sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Pappilan sunnuntai

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden pienjulkaisuumme Armosta lähetystyössä on koottu kertomuksia ja kokemuksia armosta ja armon vieraudesta Kylväjän työalueilta. Armon tarvitsijan paikalla ovat yhtä lailla paikalliset kuin lähetystyöntekijätkin. Tilaa Armosta lähetystyössä Pala maailmalta -verkkokaupasta 2 euron hintaan.



Pappilan sunnuntaiaamu on kireä. Teini kiukuttelee vaatteista, toisen mielestä aamupala on huonoa, kolmas suututtaa neljännen. Äidin ilmeet ja äänensävy kiristyvät, isä suuttuu. Hiljaisuuden vallitessa ajetaan kirkkoon. On raskas, väsynyt olo. Onko pakko? Onko pakko nousta nämä portaat ylös? Onko pakko tavata kaikki seurakuntalaiset? Onko pakko hymyillä ja jutella mukavia? Eikö evankeliumin levittämistä olisi voinut järjestää muutoin?

Ensimmäisenä ovella tervehtii veli, joka ei halua tehdä töitä. Toiseksi vastaan tulee poliisia pakeneva nuori mies. Lämpimät poskisuukot saan iloiselta sisarelta, joka elää avosuhteessa. Vastassa on myös pieni poika, jonka vanhemmilla on vaikeita ongelmia avioliitossaan. Iloisesti vaihdamme kuulumiset veljen kanssa, jolla menee oikein mukavasti ja joka paheksuu kaikkia muita sisaria ja veljiä, jotka eivät saa elämäänsä kuntoon. Hän kysyy, eikö seurakuntalaisia voisi valita. Pyhäkoulussa pieni tyttö haluaa jotakin. Jos kieltä on vaikea ymmärtää muutoinkin, niin vielä vaikeampaa on ymmärtää juuri puhuvaan opettelevan pienen kieltä. Isompi poika ilmoittaa reippaasti pyhäkouluopettajan puhuvan todella huonosti ja latelee perään kaikki ääntämisvirheeni. Pyhäkoulun jälkeen valahdan kirkonpenkkiin. Voi Herra, miksi minut tänne lähetit? Enhän minä kieltä osaa vielä vuosien jälkeenkään. En minä näitä ihmisiä rakasta. En osaa heitä auttaa. Kiukuttelen Sinulle ja kiukuttelen läheisilleni.



”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon”, Jeesus kutsuu (Matt.11:28). Hänen kutsuun me vastaamme. Suuret ja pienet. Vaaleat ja tummat. Syntiset ja syntiset. Alttarille polvistuneena katselen krusifiksia. Sinut ristiinnaulittiin, etkä sinä suutasi avannut. Kätesi, jalkasi ja kylkesi vuosivat verta, etkä sinä valittanut. Katselen leipää kädessäni, tunnen viinin suussani. Ruumiisi ja veresi, minun puolestani annettu, minun puolestani vuodatettu. Sinun kuolemasi, tässä minun elämäkseni jaettu. Katselen sisaria ja veljiä ympärilläni. Heidän puolestaan annettu ja vuodatettu. Sinä rakastit heitä niin. Sinä rakastit minua niin, että annoit henkesi.  Armosta, sinä olet pelastanut. Armosta kutsunut. Armosta lähettänyt. Armoa on olla juuri nyt tässä näiden ihmisten kanssa. Sisälläni syttyy kiitosvirsi. 

1.
Armon lapset, riemuitkaa,
soittakaa ja veisatkaa,
kiitos tuokaa Herralle,
pelastuksen tuojalle.

2.
Herrastanne kerskatkaa,
autuudesta iloitkaa,
kehottakaa kaikkia
ahkeroimaan uskossa.

3.
Ilmoittakaa kaikille
vaivatuille sieluille:
Armon saa se armosta,
ken vain etsii Jeesusta.

4.
Kaikille myös sanokaa,
että elämän se saa,
Jeesuksen ken veressä
turvaa etsii köyhänä. 5.
Kiitos olkoon Jumalan,
Poikansa hän ainoan
maailmalle armostaan
antoi ristinkuolemaan.

6.
Kiitos olkoon Jeesuksen
vaivoistansa iäinen,
hän on meidät ostanut,
kuolemasta nostanut.

7.
Pyhälle myös Hengelle
kiitoksen me annamme,
kun hän meitä virvoittaa,
loppuun asti vahvistaa.

8.
Pyhän Kolminaisuuden
kiitos soikoon iäinen!
Herran suurta kunniaa,
lunastetut, laulakaa!
Halullisten sieluin hengelliset laulut 1790. Uud. Wilhelmi Malmivaara 1893. Virsikirjaan 1938.

Lähetystyöntekijä, Etu-Aasia

tiistai 24. lokakuuta 2017

Altantsetseg: "Olen oppinut, että Jumala rakastaa minua enemmän kuin voin ajatellakaan."

Minun nimeni on Altantsetseg. Olen 57-vuotias nainen ja elän aviomieheni kanssa. Meillä on kolme tytärtä ja kaksi poikaa, joista kaikki ovat naimisissa ja kaikilla on oma perhe. Työskentelin luokanopettajana alakoulussa 34 vuotta ja nyt olen eläkkeellä. Nyamdavaa, seurakunnan johtaja, kertoi minulle evankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta vuonna 2006. En kuitenkaan voinut mennä kirkkoon, koska koulut ovat valtion alaisia, eivätkä valtion virkamiehet saa osallistua uskonnolliseen toimintaan. Jäin eläkkeelle 2013 ja siitä lähtien olen palvellut aktiivisesti kirkossa. Autan Baasandalaita, joka on yksi seurakunnan johtajista. Mieheni Dorjsuren kuuli evankeliumin minulta ja otti Kristuksen Vapahtajakseen. Nuorin poikani Iaso on Jeesuksen seuraaja ja toimii seurakunnan johtajana Choirissa, Dornogobin provinssissa.

Hiljattain ilmoittauduin paimentolaisten seurakuntakouluun ja opin siellä monia uusia asioita. Vaikka luenkin Raamattua, huomasin, etten tunne sitä kovin hyvin ja että olin ymmärtänyt väärin monia asioita. Tiedon puutteen takia olin harhautunut ja opetin toisinaan väärin.

Kerran vuodessa menen käymään Ulaanbaatarissa tavatakseni lapsiani. Lähellä poikani kotia on korealainen seurakunta, jossa käyn silloin, kun olen käymässä Ulaanbaatarissa. Seurakuntakoulussa opiskelun jälkeen ymmärsin, että tämä seurakunta on kulttiseurakunta. Kaduin Jumalan edessä tietämättömyyttäni.

Paimentolaisten seurakuntakoulu on antanut minulle paljon. Olen oppinut, että Jumala on suurempi kuin osaan kuvitella ja hän rakastaa minua enemmän kuin voin ajatellakaan. Olen saanut herätyksen. Odotan innolla seuraavaa koulutusta.


Lue lisää Kylväjän raamattutyöstä ja osallistu Annoit minulle elämän -keräykseen!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Jukka Norvannon saarna Viinikan kirkossa 22.10.2017

Joh. 9: 24–38

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on - ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.
    Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Kuultu evankeliumi on katkelma Johanneksen evankeliumin yhdeksännestä luvusta, joka keskittyy pelkästään yhden Jeesuksen tekemän tunnusteon kertomiseen ja sitä seuranneen tapahtumaketjun kuvailuun. 

Ennen päivän evankeliumia kerrotaan, että Jeesus näkee miehen, joka oli ollut syntymästään asti sokea. Jeesus sylkäisee maahan ja tekee maan tomusta ja syljestä tahnaa ja sivelee sillä miehen silmät ja kehottaa tätä sen jälkeen menemään peseytymään Siloan altaalle. Ei ole vaikea nähdä yhteyttä luomiseen, jossa Luojamme tekee koko ihmisen maan tomusta. Näin yhdeksännen luvun alussa meitä siis muistutetaan siitä, että Jeesus oli läsnä jo silloin, kun ihminen luotiin.

Mies tottelee Jeesusta, ja palaa takaisin näkevänä. Tapahtuma herättää tietenkin suurta hämmästystä, ja pian paikalle saapuvat myös uskonnolliset johtajat. Mies saa tehdä selkoa tapahtuneesta, eivätkä häntä ennestään tuntemattomat uskonnolliset johtajat usko ihmeen tapahtuneen, ennen kuin miehen vanhemmat vakuuttuvat, että kyseinen mies on kyllä heidän sokeana syntynyt lapsensa mutta siitä, miten hän on tullut näkeväksi, tämän osaa kyllä itse kertoa. 

Päivän evankeliumi alkaa uskonnollisten johtajien toimeen panemasta kuulustelusta.
Päivän evankeliumissa on siis kaksi päähenkilöä, Jeesus ja näön saanut mies ja heidän lisäkseen kolmas osapuoli, päättäjien taho. Ja tokihan neljäskin taho evankeliumissa on nyt mukana, ja se neljäs olemme me, jotka nyt tutkimme evankeliumissa kerrottua tapausta.

Kun kuuntelit evankeliumia, mietitkö, kenen vierelle asetuit?

Asetuitko sokeana syntyneen vierelle, joka koettaa selittää toisille, että hänelle nyt tosiaankin on tapahtunut valtava ihme. Hän ei voi ymmärtää, miksi kaikki eivät voi yhtyä hänen iloonsa. Ehkäpä hänen kanssaan ihmettelit, miksi häntä aletaan kuulustella, aivan kuin hän olisi toiminut jotenkin väärin? Ja kun hän sanoo, ettei sellaiseen hänen ymmärryksensä mukaan kykene kukaan muu kuin Jumalan voimalla toimiva ihminen, hänet karkotetaan toisten seurasta. Asetummeko me siis hänen rinnalleen ja koetamme hänen kanssaan saada toisetkin ihmiset uskomaan Jeesukseen? 

