keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Elämää Itä-Siperiassa

Lähettimme Itä-Siperiasta kirjoittaa:



Maaliskuun ensimmäisenä päivänä puhelimeen tulvi ”hyvää kevään ensimmäistä päivää”-viestejä. Itse olin kevään saapumisesta iloinnut jo pari viikkoa, kun ei ollut lämpötila enää -40C kylmemmälle puolelle laskenut. Ulkoliikuntakausikin tästä pikkuhiljaa alkaa, kun päivisin lämpötila on -20 ja -30C välimaastossa. Kohta jäät ovat tupaten täynnä luistelijoita, hiihtäjät valtaavat ladut, ja laskettelijat matkaavat kaupungin ulkopuolella oleviin rinteisiin. Itse pysyttelen enimmäkseen sisäliikunnassa, mutta joskus tulee vuokrattua sukset tai luistimet tunniksi tai pariksi. Luistelukausi on varsin lyhyt, jo huhtikuun alussa on talviliikuntakauden viimehetket käsillä, siksi paikalliset eivät tuhlaa hetkeäkään ottaakseen tästä vuoden ajasta kaiken ilon irti.

Liikunnan lisäksi käyn harrastusmielessä munniharppusoittotunneilla. Olen myös innostunut ruoanlaitosta nyt, kun torakat eivät tule enää päivittäin vierailulle. Usein keittelen esimerkiksi puolukkaruispuuroa torilta haetuista puolukoista. Puolukkametsään en vielä ole ehtinyt. Kaasu-uunin kanssa on ollut opettelua. Alussa poltin kaikki paistokset pohjasta, nyt olen oppinut pienentämään liekkiä ja pidentämään paistoaikaa. Kiinalaisilta, joita täällä myös asustelee paljon, olen oppinut, että kananmunaa pannulla valmistaessa erinomaisen maukas lopputulos syntyy, kun joukkoon sekoittaa paloiteltua tomaattia ja valkosipulia.

Päivisin hion venäjän taitoani kielikoekuntoon ja yritän myös takoa sahan kieltä päähäni. Sanontojen sananmukaiset käännökset ihmetyttävät. Säästä puhuttaessa kuvaillaan taivasta, esimerkiksi pakastuessa taivas kylmenee. Vihreää ja sinistä tarkoittava sana on sama, tarvittaessa lisätään eteen ”ruoho” tai ”taivas” selventämään, kummasta väristä on kyse. Olen yrittänyt päästä ruskean värin käsitteestä selville. Jos sinistä ja vihreää varten on vain yksi sana, ruskeaa varten ainakin kolme. Yksi tarkoittaa lehmän ruskeaa, toinen jonkin linnun väriä ja kolmas vielä
jotain aivan muuta. 




Välillä menen harjoittelemaan kielitaitoa elokuviin. Dokumentti, joka kuvasi hevosen kasvattajan elämää ympäri vuoden oli varsin mielenkiintoinen. Moni kaupunkilainenkin omistaa tamman, vaikkei ole sitä koskaan nähnyt. He tietävät hevosensa olevan edelleen elossa, kun saavat vuosittain varsan lihaa. Joskus he toki tekevät päätöksen jättää varsa eloon kasvamaan, että jatkossakin saisivat varsan lihaa.

Sahan kieli ja kulttuuri on tullut entistä tutummaksi, kun pieneen seurakuntaamme mukaan on tullut myös äidinkielenään sahaa puhuvia. Kuinka tärkeää onkaan, että jokainen saa kuulla Jumalan Sanaa omalla kielellään niinpä evankeliumin teksti on jo jonkin aikaa luettu kahdella kielellä. Olemme myös alkaneet laulaa toisinaan sahan kielellä. Inkerin kirkon virsikirjassa olevaan virteen ”Oi Herra suuri, Luoja maan ja taivaan” löytyi sanat myös sahan kielellä. 

