntisairautta, joka lopulta varmasti tappaa, ei vain ruumiillisella, vaan myös iankaikkisella kuolemalla. Eikä vielä usko sitä, että Jeesus ei tyydy antamaan apua vain tähän elämään, vaan hän odottaa, että meille alkaisi kelvata myös hänen varsinainen ja suurin lahjansa: taivas yksin armosta, ilman ainuttakaan omaa ansiota. Yksin Pyhä Henki voi kirkastaa nämä asiat niin japanilaiselle kuin suomalaisellekin. 

Lea Lukka, Japani

perjantai 4. elokuuta 2017

Kaukasian-lähetin puhe Lähetyksen kesäpäivien kiitosjuhlassa Raahessa 18.6.2017

Työskentelen Kaukasiassa pienessä, kansainvälisessä koulussa opettajana. Meidän koulun perustajarehtori lähti viime jouluna vihdoin hyvin ansaitulle kausilomalle vuodeksi. Hän jätti aika isot saappaat täytettäväksi, mietimme, miten hänelle löytyy tuuraaja. Loppusyksystä pitkällisten hakuprosessien jälkeen sellainen kuitenkin löytyi.
Joululta maahan saapui vs. rehtorimme, amerikkalainen mies 83 v. ja rouvansa 82 v. He ovat ns. seniorilähettejä, sillä ovat aloittaneet oman lähetysuransa 60-luvulla Syyriassa ja ovat sen jälkeen olleet vuosia Itä-Afrikassa. Jossain vaiheessa he jäivät eläkkeelle, mutta sen jälkeen he ovat olleet siellä ja täällä milteipä toisen työuran verran.
Nyt heillä oli oma elämä ja eläkepäivät, lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset kotona Amerikassa, mutta heidän asenteensa on se, että kun Jumala kerran kutsuu, on lähdettävä. Toki he ovat sanoneet, että toivoivat, että olisi löytynyt joku nuorempi, innokkaampi, terävämpi, taitavampi. Mutta kun kerran sellaista ei ollut ja heidän oli mahdollista lähteä, he tulivat. Ja tiedättekö – he ovat olleet juuri sopivia meidän kouluumme! Olemme iloinneet siitä kokemuksesta ja näkemyksestä, jota he ovat tuoneet koululle.
Ajattelen, että tässä on esimerkkiä meille kaikille. Ensinnäkin, lähetyselämästä ei noin vain jäädä eläkkeelle. J Mutta tarkemmin ottaen, kuten amerikkalaiset sanoisivat: ”It is not your skill, talent or ability – it’s your availability.” Suomeksi: Ei ole kyse taidoistasi, lahjakkuudestasi, tai kyvykkyydestäsi, vaan siitä, että olemme käytettävissä. Nimenomaan siitä, että suostumme olemaan Jumalan käytettävissä ja saatavilla.
On helppo kyseenalaistaa: Mitä annettavaa meillä on? Pienellä joukolla tuppisuu-suomalaisia peräpohjolasta. Suomalaiset ovat jo kansakuntana alakuloon ja epäsosiaalisuuteen taipuva joukko. Emme ole aina erityisen sosiaalisia, kaunopuheisia, tai kohteliaita. Meitä on maailmassakin vain 5 miljoonaa. Mitä sellaisella porukalla voi saada aikaan? Eikö Jumala voisi käyttää jotakuta muuta?
Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että tämä kokemus omasta riittämättömyydestä ei jostain syystä muutu työkokemuksen karttuessa. Pidempi työura lähetyksen parissa ei automaattisesti takaa suurempaa työtehokkuutta tai menestystä. 6 vuotta kenttäkokemusta ei ole riittänyt tekemään ainakaan meistä itsevarmoja ja tehokkaita lähettejä. Pikemminkin päinvastoin.
Mitä pidempään olemme kentällä, sitä enemmän näkee tarpeita – kuinka paljon Kaukasiassa kaivattaisiin perustavanlaatuista raamattuopetusta, armon evankeliumia, anteeksiantamuksen opettelua, kristillistä avioliittotyötä. Ja sitä vähemmän tuntuu, että itse riittää ja pystyy jotain antamaan ja johonkin vaikuttamaan. Mutta niin lienee tarkoituskin.