Vai olemmeko Jeesuksen vierellä ihmettelemässä sokeiden fariseusten sokeutta? Ja kiittelemässä omaa näkökykyämme? 

Vai onko niin, että löydämmekin itsemme niiden seurasta, joille Jeesuksen ankarat sanat kohdistuvat? Silloin joudumme kysymään, puolustammeko me ihmistä, joka on saanut oppia tuntemaan Herran Jeesuksen vai käännämmekö me hänelle selkämme? Onko niin, että se, mitä hän puhuu, häiritsee aivan liikaa meitä ja niitä toimintatapoja, joihin olemme tottuneet ja jotka olemme itse luoneet? Annammeko siis ulkoisten muotojen olla tärkeämpää kuin Jeesuksen luokse tulemisen ja hänestä kertomisen yhä uusille ihmisille, niin täällä Suomessa kuin maan äärissä asti? Pidämmekö me itseämme siis niin näkevinä ja ymmärtäväisinä, että luulemme tietävämme, ettei Jeesuksesta kertomalla kannata häiritä ihmisten rauhaa. Ja jos joku niin suostuu tekemään, hänet on syytä vaientaa tavalla tai toisella?

Päivän evankeliumi vie meidät siis hankalien kysymysten äärelle. Mihin oikeasti sijoitamme itsemme?

Jos päivän evankeliumin tahtoisi ilmaista muutamalla sanalla, niin mitä ne olisivat? Kerrataanpa vielä nopeasti evankeliumin sisältö.

Aluksi Jeesus kohtaa ihmisen, jota ihmiset yleisesti pitivät jonkinlaisena hylkiönä, koska hän oli syntynyt sokeana. Sen katsottiin olevan selvä merkki joko vanhempien tai kyseisen henkilön syntisyydestä. 

Tämän hyljeksityn ihmisen Jeesus parantaa ja antaa tälle näön.

Sen jälkeen parannettu joutuu kuulusteluun. Kun hän siinä tuo esiin näkemyksensä, ettei kukaan voi antaa sokeana syntyneelle näköä, ellei ole Jumalan lähettämä, hänet karkotetaan synagogasta, mikä oli suuri rangaistus tuohon aikaan. Sillä juutalaisten elämän keskus oli synagoga. Se ei ollut vain jumalanpalveluspaikka, vaan lähes kaikki muukin yhteisön elämässä keskittyi siihen. 

Näin mies sai pikakurssin siitä, että Jeesus ja tämän maailman ajatukset eivät sovi yhteen.

Lopuksi näemme vielä Jeesuksen ja miehen kohtaavan toisen kerran, ja silloin mies tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi eli ihmisen ainoaksi toivoksi.

Mikä olisi siis evankeliumin viesti yhdellä lauseella kerrottuna? Olisiko se vaikkapa tämä: ”Vaikene Jeesuksesta, niin saat olla rauhassa.” Vai olisiko se kenties tämä: ”Se, jonka Jeesus kohtaa, tulee vieraaksi tälle maailmalle.” Vai olisiko se sittenkin tämä: ”Jeesus on tämän maailman pimeyttä suurempi.”

Myöhemmin evankeliumikirjasta näemme, että kaikki nämä tiivistelmät kävivät yhä uudelleen toteen. Jeesus itse joutui kohtaamaan vielä rankempaa hyljeksintää. Häntä ei vain karkotettu pois toisten luota, vaan hän antoi henkensäkin syntisyytemme vuoksi. Mutta kuolemallaan hän voitti kuoleman ja pimeyden vallat. Ylösnousemuksen aamu merkitsi uutta alkua ihmiskunnalle ja myös meille osoitusta syntiemme sovituksesta.

Mutta siitä kaikesta Johannes ei vielä kerro meille. Nyt hän auttaa meitä ymmärtämään jotain siitä, mitä tapahtuu, kun luonnostaan sokea ihminen kohtaa Jeesuksen.

Lyhyen ajan sisällä sokeana syntynyt mies oli joutunut aikamoiseen kouluun. Kaikki se ryöpytys oli johtunut vain siitä, että hän oli kertonut ihmisille, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle. Siinä vaiheessa hän ei edes kunnolla tiennyt, kuka Jeesus oli. Tosin hän oli pitänyt tätä Jumalan lähettämänä profeettana, mutta enempää hän ei ollut uskaltanut ajatella. Näin mies oli joutunut edes tuntematta Jeesusta kunnolla jo kärsimään vainoa hänen tähtensä. 

Jeesus siis antoi miehen oppia kantapään kautta, mitä vaikeuksia hänen seuransa tulisi jatkossa tälle tuomaan. Sen jälkeen hän paljastaa itsensä miehelle. Aikaisemmin hän ei ollut vielä nähnytkään Jeesusta. Hän oli vain kuullut hänen sanansa ja tuntenut hänen kätensä silmillään. Mutta nyt hän myös näkee Jeesuksen, joka oli parantanut hänet. Näin mekin saamme havainnollisen opetuksen siitä, että vain Jeesus itse voi auttaa ihmistä näkemään hänet. 

Evankeliumikirjansa alussa Johannes kirjoittaa, että Jeesus on Jumalan sana, jonka voimasta kaikki on luotu. Näin Jeesus nykyäänkin on itse sanansa kautta kirkastamassa itseään meille. Uskon syntyminen Jeesukseen onkin aina Jeesuksen itsensä tekemä ihme, ja sen hän tekee Raamatun sanan välityksellä. Siksi, muuten, Saatana tahtoo pitää meidät erossa Raamatusta, sillä sen sanaa hän ei voi vastustaa.

Näkönsä saanut mies saa myös kuulla kysymyksen, uskooko hän Ihmisen Poikaan - tai niin kuin jotkut käsikirjoitukset sanovat tässä yhteydessä - Jumalan Poikaan. Kumpikin termi oli Messiaasta käytetty nimitys. Myöntävä vastaus merkitsisi sitä, että mies todella erotettaisiin synagogasta. Hän joutuisi ihmisten hylkäämäksi Jeesuksen tähden. Olisiko hän siihen valmis?

"Minä uskon, Herra", mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä. (Joh 9:38)

Mies kumarsi Jeesusta, Jumalaansa, eikä Jeesus tehnyt elettäkään estääkseen tätä. Jeesus oli löytänyt kadonneen lampaan, eikä lammas tahtonut mistään hinnasta enää joutua Paimenestaan eroon. Tämä miehen kumartuminen Jeesuksen eteen ja uskominen häneen saavat Jeesuksen lausumaan ne sanat, jotka ovat olleet koko luvun opetuksen tarkoitus.

Jostain syystä niitä ei ole otettu mukaan päivän evankeliumiin, mutta onneksi me voimme ne lukea ja ottaa opiksemme: Jeesus sanoi: "Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita." Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: "Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?" Jeesus vastasi: "Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä." (Joh. 9:39-41)

Ihminen, joka korottaa itsensä Jeesuksenkin arvostelijaksi, toki luulee olevansa viisas ja näkevä. Todellisuudessa kuitenkin vain se, joka polvistuu Jeesuksen eteen pitäen tätä ainoana toivonaan, on nähnyt asiat oikein.  Jeesuksen hylkääjälle ei ole myöskään anteeksiantoa. Siltä taas, joka Jeesuksen luo tulee, ei syntejä muistella. 

Päivän evankeliumissa meille siis kerrotaan, että Jeesuksen suuruudesta kertominen sai aikaan sen, että uskonnolliset johtajat karkottivat parannetun miehen keskuudestaan.

Kohtelemmeko mekin samalla tavalla ihmistä, joka on saanut tulla Jeesuksen pelastamaksi? Ja suhtaudummeko me kaiken kaikkiaankin Jeesukseen samaan tapaan kuin evankeliumin uskonnolliset johtajat? 

Mitä ajattelet, leimaako omaa aikaamme samanlainen sokeus, josta evankeliumi puhuu? Kuvittelemmeko me ihan oikeasti olevamme näkeviä ja ymmärtävämme sen, mikä meille itsellemme on parasta? Onko niin, että kun kohtaamme Jumalan sanassa eli Raamatussa asioita, joita emme voi ymmärtää tai hyväksyä, uskomme ilman muuta tietävämme asiat paremmin kuin meidän Tekijämme? 

En tiedä, onko sinulla samanlaisia ongelmia muistin kanssa kuin minulla. Voihan olla, että kun ikävuosia ilmoittava ensimmäinen luku vaihtuu, niin muistikin alkaa hämärtyä. Minä ainakin nimittäin joudun tätä omaa aikaamme ajatellessani oikein pinnistelemään muistiani, kun koetan löytää edes yhden omana aikanamme tehdyn päätöksen, koskipa se sitten yhteiskuntaa, koko kirkkoa tai yksittäisten seurakuntien toimintaa, jossa päätöksen perustana olisi ollut se, mitä Raamattu sanoo asiasta. 

Sen sijaan tavallista on, että päätösten perustaksi nostetaan ihmisten ajatukset. Ainakin minulle tulee sellainen tunne näitä asioita pohdiskellessani, että me aivan ilmeisestikin uskomme enemmän omiin päätelmiimme kuin Jumalan ilmoitukseen, ja jos nämä kaksi asiaa joutuvat ristiriitaan keskenään, valitsemme oman neuvomme. Mutta voihan toki olla, että muistini vain alkaa tällä iällä pettää ja että yksituumaisesti edelleenkin etsimme elämäämme neuvot Jumalan pyhästä sanasta.