Kyllähän siinä alussa tahtoi mennä kieli solmuun, mutta onneksi on tuttu sävel. Kielten moninaisuutta pääsee ihmettelemään myös esirukoushetkessä. Jokainen seurakuntalainen vuorollaan kantaa vastuuta esirukouksesta kooten yhteiset rukousaiheet ja rukoillen äidinkielellään. Koska rukousaiheet kerätään yhdessä, kaikki tietävät, minkä asioiden puolesta rukoillaan, vaikka kyseistä kieltä ei ymmärtäisi. Jumala onneksi ymmärtää kaikkia kieliä, niin venäjää, sahaa, suomea, kiinaa kuin muitakin kieliä, joilla kannamme toinen toisiamme ja yhteisiä asioita Taivaan Isämme eteen.


Kirjoitus on ilmestynyt 23.3.2018 Kuhmolaisen seurakuntaliitteessä Unilukkarissa.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Kohti Kaukasiaa

Viime syksyllä lähetyskurssilla ollut, ensi syksynä Kaukasiaan suuntaava perhe kirjoittaa:


Olemme lähetyskandidaatteja. Kuulostaapa hienolta. Jos Jumala suo, olemme lähdössä syksyllä Kaukasiaan. Moni asia mietityttää. Mitä teemme asunnon kanssa? Kuinka lapset pärjäävät? Opimmekohan uuden kielen sujuvasti? Kerron vähän kuinka tähän on tultu.

Me olimme jo pitkään miettineet, mikä on meidän paikkamme lähetystyössä. Olimme miettineet, olemmeko lähettäjiä vai lähtijöitä. Tulemme uskovista perheistä. Kävimme lapsina tahoillamme erilaisissa lähetystilaisuuksissa perheidemme kanssa. Kuulimme lähetystyöntekijöiden kertomuksia työstään ja maista joissa nämä työskentelivät. Kummallakin kupli sisällä, että onpa lähetystyöntekijällä mielenkiintoinen ja monipuolinen työ. Meihin teki vaikutus lähetystyöntekijöiden rohkeus ja luottamus Taivaan Isään.

Toimin seurakunnassa osa-aikaisena lähetyssihteerinä diakonissan toimen ohella vuosina 2005 – 2007. Lähetyssihteerinä tutustuin moniin lähetteihin ja heidän arkeensa lähemmin ja aloin miettiä, että olisikohan meistäkin lähtijöiksi. Kävimme kymmenen vuotta sitten SLS:n esikoulutuskurssin ja esikoulutusharjoittelun Jerusalemissa. Tuolloin saimme kulkea lähetystyöntekijöiden mukana heidän reissuillaan ja seurata heidän elämäänsä muutenkin. Tuli ajatus, että lähetystyöntekijätkin ovat tavallisia ihmisiä. Jumala kutsuu tavallisia ihmisiä tavallisen elämän keskeltä kulkemaan Hänen edellä valmistamissaan teoissa Hänen kunniakseen, jotta mahdollisimman moni saisi kuulla Hyvän uutisen maailman Vapahtajasta.




Tuon esikouluharjoittelun jälkeen työt Suomessa ja perheenlisäys veivät ajan ja huomion mahdollisesta ajatuksesta lähetystyöhön lähtemisestä. Viime vuoden maaliskuussa pääsimme yllättäen käymään Kylväjän toimistolla. Kysyimme koulutuspäällikkö Pentti Marttilalta, olisikohan meille joskus paikkaa lähtijän roolissa lähetystyössä. Pentti kertoi, että jos viikon sisällä laitamme paperit, niin ehtisimme hakea syksyllä alkavalle kurssille. Laitoimme hakemukset ja meidät valittiin kurssille.

Lähetyskurssi kesti syyslukukauden. Asuimme ja opiskelimme Raamattuopistolla. Saimme tasokasta opetusta taitavilta Raamatun opettajilta ja monet lähetystyöntekijät tulivat kertomaan kokemuksistaan kentiltä. Kävimme monia mielenkiintoisia keskusteluja niin kurssitovereidemme kuin lähetystyöntekijöidenkin kanssa. Kaiken kaikkiaan opiskeluaika oli todella antoisa. Valmistuimme lähetyskurssilta joulun alla.