Sillä kyse ei olekaan meistä, vaan Jumalasta. Kuka tahansa – myös sinä ja minä – voimme saada paljonkin aikaan, emme itsemme tai omien ansioidemme ja taitojemme vuoksi, vaan koska Jumala lähettää ja siunaa.
Meillä suomalaisillakin on hallussamme maailmanhistorian suurin aarre: se että Jeesus Kristus tuli pelastamaan syntisiä. Paavali kirjoittaa Timoteukselle:
Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän. (1. Tim. 15-16)
Ajattelen, että tässä kohdassa lohdullisinta ei ehkä kuitenkaan ole se, että Paavali on syntisistä suurin – vaikka se päästääkin meidät kaikki muut pälkähästä – vaan se, että koska hän on niin syntinen, hän on lohdullinen esimerkki muille. Että jos kerran tuokin voi uskoa ja vieläpä olla Jumalan käytettävissä, niin ehkä minäkin sitten voisin.
Olemme todenneet tuolla Kaukasiassa, että suurin kilpailuvalttimme ei ehkä olekaan se, että teemme hyvää ja osoitamme kristillistä rakkautta. Muslimitkin pyrkivät nuhteettomaan elämään. He tekevät hyviä tekoja, ovat kohteliaita, vieraanvaraisia, palvelualttiita. Kun menemme kylään, pöytään on katettu sen seitsemää sorttia, vierasta palvellaan kaikin mahdollisin tavoin ja lopuksi sanotaan: tule milloin tahansa uudestaan, ”Minun kotini on sinun kotisi.”
Jos meidän pitäisi laittaa tästä paremmaksi, jotta ”tekisimme paikallisiin vaikutuksen”, ei onnistu! Emme yllä mitenkään samalle tasolle monessakaan asiassa, emmekä pysty erottumaan pelkällä hyvällä elämällä. Mutta syntisyydessä meillä kyllä on kilpailuvalttia!
En tarkoita, että kilpailisimme sillä, kuka elää eniten kyseenalaisesti, mutta erotumme ehkä nimenomaan sillä, että tunnustamme olevamme syntisiä. Myönnämme virheemme ja pyydämme niitä anteeksi. Syntisiä, jotka uskovat kuitenkin Jumalan rakkauteen ja siihen, että saavat anteeksi. Eivät omien hyvien töiden ja niillä kerättyjen pisteiden vuoksi, vaan Jeesuksen kuoleman tähden. Ja se vasta onkin erikoista!
Meidän tehtävämme on olla käytettävissä, sellaisina kuin olemme. Jumala on antanut meille tietyt lahjat, olemme vastuussa siitä, että teem­me oman osuutemme, hoidamme oman tonttimme. Jumala ei kysele minulta muiden ihmisten leivisköjen perään, vaan vain omani.
Jumalan kiitos, en ole vastuussa koko maailman pelastumisesta, vaan siitä, että teen uskollisesti sen työn, mihin hän minua kutsuu, oli se sitten suurta tai pientä, kirkollista tai käytännöllistä, kotimaassa tai ulkomailla.  Hän näkee kokonaiskuvan ja hoitaa kokonaispaketin.
Parasta onkin se, että työmme lopputulos ei riipu meistä. Lähetyk­sen päämäärien toteutuminen ei ole viime kädessä meidän vastuul­la, ei Kylväjän vastuulla, ei edes Suomen kirkon.  Jumala toteuttaa omia päämääriään omalla aikataulullaan.
Ajattelen, että viime kädessä Jumala ei kysy meiltä, mitä sait aikaan, vaan teitkö sen mitä pyysin. Yksilöinä ja järjestönä.
Täällä eilen jo mainittiin, että lähetys ei ole vain meidän lähettien hommaa. Emme pysty – emmekä halua – puuhastella itseksemme ja yksiksemme maailman äärissä. Kaikkia kutsutaan lähetyselämään. Ja kaikkia tarvitaan. Jumala voi ja haluaa käyttää jokaista.

Jumalan maailmassa ei ole ulko- tai sisälähetystä. On vain yksi maailman­laajuinen Kristuksen kirkko, jota meidät kaikki on kutsuttu raken­ta­maan siellä, missä olemme, tai minne Hän meidät vie. Ja siinä työssä tarvitaan kaikkia, ei vain erityislahjakkaita tai rohkeita tai kaunopuheisia tai erityisen kutsun saaneita. Vaan minua ja sinua, juuri sellaisena kuin olemme.