Mutta mitä me voisimme oppia päivän evankeliumista? Siinähän sokeana syntynyt lankeaa maahan Jeesuksen eteen tunnustaen näin Jeesuksen jumaluuden ja sen, ettei ihmisellä ole muuta toivoa kuin hän. 

Hyvä ystävä. Tässä yhteydessä minun on pakko kysyä niin itseltäni kuin sinultakin, onko meillä samaa nöyryyttä kuin evankeliumin miehellä langeta Jeesuksen eteen ja tunnustaa oma kyvyttömyytemme nähdä, oma sokeutemme? Vai toimimmeko me fariseusten tavoin, jotka etsivät Jeesuksesta lähinnä vain vikoja, joihin voisi puuttua? Heidän mielestäänhän selvä syy Jeesuksen hylkäämisen oli se, että hän oli parantanut miehen sapattina, jolloin ei saa tehdä työtä. Toisin sanoen, nostammeko me heidän tavoin itse itsemme tuomarin istuimelle ja vastaavasti laskemme Jumalamme syytetyn penkille varmoina siitä, että me tiedämme asiat häntä paremmin?

Näitä pohtiessani joudun myös kyselemään, koskeekohan meitäkin se sana, jonka Jeesus lausuu Laodikean seurakunnalle: "Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston. Annan sinulle neuvon: osta minulta tulessa puhdistettua kultaa, niin tulet rikkaaksi, osta valkoiset vaatteet ja pue ne yllesi, niin häpeällinen alastomuutesi peittyy, osta silmävoidetta ja voitele silmäsi, niin näet”? (llm. 3:17-18).

Jeesus on siis valmis antamaan meille silmävoidetta, jotta sokeutemme väistyisi ja alkaisimme nähdä, mikä on todellinen tilamme.

Sokeana syntyneelle Jeesus antoi aluksi sellaista silmävoidetta, joka antoi tälle kyvyn nähdä tämän maailman asioita. Toisessa kohtaamisessa, josta päivän evankeliumissa kerrotaan, mies sai myös sitä silmävoidetta, joka auttoi häntä näkemään Nasaretin Jeesuksessa Vapahtajansa.

Alkulankeemuksesta alkaen ihmiskunta on mieluummin luottanut käärmeen kuiskutuksiin eli valheelliseen lupaukseen siitä, että häntä eli hänen neuvoaan seuraamalla ihmisestä tulee yhtä mahtava kuin ihmisen luoneesta Jumalastakin. Se lupaus kiehtoo meitä edelleen. Se on niin kiehtova, että sitä kuunnellessamme sokeudumme niiltä asioilta, jotka Jumala tahtoisi meidän näkevän. Hän myös tietää, ettei meillä itsellämme olekaan mitään keinoa vapautua Paholaisen pauloista. Siksi hän tarjoaa meille silmävoidetta. Se on hänen sanaansa, jolla yksin on valta kukistaa pahuuden valta ja vetää silmiemme edestä pimeyden verho, joka on meitä sokaissut. 

Tule siis Jeesuksen luo. Anna hänen avata silmäsi. Anna hänelle sokeutesi, itsekkyytesi, laiminlyöntisi ja itseriittoisuutesikin. Tule hänen luokseen, sillä samassa Johanneksen evankeliumissa Jumala vakuuttaa meille: ”…kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta.” 

Aivan evankeliumin lopulla meitä lohdutetaankin sanomalla: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskotte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte olisi elämän hänen nimensä tähden” (Joh. 20:31). 

Tämä Jumalan lupaus tarkoittaa sitä, että sinulla on tässä hetkessä lupa Jeesuksen ristinkuoleman eli hänen sovintoverensä ja ylösnousemuksensa tähden lupa uskoa anteeksiannetuksi kaikki sinun syntisi. Sillä Jeesus tuli maailmaan etsimään meitä synnin sairauteen sairastuneita, jotta hän voisi antaa meille elämän.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Suuntana Siperia

Siperiaan lähtöä suunnitteleva lähetyskurssilainen kirjoittaa:

Olen aloittanut opiskelijana Suomen Raamattuopistolla, Kauniaisissa, Kylväjän lähetystyön kurssilla. Suuntani on Itä-Siperia, Burjatia, mutta tällä hetkellä keskityn opintoihini Kylväjän kurssilla. Ympäristöni on Kauniaisten kaunis pitäjä ja tässäpä olenkin onnekas, sillä hoitajalle niin tutut sairaalan pitkät valkoiset käytävät ja vaativat potilasovet ovat vaihtuneet melkeinpä Anni Swanin tyttösatujen päivävarjojen alla kuljettaviin viheralueisiin vaihtuvine mäkineen, laaksoineen ja valkoisine taloineen. Ympäristö on niin suopea ja vastaanottava, ja opiston tulo-aula kutsuu opiskelemaan! Täällä oppiminen onnistuu.

Nyt on takana jo kuukausi opistolla ja elämä on asettunut uomiinsa. Olen sopeutunut opisto-elämään hyvin. Vaikka vanha tuttu ympäristö vaihtui, se odottamaton vieras, epäilys kavala omaa lähetyskutsua kohtaan, joka jo oli hiipiä sisään, se on kertakaikkiaan saanut jäädä ja tilalle on tullut tuttuus ja varmuus asioista. Jokin sama ajatus, rukous ja elämisen suunta on johdattanut minut yhteen tähän paikkaan niin monen muun kanssa.

Jokin tällainen ajatus huokuu opiston olemuksesta. Jo niin moni ihminen ennen minua on ollut täällä hakemassa suuntaa ja paikkaa lähetyskutsussa. Ja jo niin moni ennen minua on opetellut askeltamaan näitä samoja portaita vakavia ja orastavia mietteitä sydämessään. Suuresti iloa tuottaa se asia, että minulla on yhteinen suunta ja yhteinen tavoite, en ole ollenkaan yksin. Sydämeni on monesti täyttänyt riemu ja ilo lastenlaulun sanoin:

Me tahdomme nähdä Jeesuksen 
askel askeleelta käymme, maata haltuun otamme
rukous on aseenamme, sortuu muurit edessämme
alas alas alas..

No tässä vaiheessa maan haltuun ottaminen on ollut lähinnä toisiin opiskelijoihin tutustumista ja omien kasvunpaikkojen kohtaamista, ja paikoin jopa avointa peilaamista, mutta on ollut niin mielenkiintoista nähdä yhtä aikaa niin monta sisarta ja veljeä, jotka rakastavat lähetystyötä ja joiden sydämissä palaa lähetyskutsu.

Täytyy myöntää, että ennen vain orastaneet haaveet ovat jo kuin lippuna kaiken yllä. Voin jo nähdä sen, mitä tavoittelen, voin jo nähdä miten pilvet kuroutuvat kiinni toisiinsa, maa saa muodon, puu ilmaantuu kuvaan ja ihmiset, kuin Jumalan ihmeellinen luomistyö – niin myös omat kauan odotetut haaveet ja toiveet rakentuvat pienen lapsen lailla – kauan kaivattuna ja kauan odotettuna, ei melkeinpä voi muuta kuin luoda katse ylös ja kiittää taivaan Isää uskollisuudesta. Hän todella on kantanut, johdattanut ja muuttanut asioita niin, että on mahdollista tarttua kiinni lähetyskutsuun ja tahdon, että kerran Taivaan Isän käsi ottaa kiinni niin monen pienen lapsen käteen, niin että he saavat iloita, pienen siskontyttöni sanoin voittaessaan vanhemmat sisaruksensa muistipelissä: ”Minä olen mestari, minä olen mestari”, todella, voimme kaikki sanoa, jotka katsomme Jeesusta, me olemme mestareita Mestarin seurassa. Taivaan Isä osaa luoda parhaimman elämän.

Ja vaikka tuntuu niin hyvältä elää juuri tätä hetkeä, enhän olisi aito lähettikandi, jos ei sisimmissäni jo näkyisi tuleva maa, tuleva kutsu ja tulevat ihmiset. Ja olenhan minä huomannut tuon katseen, myös sisarteni silmissä. Lähetyskutsu saa ihmisen elämään. Tavoittelemme Jeesusta, lasten sanoin, me todella haluamme nähdä Jeesuksen ja me haluamme nähdä toisen ihmisen. Olenkin jo raottanut ovea; olen avannut muutaman ystäväkirjeen Itä-Siperiasta! Lähettien kirjeissä vilahtavat niin monet ihmiset ja asiat, on aroa ja tundraa ja Siperian seurakunnan kastejuhlan kaunis Valja-tyttö, buljaa juhla-lounaalla, ja venäläisessä ikea-tyyliin varustetussa asunnossa elämänsä ensimmäisiä kasvuvuosiaan aloittelevat lapset! Oi, kaikkea tätä minäkin haluan!                                           

Mutta kaikkien omien haaveiden keskellä, olenko jo unohtanut mikä on tärkeintä? Pysyä sanoman äärellä.