Nyt meillä on kevät aikaa valmistautua lähtöön. Olemme ottaneet tarvittavia rokotuksia ja miettineet mistä kaikista tavaroista voisimme luopua. Olemme saaneet nimikkoseurakuntia ja
järjestämme niiden kanssa vierailuja. Olemme saaneet myös monia lähettäjiä, joiden avulla lähteminen on mahdollista. Olet sydämellisesti tervetullut mukaan!


Lähde rukoillen Kaukasiaan suuntaavan lähettiperheen matkaan. Liity heidän renkaaseensa: liity.renkaaseen@kylvaja.fi.


Ps. Sama tilanne on nytkin, vielä on reilu viikko aikaa hakea ensi syksyn lähetyskurssille. Lue lisää www.kylvaja.fi/rekry.




perjantai 16. maaliskuuta 2018

Rissaset mukaan Immanuel-kirkon arkeen


Hanna ja Juha-Pekka Rissanen Israelista kirjoittavat:

Viimeksi kuluneen kuukauden aikana on Tel Aviv-Jaffassa elinpiirissämme tapahtunut paljon monenlaista. Olemme solahtaneet sinänsä ihan hyvin suurkaupungin elämänmenoon. Säiden kannalta tulimme tänne sopivaan aikaan, koska vielä ei ole kovin kuumaa, on satanut ja sisällä on ollut vielä jopa hyvinkin koleaa. Muutto- ym. touhut ennen Israeliin tuloa olivat väsyttäneet meidät perusteellisesti, ja siksi olikin hyvä voida ottaa alku rauhallisesti työn kannalta. Olemme osallistuneet kuitenkin jo alusta lähtien Immanuel-kirkon seurakunnan säännölliseen toimintaan.
         



Mukavana perehdytyksenä uuden kotikaupunkimme historiaan tämänkertaisessa alkuvaiheessa ovat toimineet paikalliset opastetut kävelyretket, jotka ovat suuntautuneet nyky-Tel Avivin alkusijoille ja vanhaan Jaffaan. On ollut mukava olla tekemisissä paikallisten asukkaiden kanssa heti alkuvaiheessa. Olemme toki tavanneet myös jo useita ystäviämme, jotka tunnemme aikaisemmilta Israelin-vuosiltamme.

Sapatti- ja sunnuntaijumalanpalvelukset, avoin kirkko -toiminta, keskiviikkoillan raamattupiiri, säännölliset rukoushetket ja konsertit muodostavat säännöllisen toiminnan kokonaisuuden. Raamattupiirin muutimme englanninkielisestä hepreankieliseksi työyhteisöön tulomme myötä. Osallistujat ovat hepreaa puhuvia Israelin kansalaisia. Johtava pastori, brittiläissyntyinen Bradley Long on jakanut meille mukavasti vastuuta raamattupiirin lisäksi. Hanna on hoitanut avoin kirkko -toimintaa, järjestellyt kirkon kirjahyllyjä, joilla on tarjolla ilmaisjakelukirjoja sekä Juha-Pekka johtanut puhetta työntekijäkokouksessa ja avustanut ja vetänyt jumalalanpalveluksia. Viime viikonloppuna jumalanpalveluksissa oli sellainen haastava tilanne, ettei meillä ollut ollenkaan vakituista urkuriamme oman konserttinsa takia. Musiikin vetäminen hoitui vapaaehtoisvoimin sekä Juha-Pekan ”säestäessä” viululla. Onneksi sunnuntain palveluksessa saimme säestysapua eräältä ruotsalaiselta vierailijalta.







tiistai 13. maaliskuuta 2018

Roomalaiskirjeen perusteellista opiskelua

Koben raamattukoulussa Japanissa opettava lähettimme Lea Lukka kirjoittaa:

Roomalaiskirjeen luennot ovat nyt ohi. Kahdessa lukukaudessa (20x90 min.) ehdimme juuri ja juuri kahdeksannen luvun loppuun. Kyllä se oli kova urakka! Kun alkaa miettiä kirjeen jakeita, sanoja ja ilmaisuja tarkkaan, niin ovathan ne hirveän vaikeita omalla äidinkielelläkin ajateltuina! Miten sitten pystyä selittämään jakeiden sanoma helppotajuisesti japanin kielellä?! Jos ottaa tavoitteekseen nostaa esiin vain pääajatukset kustakin luvusta, niin sekin on tietysti yksi tapa opettaa kirjettä. Toinen tapa on se, että ottaa haasteekseen ihan yksittäistenkin jakeiden jonkinlaiselle selkokielelle pukemisen. Mitä Paavali tarkoittaa esimerkiksi silloin, kun hän väittää, että ”joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä”? (Room. 6:7, KR38).

Eräänä tavoitteenani pidin sitä, että opiskelijat oppisivat itse ilmaisemaan kirjeen ajatuksia ja lauseiden merkityksiä omin sanoin. Tähän heillä oli tilaisuus kahdessa kirjallisessa kokeessa, joita heille pidin. Toisella koekerralla opiskelijat selviytyivätkin tästä huomattavasti paremmin kuin ensimmäisellä kerralla ja vastaukset pitenivät. Ohessa ote erään opiskelijan vastauksesta ja käsialanäyte.



Pääasia kai olisi, että edes muutama kohta avautuisi opiskelijoille sellaisiksi aarteiksi, joihin voi turvautua sielunhädässä. Silloin, kun omatunto, ehkä myös ihmiset ja perkele syyttävät meitä synneistä ja laiminlyönneistä. Että silloin muistaisi Jumalan Kristuksessa tehneen jo kaiken sen, mitä Jumalan pyhä laki ihmiseltä vaatii pelastumisen ehtona. Meidän osuudeksemme jää vain sen uskominen ja siitä kiittäminen, että Jeesus täytti kaikki lain vaatimukset meidän puolestamme ja lisäksi otti päälleen synneistämme tulevan rangaistuksen meidän sijastamme. (Esim. Room. 8:3-4)


Seuraa raamattutyötä Japanissa ja tule mukaan rukouksin. Liity Lean renkaaseen!

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Japanin talvea

Lea Lukka Japanista kirjoittaa:

Talvi on taittumassa. Kyllä se taas tällä erää riittääkin -tunne on pinnalla. Pihalla kyllä tarkenee. Toista on sisällä. Tammi-helmikuussa oli aamulla herätessä sisällä nollan tai +1:n asteen päiviä 16. Kolmena aamuna oli pakkasta -2. Silloin vettä ei tietenkään tullut hanasta kuin tipoittain ja sitten kun sitä alkoi tulla norona, sen alle muodostui jääpuikko keittiön pesualtaaseen.

Jääpuikko altaassa

Kylmät alkoivat jo joulukuussa, jolloin silloinkin oli jo monta +2, +3 tai +4 aamua. Ei minulla ole kuitenkaan mitään syytä valittaa! Olen saanut olla terveenä koko ajan. Ehkä nousu lämpimästä vuoteesta kylmään huoneeseen on verrattavissa pikaiseen avannossa pulahtamiseen, ennen kuin saa lenkkivaatteet ylleen ja pääsee lämmittelemään ulkona juoksemalla. Kotiin palattua on keho lämmin ja suihkun aikana (vain yhtenä aamuna suihku oli jäässä) ilmapumppu ehtii lämmittää keittiön sen verran, että siellä tarkenee valmistaa aamupalan villapusero, villatakki ja ulkotakki päällä, myssy päässä ja huopatossut – joissa ainakin kahdet villasukat – jalassa. Siis kaiken kaikkiaan pirteä aamun aloitus!

Tällä seudulla ei satanut luntakaan kuin muutamana päivänä vähäsen, joten liikkuminen oli helppoa. Monilla alueilla Japanissa lunta satoi jopa metrikaupalla. Uutisissa ilmoitettiin sellaisia lukuja kuin 2 metriä, 3 metriä tai 4 metriä. Joka vuosi aina jokunen ihminen kuolee, kun putoaakin itse katolta lumen sijasta, jota on ollut lapioimassa alas. Nyt, maaliskuuta lähestyttäessä, aurinko valaisee ja lämmittää päivällä etelänpuoleiset huoneet niin, että niissä selviää muutaman tunnin ilman tehokasta, mutta nukuttavaa (!) ja sammutettaessa käryttävää öljylämmitintä.