Sanoma ristiinnaulitusta Jeesuksesta, veljestä, ystävästä ja Vapahtajasta. Tämä ilo Vapahtajan läsnäolosta saa todella harmaankin päivän säteilemään iloa ja toivoa. Olen todella saanut nauttia Jumalan hyvyyttä toisten ihmisten vieraanvaraisuuden ja yltäkylläisen ystävyyden kautta. Tuntuu todella hyvältä nähdä, miten elämä on toisia kuljettanut ja miten oma elämä asettuu toisten ihmisten ajatuksiin, kun sen sanoina laskee ulos ja uskaltaa luovuttaa pois. Opisto ja sen ihmiset ovat jo tulleet rakkaiksi. Voin sanoa, että luulin lähtiessäni, että hyvästelen elämäni, suljen ovet ja luovutan haaveeni, kuin kotini avaimen vieraalle, mutta todella olen saanut nähdä, että Kristuksen kanssa kulkiessani, todella aukaisin oven elämälle ja ihmisille – luopuessani sanoinkin tervetuloa elämä! Tervetuloa ihmiset! Matto on tampattu, verhot ovat ikkunoissa, talon sisälle voi jo astua, Jeesus paras ystävämme on täällä. Tämä pieni opistohuone, tämä pieneksi kurottu elämä, onkin yhtäkkiä niin monen ihmisen koti. 

Voisi sittenkin kysyä, oliko Isäni sittenkin oikeassa, sanoessaan: ” Minä tunnen lampaani, kokoan heidät ja he tuntevat minun ääneni.” Täällä opistolla voi todella kuulla Hyvän Paimenen äänen. 

On mukava kuulla, mitä asioita Herramme Jeesus on kunkin sydämelle laittanut. On monia tärkeitä töitä, mutta niin kuin pappimme joka torstaisessa ehtoollishartaudessa saarnasi, vain yksi on tärkein, kuulla hyvää sanomaa Jeesuksesta, ottaa se sana vastaan ja antaa sen kasvaa.

Tärkeitä ovat myös yhteiset
taukohetket opiskelujen lomassa.
Jottei lähetin raskas kutsu unohtuisi,
opisto tarjoaa myös tervettä
arkirealismia lähetille. Työntäyteinen
arki pitää lähellä Jeesusta ja lähellä
ihmistä.















Kylväjä tekee kristillistä työtä siellä, missä on vähän tai ei lainkaan kristittyjä. Jos haluat lähteä mukaan matkalle Burjatian alaville aroille viemään ilosanomaa Jeesuksesta, tule mukaan, rakennetaan yhdessä kutsua eteenpäin, täällä Suomessa ja Itä-Siperian Burjatiassa. Tehdään yhdessä työtä tunnetuksi! 

Voit liittyä lähettirenkaaseen ottamalla yhteyttä Kylväjän toimistolle osoitteenmuutokset@kylvaja.fi ja 09 2532 5400.



torstai 19. lokakuuta 2017

Vihollisuudesta veljeyteen - sovinnonrakennuksen haasteita Israelissa

Israelista kertovia uutisia seuratessa mielen valtaa helposti suoranainen toivottomuus. Rauhaa ei ole näköpiirissä. Jeesus rukoili jäähyväisrukouksessaan (Joh. 17), että hänen omansa olisivat yhtä. Kun poliittinen tilanne on jatkunut tulehtuneena vuosikymmeniä ja molemmin puolin otteet näyttävät vain kovenevan, löytyykö halua rauhaan rintamalinjojen yli edes Jeesuksen seuraajien parista? Meille on itsestään selvää, että uskon tulisi ylittää rajat. Miksi se on Israelissa niin vaikeaa?

Israel elää jatkuvassa sotatilassa naapuriensa kanssa. Sodassa yritys ymmärtää vastapuolta voi tuntua ylellisyydeltä. Tilannetta eivät helpota myöskään fyysiset ja kulttuuriset rajat: kulkurajoitukset estävät ihmisiä edes tutustumasta toisiinsa. Palestiinalainen ei saa vapaasti tulla Israelin puolelle, kuten ei juutalainenkaan voi mennä palestiinalaisalueille. Osapuolet puhuvat eri kieltä, ja vaikka saatetaan asua maantieteellisesti vierekkäin, kulttuuri- ja koulutuserot luovat ihmisten välille pitkän välimatkan. Yhteisöt kertovat omaa kollektiivista narratiiviaan, käsitystään historiasta. Juutalaisen näkemys siitä, mitä tapahtui esimerkiksi Israelin valtion perustamisen aikoihin eroaa usein arabin näkemyksestä kuin yö päivästä – kenen kertomus on oikea? Yksilöiden ja yhteisöjen muisti ei ole puolueeton eikä aina edes totuudenmukainen.


Yksi länsimaisen yhteiskunnan periaatteista kuuluu, että uskontoa ja politiikkaa ei tulisi sotkea. Tämä, niin kuin moni muukin ylevä ajatus tuntuu kaatuvan omaan mahdottomuuteensa Lähi-idän mutkikkaassa todellisuudessa. Täydellinen puolueettomuus osoittautuu käytännössä hyvin vaikeaksi. Poliittisia asetelmia vahvistavat uskonnolliset näkemykset. Jeesukseen uskovienkin keskuudessa politiikkaa perustellaan teologialla, ja näistä aineksista rakentuvat ehkä vaikeimmin murrettavat muurit kansojen välille.

Palestiinalaiskristillisen teologian taustaa

Israelissa ja palestiinalaisalueilla vaikuttavat Lähi-idän ikivanhat kristilliset kirkot. Idän kirkoissa perinne on hyvin vanhaa, ja yksilön sijasta yhteisö tulkitsee Raamattua. Myös roomalaiskatolinen kirkko on huomattava vaikuttaja alueella arabikristittyjen keskuudessa. Protestanttinen lähetystyö saapui Lähi-itään 1800-luvulla. Tänä päivänä Israelissa ja palestiinalaisalueilla on lisäksi arabiseurakuntia, joiden taustalla on evankelikaalinen liikehdintä Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Eri yhteisöt saavat teologisia vaikutteita omista hengellisistä keskuksistaan eri puolilta maailmaa.

Monet arabikristityt sekä Israelissa että palestiinalaisalueilla uskovat olevansa ensimmäisten kristittyjen jälkeläisiä, mahdollisesti alun perin juutalaisia. Tätä ei perustella geenitutkimuksella, vaan pitkällä yhteisöllisellä perinteellä. Näillä kristityillä on syvälle juurtunut tunne ”huoltajan” roolista pyhiinvaelluspaikoilla Jeesuksen maassa.



Kolmas tärkeä arabikirkkojen raamatuntulkintaa ohjaava asia on vuosisatoja alueella jatkunut islamin vaikutus. Kristinuskon asema on ollut sille alisteinen. Tällä hetkellä kristityt elävät kaksinkertaisessa vähemmistössä: he ovat vähemmistö sekä suhteessa muslimeihin että juutalaisiin. Kirkoissa on vaikutteita ikivanhasta bysanttilaisesta kristillisestä perinteestä, mutta keskustelua on vuosisatojen ajan käyty myös islamilaisten oppineiden kanssa. Uskontojen rauhanomainen rinnakkainelo on usein onnistunut suhteellisen hyvin, vaikkakin samanaikaisesti eräät kirkonjohtajat myöntävät avoimesti, että se tapahtuu evankeliumin levittämisen ja keskeisistä kristillisistä uskonkohdista keskustelemisen kustannuksella.
Viimeisen 30 vuoden aikana poliittiset asetelmat Israelissa ja palestiinalaisalueilla ovat kärjistyneet merkittävästi sekä alueellisten että kansainvälisten tekijöiden takia. Intifadat eli palestiinalaisten kansannousut ja niiden seuraukset ovat kylväneet kuolemaa. Islamilaisessa maailmassa on ollut voimakasta uskonnollista liikehdintää ja jihadismi, vääräuskoisia vastaan taistelu, on kerännyt kannatusta. Kristillisen sionismin mukaan juutalaisten paluu Pyhään maahan ja Israelin valtion synty nähdään Raamatun profetioiden täyttymyksenä, jota kristittyjen tulee tukea myös poliittisin keinoin. Tämän ideologian lisääntynyt vaikutusvalta Yhdysvaltojen poliittisessa kentässä on näkynyt Israelin tilanteessa. Etelä-Afrikan tapahtumat ja rotusorron lopettaminen synnyttivät palestiinalaisissa samastumisen tarvetta. Viimeisimpänä Amerikan evankelikaalien piirissä herännyt sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus on ollut vaikuttamassa palestiinalaisen vapautuksen teologian kehittymiseen.

Palestiinalainen vapautuksen teologia

Vapautuksen teologia on liikehdintä, jonka päämääränä on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Vapautuksen teologien mukaan Raamatun tulkinta on aina joko olemassa olevia sortavia rakenteita pönkittävää tai niitä kyseenalaistavaa ja muutokseen tähtäävää. Molempiin löytyy tuki Raamatusta – lukijan vastuulla on, mikä puoli heijastuu käytännön elämään. Palestiinalainen vapautuksen teologia haluaa tuoda myös vastapainon yksilöllistä pelastusta painottavalle länsimaiselle näkemykselle uskosta. Jeesus oli koko yhteisön uudistaja, joka otti yhteen roomalaisten ja juutalaisten johtajien kanssa. Jeesuksen sanoma ei ollut tarkoitettu vain juutalaisille, vaan kaikille kansallisuudesta riippumatta.