Näkymä Lean työhuoneen ikkunasta


Huonokuntoisille talvi on kuitenkin melkoinen koetus. Olen ollut kovasti huolissani eräästä seurakuntalaisesta (69 v.), K-sanista, joka asuu yksin yli sata vuotta vanhassa sukunsa talossa. Se talo on vielä kylmempi kuin tämä kirkkorakennus, jossa itse asun. Siihen taloon vuoren juurella ei osu kunnolla aurinkokaan. K-san sai lonkkamurtuman viime elokuussa eikä siksi pysty esimerkiksi nostamaan muutaman litran öljysäiliötä lämmittimeen. Hän on sinnitellyt japanilaisen kotatsun (matala pöytä, jonka päällä on peitto ja alla lämpölamppu) varassa kylmyydessä ja kivuissa. Ei-kristitty sisko miehineen tarjoaa hänelle joskus kyydin sairaalaan, kun autolla ajaminenkin tekee kipeää.


Seuraa Lean elämää ja työtä Japanissa ja tule mukaan rukouksin. Liity Lean renkaaseen!

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Pimeyden varjon laaksossa



Työntekijämme Pohjois-Afrikasta kirjoittaa:

Tämä alkanut vuosi on ollut monelle lähellä ja kaukana vaellus pimeyden varjon laaksossa. Näen ympärilläni, ja itsessäni, paljon rikkinäisyyttä, kaipuuta, lohduttomuutta ja kipua. Syvän surun keskellä on vaikea löytää sanoja, on vaikea löytää toivoa tai lohdutusta. Kyynelten valuessa en voi muuta kuin olla toista lähellä ja sanoa, että olen täällä sinua varten. Sairauden tai kuoleman kohdatessa haluamme lohduttaa, muttemme löydä sanoja ja oikeastaan sanamme valuvat tyhjiin. Suurten kysymysten äärellä joudumme nöyrästi toteamaan, ettemme ymmärrä, emmekä löydä vastauksia tai ratkaisuja.

Työni, läheisten kohtaamisten ja oman kipuiluni kautta ymmärrän yhä selvemmin, etteivät omat voimani riitä, eivätkä niiden tarvitsekaan riittää. En pysty kantamaan itseäni, enkä muita. Voin vain paeta Isäni käsivarsille ja kertoa Hänelle läheisistäni. Tehtäväni on elää Hänen omanaan ja rakastaa lähimmäisiäni kulkemalla heidän vierellään. Tai, kuten laulussa lauletaan:

Laula ihmisille ilosta, laula surusta, laula väreistä maailman. Laula ihmisille sanoista, laula teoista yhden ainoan Jumalan. Laula heille saduista, laula sodista, laula kivikaduista. Laula sydämestäsi kaikki se, laula se niin kuin Herralle.

Katso silmillä itkevän, silmillä nauravan, katso silmillä kuolevan. Katso silmillä syntisen, silmillä rakkauden, joka voittaa kaiken sen. Katso silmillä voittajan, silmillä sokean, silmillä väliinputoajan, ja maalaa sydämestäsi kaikki se. Maalaa se niin kuin Herralle.

Kerro liikkeillä tanssijan: minä rakastan, minä välitän vieläkin. Kerro maailmassa näytelmän: minä ymmärrän, minä kutsun sielläkin. Puhu viivoilla taulussa, puhu ilmeillä, kuiskaa sanoilla laulussa. Tee sydämestäsi kaikki se. Tee se niin kuin Herralle.

Laula Ihmisille, J. Kekäle

Kuuntele tästä.


Liity Pohjois-Afrikan-työntekijämme renkaaseen! Ota yhteyttä!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Kirje, joka koskettaa


Eräs lähettien kirjeitä lukeva kirjoittaa:

Vihdoin tämä hetki koitti.

Aamupäivän ulkoilujen jälkeen oli ollut kiire saada ruoka pöytään ja lapset ruokituiksi. Valmistelut olin kyllä tehnyt, mutta pihaleikit olivat venyneet ja nälkä oli päässyt yllättämään. Pieneenkään viivykkeeseen ei enää ollut ollut varaa. Kriittiset hetket olivat olleet käsillä.

Juuri silloin oli tapahtunut jotain odottamatonta.

Jännittyneen tunnelman keskelle oli alkanut ilmestyä laulua. Riimi toisensa perään oli soljunut suustani ilmoille kuin itsestään. Matkallaan sanat olivat löytäneet kaverikseen melodian, joka rytmitti osuvasti rivakoita toimiani.

Yllättävä käänne oli vanginnut lasten huomion. Nälkä oli unohtunut ratkaisevaksi hetkeksi ennen ensimmäisten lusikallisten päätymistä suuhun. Kuin ihmeen kaupalla ruokarauha oli päässyt hiipimään kynnykseltä peremmälle pieneen keittiöömme. Olimme sulavasti ja huomaamatta siirtyneet hermoromahdusten partaalta levolliseen oloon.

Lukuhetki ruoan jälkeen ei ollut kestänyt pitkään. Pienet olivat nukahtaneet nopeasti. 

Nyt nappaan eteisen pöydältä tuhtiin paksuuteen ehtineen postipinkan ja oikaisen itseni sohvalle. Edessä on se hetki päivästä, jolloin voin avata kirjeet ja vilkaista lehdet.

Ensimmäisenä pinkasta vastaan tulee kirje kristilliseltä järjestöltä. Tunnistan tapauksen.

Olen vuosien ajan saanut postia kauan sitten tutuksi tulleelta pastorilta. Hänen jäätyä eläkkeelle uusi työntekijä oli astunut remmiin. En ollut saanut aikaiseksi peruuttaa kirjeitä, vaikka siihen toistuvasti mahdollisuus annettiinkin.

Jo ensimmäisen kirjeen luettuani muistan miettineeni, kuka tämä kirjoittaja oikein mahtoi olla. Olin alkanut kokea samaa uteliaisuutta jokaisen kirjeen kohdalla. Jokin tämän työntekijän tavassa hoitaa tavallinen ja tuttu toimenpide yllätti minut. Mikä se mahtoi olla? Pysäyttäisikö jokin kohta minut jälleen?

Avaan kirjeen ja päätän ottaa selvää, mikä kirjoittajan salainen ase oikein on. Lukiessani palat alkavat hahmottua, yhdistelen aiempia kokemuksiani ja alan nähdä lainalaisuuksia:

Kirjoittaja puhuttelee suoraan minua. Kuvittelen, että kirjoittaessaan kirjettä hänellä on ollut kirjeen saajien nimilista edessään, hän on kenties rukoillut ja ajatellut sitä moninaista elämäntilanteiden kirjoa, missä hänen viestiään lukeva mies tai nainen, poika tai tyttö, saattaisi olla. Tulee tuntuma, että hän istuu tuossa vastapäätäni, kyselee kuulumisiani ja on valmis kuulemaan, mitä vastaan.

Kirjoittaja kertoo itsestään minulle. En halua enkä kaipaa kuulla henkilökohtaisen elämän yksityiskohtia mutta olen otettu, että kirjoittaja uskoo minun tietooni jotain siitä, mitä hän työssään ja elämässään kokee juuri nyt. Tiedän, miten hän nauttii linturetkistään. Tiedän, että hänen puolisonsa etsii töitä ja lapset ovat saaneet päiväkotipaikan. Erityisenä arvostuksen osoituksena koen sen, että kirjoittaja raottaa näkymää myös vaikeisiin hetkiinsä. Ennen kaikkea saan kuulla, miten Jumalan sana on häntä puhutellut ja millaisiin toimiin hän on tämän puhuttelun johdosta ryhtynyt.

Kirjoittaja kutsuu minut mukaan Jumalan kansan elämään. Kirjeen kääntöpuolelle tultaessa näkymät laajenevat ja syvenevät. Pääsen seuraamaan hetkiä ja tilanteita kadulle, kahviloihin ja seurakunnan keskelle, missä Jumalan ikiaikaisia suunnitelmia omalla persoonallisella otteellaan tähyävän työntekijän visio kohtaa maankamaran. Tulen tempaistuksi mukaan jatkokertomuksiin, joiden seuraavia vaiheita en halua hukata. Saan tietää, mitä nyt olisi aika rukoilla ja mitä apua työssä nyt tarvittaisiin.