Tunnetuin palestiinalainen vapautuksen teologi Naim Ateek sanoo, että Raamattua, myös Vanhaa testamenttia tulee lukea Kristus-silmälasien läpi. Jeesuksen persoona muodostaa tulkinnallisen kiintopisteen, josta käsin muuta Raamattua arvioidaan. Toiminta tai tilanne on eettisesti oikea ainoastaan siinä määrin, kuin se heijastaa sitä Jeesusta, jonka opimme tuntemaan evankeliumeissa. Tämän hermeneutiikan, selitysmallin pohjalta Ateek esittää, että Raamatun isossa linjassa on nähtävissä historiallista ja teologista kehitystä. Vaikka Jumala itsessään ei koskaan muutu, Raamatun ilmoitus muotoutuu nationalistisesta, vain omasta valitusta kansastaan välittävästä Jumalasta koko ihmiskunnasta huolehtivaksi universaaliksi Jumalaksi.

Naim Ateekin hermeneutiikka herättää kysymyksiä raamatullisen kaanonin ja erityisesti Vanhan testamentin asemasta. Tätä käsittelee libanonilainen Riad Kassis, jonka kirja on otsikoitu: Miksi emme lue kirjaa, jota Jeesus luki? Palestiinalaisten mielestä Vanha testamentti on moraaliton, vaikeatajuinen ja väkivaltainen kirja. Poliittinen tilanne tekee sen tutkimisen erityisen tuskalliseksi. Vanha testamentti näyttää oikeuttavan sionismin epäoikeudenmukaisuudet. Psykologisen esteen muodostaa myös se, että monet länsimaiden kristityt ajattelevat Vanhan testamentin puhuvan ensisijaisesti juutalaisista ja jopa juutalaisvaltiosta. Vapautuksen teologian mukaan Vanhan testamentin kirjaimellinen lukutapa mahdollistaa monenlaisen vääryyden ylläpitämisen yhteiskunnassa.

Vapautuksen teologiaa voidaan kritisoida siitä, että siinä ihmisten kokemus alkaa ohjata raamatuntulkintaa sillä tavoin, että itse Raamatusta tulee ongelma. Samalla on hyvä tiedostaa, että raamatuntulkintakysymykset ovat erityisen kipeitä heille, jotka asuvat Raamatun maassa.

Teologia maasta ja valinnasta

Palestiinalaisteologi Munther Isaac kysyy kirjoittamassaan artikkelissa Joosuan kirjan kuudennen luvun äärellä: Mitä Jerikossa asuvan arabin pitäisi ajatella lukiessaan Jerikon muurien sortumisesta ja kaupungin valloituksesta? Kumpaan osapuoleen hänen tulisi samastua, valloittajiin vai valloitettuihin? Palestiinalaiskristittyjen tulisi Isaacin mukaan ottaa Vanha testamentti omiin nimiinsä sen sijaan, että hylkäävät sen. He ovat tämän päivän valittu kansa yhdessä muiden Jeesukseen uskovien kanssa ja valloittaja-Joosua on heidän esi-isänsä.

Paul Tarazi, palestiinalainen ortodoksiprofessori, sanoo kirjassaan Land and Covenant (Maa ja liitto), että Raamattu ei varsinaisesti edes puhu juutalaisista; se ei ole Israelin tarina eikä sen historia. Se on Jumalan kertomus Hänen toiminnastaan, joka kulminoituu Jeesukseen.


Palestiinalaisen raamatuntulkinnan mukaan maan omistusoikeus Vanhassa testamentissa oli ehdollinen ja edellytti Jumalan tahdon noudattamista. Tottelemattomuudesta seurasi rangaistuksena karkotus. Uudessa liitossa kaikki Raamatun lupaukset tiivistyvät Kristukseen. Universaalisuus on tullut etnisyyden tilalle. Juutalaisuudella ei ole enää erityismerkitystä Jumalan suunnitelmassa, eikä maa ole erityisesti heidän omaisuuttaan. Maa yleensäkään ei ole uudessa liitossa keskeinen teema, koska Jeesus oli kiinnostunut Jumalan valtakunnasta.

Messiaanisille juutalaisille Jumala on ennen kaikkea Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Hän on Israelin Jumala samalla, kun hän on kaikkien muidenkin kansojen Jumala. Useimmat messiaaniset lukevat Raamattua hyvin kirjaimellisesti. Koko Raamattu on Jumalan sanaa ja Vanha testamentti on keskeisessä asemassa. Uutta testamenttia luetaan Vanhan testamentin pohjalta – siis täsmälleen päinvastoin kuin palestiinalaiset, jotka lukevat Vanhaa testamenttia uudesta käsin taaksepäin katsoen.

Messiaanisille keskeistä on se, että Jumala teki Israelin kansan kanssa ikuisen liiton, johon kuuluu Israelin maa ja lupaus paluusta maahan. Israelin kansan kertomus ei päättynyt Jeesuksen tuloon, vaan se jatkuu edelleen. Roomalaiskirjeen luvut 9-11 ovat keskeisiä messiaanisten itseymmärryksen kannalta. Juutalaiset pysyvät Jumalan omana kansana siitä huolimatta, että muista kansoista on oksastettu jäseniä Israelin oliivipuuhun. Messiaaniset ovat osa jäännöstä, josta Paavali puhuu.

Jotkut messiaaniset teologit, kuten Gershon Nerel, korostavat jatkuvuutta ensimmäisen vuosisadan ja nykypäivän juutalaisuskovien välillä. Hänen mukaansa tämä yhteys tuo messiaaniselle liikkeelle hengellistä auktoriteettia. Monien messiaanisten suhtautuminen vanhoihin kristillisiin kirkkokuntiin on kriittinen. Klassisten uskontunnustusten sisällöt yleensä hyväksytään, mutta muotoilua pidetään heprealaiselle ajattelulle vieraana. Kirkkokuntien auktoriteettia raamatuntulkinnassa ei automaattisesti tunnusteta.

David H. Stern on sanoittanut messiaanisen liikkeen sydänääniä: ”Jumala lupaa Israelin maan juutalaisille. Tätä lupausta ei ole peruttu, ja kuten kaikki Jumalan lupaukset, sekin tulee täyttymään siunatun juutalaisen Messiaamme kautta.” Messiaaniset uskovat, että Israelin maassa juutalainen kansa voi täyttää todellisen kutsumuksensa ja toteuttaa Jumalan suunnitelman. Tähän liittyvät eskatologiset näkymät juutalaisten hengellisestä heräämisestä ja koko maailmaa koskevista tapahtumista, joissa Israel on osallisena. Isänmaallisuus ja kansaan kuuluminen on messiaanisille tärkeää. Siksi melkein kaikki nuoret palvelevat armeijassa.

Messiaanisia on kritisoitu siitä, että oikeudenmukaisuuskysymykset ovat heille toissijaisia, ainakin kun ne koskevat ihmisiä oman yhteisön ulkopuolella. Messiaaninen teologi Daniel Juster vastaa tähän haasteeseen sanomalla, että oikeudenmukaisuus ei pohjimmiltaan ole humanistinen ihmisoikeuskysymys. Hänen mukaansa kaikkien tulisi ojentautua Jumalan tahdon mukaan. Silloin kaikilla olisi hyvä olla, koska jumalallinen oikeus voisi tapahtua. Juutalaisten on tehtävä maassaan sitä, mikä on oikein ja kohdeltava kaikkia tasapuolisesti. Toisaalta arabien on tunnustettava Jumalan suunnitelma juutalaisille, muutoin kärsimys jatkuu.


Rukousta yhteyden puolesta

Tässä esityksessä on tarkoituksella tuotu esiin näkemysten ääripäät. Varsinkin Israelin arabien kohdalla kuva on todellisuudessa moniulotteisempi. On arabiseurakuntia, jotka asettuvat asenteissaan ääripäiden välille tai ovat jopa sionistisia. Korvausteologian kannatus on silti arabikirkoissa yleistä. Korvausteologiassa ajatellaan, että kirkko on Uusi Israel ja on korvannut juutalaiset Jumalan suunnitelmassa. Näkemyksen saama jalansija saattaa osittain johtua siitä, että juutalaiset ja Israelin valtio koetaan uhkana. Messiaaniset puolestaan vieroksuvat kaikkia niitä tahoja, jotka näyttävät kannattavan korvausteologiaa. Raamatuntulkinnalla voikin pahimmillaan kyseenalaistaa toisen identiteetin ja oikeuden asua maassa. Siksi mielipidekiistat muodostuvat helposti katkeriksi taisteluiksi.  

Sekä messiaaniset juutalaiset että arabikristityt tarvitsevat rukouksiamme ja myötätuntoamme. Meidän ei pidä ryhtyä tuomareiksi, eikä Suomesta käsin tarvitse aina kyetä ottamaan kantaa tilanteeseen, joka on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Todellisuus Pyhällä maalla on hyvin monimutkainen ja ulkopuolisten sekaantuminen maan päätöksentekoon on todennäköisesti vaikeuttanut poliittista umpikujaa. On hyvä tiedostaa, että puolueellisuus myös hengellisellä rintamalla voi vahingoittaa kumpaakin osapuolta. Molemmilla puolilla asuu ihmisiä, joiden puolesta Jeesus on kuollut ja joita hän rakastaa.



























Kirjoitus on Juurilla - juutalaistyön näkymiä -julkaisusta. Julkaisu on saatavilla Pala maailmalta -kaupasta.

tiistai 17. lokakuuta 2017

"Olemme iloisia, että Herra on varustanut perhettäni palvelemaan kirkkoaan Khotontin kylässä."

Choisurendorj on 26-vuotias mies. Hän on naimisissa Munkhtsetseg Namnandovuchin kanssa ja heillä on kolme lasta. He asuvat Khotontin kylässä Arhangaissa.

Choisurendorj kertoo: 
- Khotontin jurttaseurakunta perustettiin vuonna 2015 ja pian sen jälkeen yksi seurakunnan jäsenistä kutsui minut kirkkoon. Menin sinne vaimoni kanssa, jolloin kuulimme elämämme ensimmäistä kertaa Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Siitä lähtien olemme käyneet kirkossa säännöllisesti. Vuonna 2016 me molemmat otimme Kristuksen vastaan Pelastajanamme ja meidät kastettiin.



- Me molemmat ilmoittauduimme paimentolaisten seurakuntakouluun Arhangain pääkaupungissa. Kokemus on ollut innostava; olemme oppineet monia uusia asioita ja silmämme ovat avautuneet ymmärtämään asioita, joita emme ole aikaisemmin ymmärtäneet. Kun menimme naimisiin, vanhempani antoivat meille esi-isieni epäjumalankuvan. Me palvoimme kuvaa ja uhrasimme sille suitsuketta. Sen jälkeen, kun aloitimme seurakuntakoulun, me revimme kuvan alas ja poltimme sen.

Seurakuntakoulun opettajat ovat välittäneet meille paljon uutta tietoa ja olemme hyötyneet koulutuksesta hyvin paljon. Odotamme innolla seuraavaa koulutusjaksoa. 

- Nyt Love News -seurakunnan pastori Idersaikhan ja Zorigoo, seurakunnan johtaja, ovat tulossa palvelemaan Khotontin jurttaseurakunnassa viikoittain. Me olemme iloisia, että Herra on varustanut perhettäni palvelemaan kirkkoaan Khotontin kylässä.


Lue lisää Kylväjän raamattutyöstä ja osallistu Annoit minulle elämän -keräykseen!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Paluu raamattukouluun


Japanin- lähetti Lea Lukka kirjoittaa:


Seminaarin ja raamattukoulun yhteinen päivähartaus.
"Seitsemän vuoden tauon jälkeen opetan taas Koben raamattukoulussa kerran viikossa, tällä kertaa Roomalaiskirjettä. On suuri haaste mutta samalla myös ilo ruveta jälleen opettamaan Roomalaiskirjettä. Koen selvästi alamittaisuuteni tämän kirjeen äärellä, jossa Lutherin mukaan evankeliumi loistaa puhtaimmillaan. Evankeliumiahan ei koskaan opi. Se pitää saada kuulla aina uudestaan ja uudestaan. Sydän rauhoittuu vasta, kun se oppii tuntemaan ”Kristuksen salaisuutta” (Kol. 4:3). Rukoilkaa siis ”meidänkin edestämme, että Jumala avaisi meille sanan oven”, jotta osaisimme puhua oikein. Luentoja on maaliskuulle saakka. Välillä on parin viikon talviloma.

Vuosia aallonpohjalla kärvistelyn jälkeen raamattukoulussa on tällä hetkellä jopa kaksi kurssia. Ekavuoden opiskelijoita on seitsemän ja tokavuoden neljä. Lisäksi on kuunteluoppilaita sen mukaan, mikä aihe kiinnostaa tai milloin itsekukin ehtii koululle. 

Runsas vuosi sitten rehtori vaihtui. Parhaassa työiässä oleva Kawa-sensei on saanut hyvän otteen johtamiseen ja on siitä ilmeisen innostunut. Hän oli itse opiskelijana sekä raamattukoulussa että seminaarissa siihen aikaan, kun minä olin kokoaikatyössä näissä kouluissa. Voimme muistaa Kawaakin joskus rukouksessa, sillä raamattukoulun lisäksi hän toimii pastorina pienessä Kanan seurakunnassa sekä johtaa pientä työpajaa vammaisille."


Lue lisää Kylväjän raamattutyöstä ja osallistu Annoit minulle elämän -keräykseen!

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kahdesti armahdettu

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden pienjulkaisuumme Armosta lähetystyössä on koottu kertomuksia ja kokemuksia armosta ja armon vieraudesta Kylväjän työalueilta. Armon tarvitsijan paikalla ovat yhtä lailla paikalliset kuin lähetystyöntekijätkin. Tilaa Armosta lähetystyössä Pala maailmalta -verkkokaupasta 2 euron hintaan.


Lähetystyöntekijät olivat vierailleet oraonkylissä. He kertoivat Jeesuksesta ja antoivat hengellistä kirjallisuutta – vaikkei lukutaitoisia ollutkaan monta. Muutama mies: Dhiren, Mangra, Nilo ja Dasia matkasivat lähettien luo sanoen, että he ”ovat ymmärtäneet” ja haluavat kuulla lisää. Järjestettiin raamattukurssi, muitakin kutsuttiin, mutta vain nuo neljä, jotka olivat jo sanoneet haluavansa tulla kristityiksi, osallistuivat. He olivat niin innokkaita, että vaikka kurssin alkamispäivänä, maanantaina eivät bussitkaan kulkeneet, he kävelivät tuntikausia ehtiäkseen kurssille. Matkantekoa rasitti myös heistä yhden sairastuminen. Kurssin aikana hänellä todettiin malaria ja paha anemia. Sitkeästi potilas kuitenkin istui kuulemassa opetusta ja tarttui välillä rumpuihin säestäen opeteltavia Jeesus-lauluja. Kurssilla käytiin läpi kristinuskon perusasioita katekismuksen pohjalta. 

Kotiin palattuaan nuo neljä miestä kertoivat kylissään muillekin kurssilla oppimaansa. He olivat oppineet Jumalan pelastussuunnitelmasta, siitä että Jeesus yksin on tie taivaaseen. Koulutusta jatkettiin. Runsaan vuoden kuluttua nuo neljä kastettiin. Oli suuri juhla. Dasia kertoi kuulijoille, kuinka vapauttavalta tuntui päästää irti entisen uskonnon kahleista ja ottaa vastaan Jumalan armo. 

Ajan myötä moni muukin kastettiin ja seurakunta järjestäytyi. Dasia oli yksi Sapaharin seurakuntakomitean jäseneksi valituista, häneen luotettiin. Aikaa kului ja arjen ongelmat tulivat vastaan. Uskovien joukko oli pieni eikä tukena ollut kokenutta seurakuntaa. Riisinkorjuuajan jälkeen heimossa on vierailuaika, jolloin perinteisesti ei-kristityssä oraonkodissa on oltava riisiviinaa vieraille tarjottavaksi. Vieras vastaanotetaan tuomalla ruohomatto istuinalustaksi, pestään jalat ja tuodaan juomavettä. Ruuan valmistumista odotellessa myös kastetut menivät mukaan toisten joukkoon ryyppäämään riisiviinaa. Dasia aikoi naittaa tyttärensä ei-kristitylle pojalle. Dhiren puolestaan harjoitti aiempia noitamenojaan. Kastetut olisivat tarvinneet enemmän opetusta seurakunta- sekä perhe-elämästä. Kuinka vähän kristinuskon perusasioita he olivatkaan pystyneet omaksumaan parissa vuodessa! 
Sapaharin kylään perustettiin seurakuntatyön keskus ja Dasia sai siitä vahdin paikan. Huhuttiin, että hänkin juopotteli, mutta hän kiisti asian. Tilanne oli vaikea. Pidettiin jumalanpalveluksia, mutta juotiin salassa. Muut seurakuntalaiset eivät uskaltaneet kertoa työnantajalle, että Dasiakin joi. Dasia sai avustusta, kun tuuli vei katon hänen talostaan. Sitten Dasia tavattiin työkeskuksen läheltä umpihumalassa. Paikalle osuneet muslimitkin paheksuivat tilannetta. Vaimo kertoi, että Dasia oli ollut perheensä luota poissa pari viikkoa jättäen perheensä oman onnensa nojaan ilman ruokaa, ja he näkivät nälkää. 

Dasialle annettiin viimeinen varoitus. Hänet asetettiin kahdeksi kuukaudeksi kirkkokuriin: seurakunnan tilaisuuksiin hänen toivottiin osallistuvan, mutta ehtoollisoikeus pidätettiin. Seurakuntalaiset pyysivät antamaan anteeksi vielä kerran, koska hän oli nuori kristitty. Siihen ei suostuttu, koska hänen käytöksensä sanottiin olevan pahennukseksi seurakunnalle. Myös vahdin toimi lopetettiin ja Dasian piti palata päivätyöläiseksi, fyysisesti rankkaan työhön. 

Alueella toimivaa evankelistaakin syytettiin monenlaisista laiminlyönneistä ja virheistä. Ehkä kaikki moitteet eivät olleet totta, mutta hän suostui myöntämään omat virheensä. Hän pyysi anteeksi koko seurakunnalta ollen näin myös esimerkkinä seurakunnalle. Sen jälkeen, eräänä sunnuntaina jumalanpalvelukseen tuli arkaillen pitkästä aikaa vaimonsa kanssa myös Dasia. Hän pyysi alkulaulun jälkeen puheenvuoron ja pyysi seurakunnan edessä juopotteluaan anteeksi. Hänelle luettiin Raamatusta anteeksiantamuksen sanoja: 


”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon. Onnellinen se ihminen, joka aina on aralla tunnolla; mutta joka sydämensä paaduttaa, se onnettomuuteen lankeaa.” (Snl. 28:13-14) Dasian puolesta rukoiltiin ja hän sai nyt osallistua myös pyhälle ehtoolliselle. Dasian kasvot aivan loistivat armahduksen tuomasta ilosta. Seurakunta iloitsi hänen kanssaan ja kristityt vahvistuivat uskossaan. 