Kirjoittaja rohkaisee minua elämään Jumalaan turvaten. Ennen päätössanojaan kirjoittaja punoo kertomansa asiat yhdeksi langaksi ja sitoo narun joltain kohdaltaan kiinni Raamatun sanaan, kirkkovuoden kulkuun tai johonkin uskomme peruspilariin. Saan haukata palan rukiista leipää, joka virvoittaa sieluani. Tätä punomista tehdessään kirjoittaja ei unohda palata puhuttelemaan jälleen minua. Mitä tämä kaikki mahtaa puhua minulle juuri siinä kohdassa elämää, jossa nyt olen? Jos yhtään tuntuu siltä, laita viestiä tai soita, jutellaan lisää, hän päättää viestinsä. Jää tuntuma, että hän todella tarkoittaa, mitä sanoo ja päätän, että seuraavan kerran todella soitan hänelle.

Lasken kirjeen kädestäni ja hymyilen löydöilleni.

Hetki sitten keittiössä olin saanut kokea arkeeni asti yltäneen armon ihmeen. Ajatuksen kanssa kootun kirjeen kautta matkustin nyt toiselle puolelle maailmaa kokemaan yhteyttä ihmisiin ja tilanteisiin, joissa en koskaan ole ollut. Virkistyin seurasta ja elämän sykkeestä. Sain kokemuksen liittymisestä itseäni valtavan paljon suurempaan Jumalan todellisuuteen, täsmällisesti ja kotiin asti kannettuna.

Kun sydän tulee kosketetuksi, mikään ei saa unohtamaan.

------

Haluatko sinäkin tulla kosketetuksi lähettien kirjeistä? Liity valitsemasi lähetin renkaaseen!

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Eteenpäin Jumalan suunnitelmassa

Puolentoista vuoden kotimaanjaksolta työalueelle palannut lähettimme kirjoittaa:

Pitkä kotimaankausi oli välttämätön ja toi monessa suhteessa tarpeellista etäisyyttä asioihin. Oli tilaisuus arvioida uudelleen omia odotuksia, jotka liittyivät elämään tässä maassa. Huomasin, että olin haaveillut oppivani puhumaan paremmin paikallista kieltä, mutta työssä en tarvinnut sitä, kun englanti oli työkielenä. Lisäksi kotikaupungissani puhutaan englantia kaikkialla. Toki olen opiskellut paikallista kieltä ja iloitsen tilanteista, joissa voin sitä käyttää, kaupoissa ja satunnaisissa ihmisten kohtaamisissa.

Toinen tavoitteeni oli päästä sisälle paikalliseen seurakuntaan. Molemmat nämä olivat sinänsä hyviä päämääriä, mutta eivät välttämättä ehkä ihan realistisia. Seurakuntayhteydenkin suhteen kaupunki on poikkeuksellinen paikka. Ulkomaalaisia on paljon; he tulevat ja menevät. Paikallisilla ei ymmärrettävästi aina riitä halua investoida ihmissuhteisiin heidän kanssaan tai kärsivällisyyttä kuunnella kangertelevaa kieltä. Sen sijaan, että soimaisin itseäni tästä tilanteesta, päätin luopua omista tavoitteistani ja odottaa sen sijaan, millaisia päämääriä Jumala sydämelleni laskee. Jumalan suunnitelmat eivät sisällä vaatimusta tai jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta, vaan tuovat mukanaan ilon kulkea edellä valmistetuissa askelissa. Tätä samaa pakottomuutta ja vapautta suorittamisesta toivon sinunkin elämääsi!