Aili Maria Manninen, Bangladesh

maanantai 9. lokakuuta 2017

Baasanbat: "Seurakuntakoulussa opimme, miten todistaa Jeesuksesta paimentolaisille"

Baska ja hänen perheensä.
Baasanbat on 37-vuotias mongolialainen mies. Hän asuu vaimonsa Odkon ja viiden tyttärensä kanssa Bulganin sumissa. Hän vastaanotti Jeesuksen vuonna 1998. Hän on Love News -seurakunnan jäsen Arhangain provinssin pääkaupungissa. 

Baasanbat perusti uuden seurakunnan Bulganin kylään keväällä 2016. Bulgan sijaitsee vuoristossa 45 kilometrin päässä provinssin pääkaupungista ja 500 kilometrin päässä Ulaanbaatarista, Mongolian pääkaupungista. Useimmat siellä ovat säilyttäneet paimentolaiselämäntyylin ja saavat elantonsa paimentamalla jakkeja.  

Ennen vuotta 2016 alueella ei ollut vielä julistettu evankeliumia eikä perustettu yhtään kristillistä seurakuntaa. Marlonin avulla, joka osti alueelta kirkkorakennuksen, sinne kuitenkin syntyi seurakunta. Baasanbat palvelee seurakunnan johtajana alueella. 



Baasanbat kertoo Jeesuksesta Bulganin kylässä.
Baasanbat kertoo: 
- Odotan innoissani Raamatun opiskelua paimentolaisten seurakuntakoulussa, joka on aloitettu Arhangaissa. Pidän koulutuksesta, koska se järjestetään lähellä minua, eikä minun siksi tarvitse matkustaa pitkälle päästäkseni koulutukseen. Minun ei myöskään tarvitse jättää palvelutehtävääni kovin pitkäksi aikaa. 

Kyseessä on ensimmäinen raamattukoulu Mongolian länsiosissa ja Arhangain provinssissa.
- Koulutus eroaa muista raamattukouluista opetuksensa puolesta: siellä opetetaan, miten todistaa Kristuksesta paimentolaisille ja miten toimia heidän keskuudessaan. Me kenttätyöntekijät jaamme omaa osaamistamme toisillemme. Koulu tarjoaa raamattuopetuksen lisäksi myös muunlaista koulutusta, jossa käsitellään esim. mikroyrittäjyyttä ja maataloustyötä, joten opimme monenlaista uutta, Baasanbat sanoo.

Seurakuntakoulun jälkeen opiskelijoilla on mahdollisuus harjoitella oppimaansa paikallisissa jurttaseurakunnissa.
- Koulutus on antanut minulle paljon uutta tietoa ja rohkaissut minua soveltamaan sitä käytännössä. Myös Bulganin uskovaiset hyötyvät koulutuksestani. Se auttaa minua myös tekemään ihmisistä opetuslapsia. Bulganin seurakunnassa käy noin 15 aikuista ja 20 lasta. Kaikki ovat paimentolaisia.


Lue lisää Kylväjän raamattutyöstä ja osallistu Annoit minulle elämän -keräykseen!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Älä peitä evankeliumia!

Työalajohtaja Pentti Marttila kirjoittaa Perusta-lehdessä tämän pyhän epistolatekstistä:

Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis. Teidän voittajan palkintoanne ei saa riistää teiltä kukaan, joka nöyryyttää itseään kieltäymyksin, vajoaa näkyihinsä ja palvoo enkeleitä. Sellaisen ihmisen tekevät hänen omat tyhjät ajatuksensa ylpeäksi, eikä hänellä ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla. Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin "älä tartu", "älä maista", "älä kosketa"? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä. (Kol. 2:16–23)




Epistolateksti on osa Paavalin kirjettä Kolossan kristityille. Kolossan kaupunki sijaitsi nykyisen Turkin länsiosassa suuren kauppareitin varrella. Kauppiaat ja Rooman liikkuva armeija toivat väriä kolossalaisten arkeen. Kaupunki tuhoutui muutama vuosi kirjeen kirjoittamisen jälkeen dramaattisessa maanjäristyksessä, eikä sitä koskaan rakennettu uudelleen.

Paavalin henkilökohtaisesta vierailusta Kolossassa ei ole varmaa tietoa. Kolossan seurakunnan oli perustanut hänen työtoverinsa Epafras. Kolossan kristityistä useimmat tulivat pakanataustalta. Taikausko ja pakanauskonnot loivat leimansa ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Vanhoista uskomuksista ei ollut helppo päästä kokonaan eroon. Uskottiin kyllä Jeesukseen, mutta samalla uskottiin muun yhteiskunnan tavoin, että maailmankaikkeudessa vaikuttaa mahtavia voimia, henkiä ja herruuksia. Näiden kosmisten voimien uskottiin olevan lopullisen pelastuksen tiellä. Jeesuksessa ihminen on armahdettu, mutta on taisteltava kosmisia voimia vastaan, jotta voi saavuttaa lopullisen pelastuksen.

Evankeliumin lisäksi on taisteltava askeesissa, jotta voi saada Jumalan lopullisen hyväksynnän. Tällä tavalla puhtaaseen evankeliumiin sekoittuivat ihmisen teot. Pelastuksen ilo ja luottamus Jumalan täydelliseen anteeksiantoon eivät olleet kirkkaana esillä. 

Kolossalaiskirjeen toisen luvun epistolateksti (Kol. 2:16 – 23) puhuu Kristityn vapaudesta. Siinä Paavali kuvaa kristityn elämää. Kristitty on vapaa lain määräyksistä, joiden aiemmin katsottiin tuovan Jumalan hyväksynnän. Pelastus ei tule tiettyjen ruokailumääräysten ja juhla-aikojen noudattamisesta, vaan sen perusta on yksin Kristuksen täytetyssä sovitustyössä ja uhrikuolemassa.

Pelastuksen perustasta Paavali on kirjoittanut vähän aiemmin samassa luvussa.  ”Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista. Te olitte kuolleita rikkomustenne ja ympärileikkaamattomuutenne vuoksi, mutta Jumala teki teidät eläviksi yhdessä Kristuksen kanssa. Hän antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin.” (Kol. 2:12–14)

Jeesuksen sovituskuolema antaa synnit anteeksi, vapauttaa paholaisen ja iankaikkisen kuoleman vallasta. Tähän loppuunsaatettuun pelastukseen ei voi eikä saa lisätä mitään. Kristityn ei tule mennä lain alle noudattamalla uudelleen ruoka-, juhla- ja muita määräyksiä. Askeettisella ja kurinalaisella elämällä ei voi lisätä mitään pelastukseen. Jos ihmisen ajattelee, että hän voi omalla elämällään miellyttää Jumalaa, hän joutuu evankeliumin ulkopuolelle.
Pelastus on puhdas Jumalan lahja, joka annetaan yksin kasteen ja uskon välityksellä ilman mitään ihmisen omia ansioita. ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2: 8-9)

Paavali kirjoittaa, että ruoka-, juhla- ja muut määräykset ovat ”sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis.” Vanhan testamentin määräykset ovat esikuvia Kristuksesta ja seurakunnasta. Ne kertovat, kuvaavat ja lupaavat tulevaa. Niiden kautta voidaan oppia Jumalasta sekä Hänen valtakunnastaan. Vanhan testamentin ohjeet ja esikuvat saavat täyttymyksensä Kristuksessa, joka on seurakunnan eli Hänen ruumiinsa pää.

Uuden liiton aikana emme ole sidottuja Vanhan testamentin määräyksiin. Kristitty on vapaa suhteessa niihin. Paavalin mukaan kukaan ei saa tuomita kristittyjä siitä, miten he noudattavat Vanhan testamentin ruoka-, juhla-aika- ja muita säädöksiä. Nämä ohjeet ovat sinällään hyviä, mutta niiden noudattamisessa vallitsee kristillinen vapaus. Toisaalta uskovan tulee rakkaudessa ottaa huomioon toiset kristityt; elämä ei saa olla lankeemukseksi toisille kristityille.

Martti Luther on todennut, että ”uskossa kristitty on vapaa eikä kenenkään orja. Rakkaudessa kristitty on taas sidottu ja kaikkien orja.” Tämä tarkoittaa sitä, että uskon kautta kelpaamme Jumalalle – silloin Kristus on kaikki. Hän riittää. Hän lahjoittaa pelastuksen ja siinä ihminen on vapaa. Kun kyselemme suhdettamme lähimmäisiimme, toisiin ihmisiin – silloin olemme rakkauteen sidottuja. Olemme rakkaudessa velvoitettuja palvelemaan toinen toistamme.

Kristityn voittopalkinto on yhteys elävään Jumalaa. Tämä yhteys syntyy kasteen ja uskon kautta Jeesukseen. Paavali kirjoittaa, että tätä voittopalkintoa ei saa riistää kukaan yhdeltäkään, joka on löytänyt uskon Jeesukseen. Tekojen tie voi riistää uskonvanhurskauden. Tekstissämme Paavali kirjoittaa, että Kristuksen voi syrjäyttää asketismi, näkyjen näkeminen tai enkelien palvonta. Näistä kaikista voi tulla ihmisen elämässä Jeesusta tärkeämpää. Ihminen voi myös ajatella, että lopulliseen pelastukseen tarvitaan uskon lisäksi jokin näistä. Kristitty voi myös ajatella: ”Todellinen uskova on se, joka elää askeettista ja kieltäytyvää elämää.” tai ”Tosi kristitty näkee näkyjä.” tai ”Aito uskova palvoo enkeleitä.” Nämä ja monet muut asiat voivat syrjäyttää uskon ja näistä saattaa tulla pelastuksen edellytys ja perusta. Jos näin tapahtuu, kristityn voittopalkinto on riistetty. Ei ole olemassa korkeampaa kristillisyyttä, kuin yksinkertainen usko Jeesuksen sovitustyöhön. Ihmisen ei pidä mennä ristin ja Jeesuksen ohitse.

Ihmisen todellinen jumala voi olla esimerkiksi enkelien tai epäjumalien palvonta, raha tai kunnia. Mikä tahansa asia, joka vie Jumalan paikan sydämessä voi olla epäjumala. Vähän katekismuksen selityksessään Luther toteaa: "Se, mihin sydämelläsi liityt ja mihin turvaat, on todellisuudessa sinun jumalasi."

Tekstimme jakeessa 20. Paavali varoittaa maailman alkuvoimista. Sananmukaisesti hän kirjoittaa: ”Sen tähden, jos olette kuolleet Kristuksen kanssa maailman alkuvoimista. miksi eläessänne maailmassa elätte niiden järjestyksen (riittien) mukaan. Paavalin mukaan Kristus pelastaa ihmisen maailman alkuvoimien vallasta. Lain vaatimuksiin myöntyminen merkitsee maailman alkuvoimien orjuuteen alistumista. Tämä on samaa kuin palaisi takaisin evankeliumin vapaudesta lain orjuuteen.

Mitä ovat nämä maailman alkuvoimat (στοιχεῖα τοῦ κοσμοῦ), joista varoitetaan? Alkuvoimilla Paavali todennäköisesti tarkoittaa kosmisia voimia, luonnonvoimia, eri uskontojen jumaluuksia ja uskoa siihen, että tähdet määräävät ihmisten kohtalot. Tähdet nähtiin henkivaltoina, joiden vaikutus oli otettava elämässä huomioon. Niitä pelättiin ja palvottiin. Kristittyä vaani alituisesti vaara palata vanhaan elämään, jossa hän uskoo pelastuksen tapahtuvan tekojen kautta. Tekstissämme Paavali varoittaa terävästi tähän palaamisesta. Perille Taivaaseen pääsevät kerran ne, jotka luottavat kasteen ja uskon kautta annettuun Jeesuksen lahjavanhurskauteen.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Heikki Kämäräisen muistolle

Heinäkuun 24. päivänä päättyi talousjohtaja, FM, ekonomi Heikki Kämäräisen elämä kestettyään 64 vuotta, joista viimeiset kolme hän kamppaili rajun syövän kanssa. Viimeiseksi hän ehti toimia Lähetysyhdistys Kylväjän talousjohtajana kaksi vuotta. Sitä ennen hän oli Kirkkohallituksen taloustoimiston päällikkö 13 vuotta ja Suomen Raamattuopiston Säätiön (SROS) talousjohtaja 20 vuotta. Nuoruudessaan hän oli Tampereen yliopiston tietojenkäsittelyopin laitoksen assistentti.

Heikki Kämäräinen kutsuttiin SROS:n palvelukseen minun aloitteestani minun aloitettuani toiminnanjohtajan työn 1980. Hän oli silloin suorittamassa asevelvollisuuttaan ja tuli tähän toimeen tammikuussa 1981 28-vuotiaana. Siitä alkoi hedelmällinen työ, jota toiminnan kohteet ja aktivistit eivät juuri nähneet eivätkä tiedostaneet, mutta joka todellisuudessa oli aivan ratkaisevaa kaikelle muulle, varsinaiselle toiminnalle ja sen yhteisölle.

Talousjohtajan vastuualue oli erittäin laaja, monipuolinen ja vaihteleva. SROS koki tänä aikana monia perusteellisia muutoksia, joissa Heikki Kämäräinen oli merkittävänä toimijana paljon yli tavanomaiseksi katsottavan.

Uudistamisprosessi koski lähes kaikkea. Mukaan tuli muuttuvan ympäristön ja kehittyvän toiminnan myötä paljon uusia suuria haasteita. Kaikissa näissä Heikki Kämäräisen toiminta oli hengellisesti ja maallisesti motivoitunutta, luovaa, taitavaa, luotettavaa, peräänantamatonta ja joustavaa. Hän tarttui ennakkoluulottomasti, tarmokkaasti ja innokkaasti uusiin suuriin asioihin mutta jaksoi hoitaa myös rutiiniasioita. Työhönsä hän panosti täysillä.

SROS:n johtamisessa Heikki Kämäräinen oli toiminnanjohtajan keskeisenä keskustelukumppanina. Yhteistyö hänen kanssaan oli saumatonta ja suureksi avuksi ja tuotti minulle iloa. Hän nautti hallituksen jakamatonta luottamusta ja arvostusta. Työtoverina ja esimiehenä alaisilleen hän oli oikeudenmukainen sekä kaikin tavoin arvostettu ja suosittu. Ihmisenä hän oli asiallinen, iloinen, miellyttävä ja hauska. Hänen ihmissuhdetaitonsa olivat erinomaiset.

Vaikeaan sairastamiseen Heikki Kämäräinen asennoitui kärsivällisesti ja nöyrästi, valittamatta ja toivon säilyttäen mutta myös kuolemaan suostuen. Hän kuvasi perusasennoitumistaan vertauksella: ”Lasi voi olla mielestämme puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä.” Heikin lasi oli puoliksi täynnä, ja siitä hän iloitsi.

Heikki Kämäräisen elämä ja työ katkesivat kesken. Häneltä jäi vaimo, neljä aikuista lasta ja kuusi lastenlasta. Heille ja monille muille hän olisi ollut suureksi iloksi ja avuksi, jos hän olisi saanut elää kauemmin. Maailma on hänen jälkeensä tyhjempi ja köyhempi. Kuitenkin erityisesti hänen kolme sairastamisvuottaan hioivat häntä ja hänen läheisiään, niin että voi sanoa, että hänen elämänsä saavutti tietyn täyttymyksen ja oli ehjä kokonaisuus.

Heikin kristillisyydessä Jeesus ja hänen suorittamansa syntien sovitus olivat ehdoton keskus. Siihen hän pitäytyi elämässä ja kuoleman väistämättömästi lähestyessä. Hän oli ihmisenä esikuvallinen monin tavoin ja erityisesti uskossaan, jossa hän suuntautui kokonaan ulkopuolelleen, Jeesukseen. 

Heikki Kämäräisen hautauspäivänä 16.8.2017 Espoossa

Raimo Mäkelä
SROS:n toiminnanjohtaja 1980-2005

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Neuvostokansalaisesta kahdenmaankansalaiseksi

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden pienjulkaisuumme Armosta lähetystyössä on koottu kertomuksia ja kokemuksia armosta ja armon vieraudesta Kylväjän työalueilta. Armon tarvitsijan paikalla ovat yhtä lailla paikalliset kuin lähetystyöntekijätkin. Tilaa Armosta lähetystyössä Pala maailmalta -verkkokaupasta 2 euron hintaan.



Aleksandra syntyi ja kasvoi Neuvostoliitossa. Hänen inkerinsuomalainen äitinsä karkotettiin Pietarin piirityksen aikaan muiden sukulaistensa kanssa Siperiaan jäämeren rannalle, koska inkerinsuomalaisia pidettiin epäluotettavina. Myöhemmin muu suku palasi ensin Viroon ja sitten Karjalaan. Heidän kotikylänsä oli niin lähellä Pietaria, ettei sinne saanut palata. Aleksandran äiti jäi kuitenkin Siperiaan, ja ensimmäisen miehensä kuoltua rintamalla hän meni naimisiin paikallisen kommunistiseen puolueeseen kuuluvan jakuuttimiehen kanssa. Heille syntyi neljä lasta, Aleksandra yhtenä heistä. 

Isän puoluetaustasta johtuen heillä ei kotona puhuttu koskaan uskosta tai uskonnosta. 70-luvulla isoäiti kertoi kirjeessään Aleksandran äidille alkaneensa käydä jumalanpalveluksissa Karjalassa. Se oli ensimmäinen kerta, kun äiti kertoi hänelle mitään uskontoon liittyvää. Aleksandra ryhtyi tutkimaan kirjoista, mistä kristinuskossa ja eri kirkkokunnissa oli kyse. 

1980-luvun lopulla Aleksandra oli lomalla sukulaisten luona Karjalassa. Hänen tätinsä vei hänet kirkkoon. Kaunis laulu teki Aleksandraan vaikutuksen. Loman aikana täti antoi hänelle lahjaksi Raamatun, jota Aleksandra noihin aikoihin joskus selaili. 

Suomesta saapui 1990-luvun alkupuoliskolla Jakutskiin ensimmäistä kertaa pastori Yrjö Niemi, joka kastoi Aleksandran siskot. Äiti kysyi, miksi Aleksandraa ei ollut kastettu. Aleksandra kertoi, ettei kokenut riittävän syvästi haluavansa tulla kastetuksi. Vuosi 1996 oli Aleksandran elämässä raskas. Saman vuoden aikana sekä hänen äitinsä että isänsä kuolivat. Sen vuoden aikana Aleksandra kertoo rukoilleensa ensimmäisen kerran. Kaksi vuotta myöhemmin Aleksandra kastettiin. 


Aleksandra kertoo eläneensä ulkoisesti siistiä elämää. Hänen ajattelunsa oli kuitenkin tyypillistä neuvostoajattelua: Jumalaa ei ole, eikä häntä tarvitakaan. Nyt Aleksandra näkee, että kaikki riippuu Jumalasta. Armoa on, että hän sai oppia tuntemaan hyvän Jumalan, johon hänenkin suvussaan oli jo aiemmin turvauduttu. Tädin aikoinaan antama Raamattu on päässyt aktiiviseen käyttöön.

Eeria Niemi, Itä-Siperia