Verrattuna viime työkauteen Jumala näyttää myös tässä alussa joissakin konkreettisissa valintatilanteissa johdattaneen minua selkeämmin. Miksi niin – en todellakaan tiedä! Täältä lähtiessäni moni asia jäi mielessäni ilmaan. Olisin kaivannut Jumalalta selityksiä, jonkinlaista kokemusta loppuun saattamisesta ja pistettä asioille, mutta mistään sellaisesta ei ollut tietoakaan. Oli vain väsynyt ja hämmentynyt lähetti, jonka oli vaikea ajatella paluuta kentälle. Jumala ei ole meille selityksen velkaa, mutta kuitenkin yhtäkkiä tänne tultuani koin, että Hän puhui minulle.

Asioille ei ollut tullut päätöstä siksi, että minun oli määrä vielä palata. Minä olisin halunnut laittaa tekstiin pisteen, mutta Jumalan käsikirjoituksessa siinä kohtaa ei ollut edes puolipiste; ehkä vain viiva, lyhyt tauko kahden ajatuksen välissä. Se oli lohdullista. Jumalaan voi aina luottaa, vaikka joskus se on vaikeaa, koska emme näe kokonaisuutta. Vaikeudet eivät kuitenkaan kestä ikuisesti tai ole osoitus epäonnistumisesta. Jostain syystä Jumala sallii niitä omilleen aika ajoin. Onneksi hän antaa myös eheytymisen ja hedelmän kantamisen aikoja. Suomen-jaksoni oli monessa suhteessa auringonpaistetta ja Jumalan hoitavassa armossa lepäämistä.


perjantai 2. maaliskuuta 2018

Kalosseja ja kertomuksia

Kielityöntekijämme Kaukasiasta kirjoittaa:

”Kalossit ovat muuttaneet itsensä nykyaikaisemmiksi.” Tämä lause huvitti kovin vuoristokylän naisia viime viikon maanantaina. Olimme pitämässä kirjoituskurssia ja kalossi kuului aakkosten esimerkkisanoihin, joista kirjoitettiin pieniä tarinoita. Niistä tehdään myöhemmin kirjanen, jota voi käyttää koulussa lukemaan opettelevien lasten apuna, aapisen täydennyksenä. Kurssilla oli viisi innokasta nuorta naista. Kaksi heistä on ollut mukana kaikilla kolmella kerralla, kun olemme näitä kursseja pitäneet.





Istuimme lattialla, tyynyillä, matalan pöydän ääressä. Huoneessa oli lämmintä, koska kamiinassa paloi tuli. Kun aloitimme kahden päivän kurssimme, aikaisemmilla kerroilla mukana olleet halusivat lukea ääneen kotona kirjoittamiaan kertomuksia. Kaksi nuorta äitiä oli kuunnellut isoäitinsä muisteluita ja kirjannut ylös, millaista oli olla paimenessa kesällä, tai kylässä talvella, kun muutenkin huonokuntoinen tie oli lumen takia poikki. Kolmas rouva oli kirjoittanut eläinsadun. – Oli ilo työskennellä näiden naisten kanssa, mitä aihetta tahansa me heille ehdotimme, he hetken mietittyään alkoivat kirjoittaa kynä sauhuten. Kirjoitusten ääneen lukeminen on aina palkitsevaa. Päivän päättyessä he kysyivät: ”Voidaanko me kirjoittaa kotona lisää?”




Näistä kirjoituksista paikallinen yhdysopettajamme ”Valo” kokoaa toisenkin kirjasen, jossa sitten on kertomuksia entisistä ajoista sekä eläinsatuja.

Yksi kurssilaisista sitten näytti kännykästään kuvan ”nykyaikaisista” kalosseista: Kun tavallisesti kalossit ovat yksinkertaisia, mustia (kuva vieressä), uusiin on lisätty kullansävyisiä koristeita ja jopa värillisiä lasinpaloja kärkiosaan. Kalossit ovat tähän aikaan vuodesta tuossa kylässä tarpeen: pihat ovat yhtä liejua, samoin pienemmät tiet, joten ulkona kävellessä paremmat kengät tahtovat mennä pilalle. Kun kävimme naapureissa ”Tarmokkaan” kanssa, panimme kalossit sukkien päälle jalkaamme. Ne on helppo riisua ja pukea.

Lue lisää Kylväjän työstä Kaukasiassa!