maanantai 30. heinäkuuta 2018

Ritva Olkkola-Pääkkönen: Suuri armo oli heillä kaikilla

Etiopian lähettejä pe 15.6. Lähetyksen kesäpäivillä. Kuva: Kirsi Myllyniemi.
Ritva Olkkola-Pääkkösen puhe Lähetyksen kesäpäivillä 15.6.2018:


Suuri armo oli heillä kaikilla

1967 pääsiäisenä Norjan Luterilaisen Lähetysliiton lähetyssihteeri Eikli sanoitti ensi kertaa sen, mitä tänään juhlimme. Juutilaisille Eikli sanoi: tervetuloa Japaniin ja Olkkolalle tervetuloa Etiopiaan!

Annettuna Jumalan armon haltuun Lahden Kansanlähetyspäivillä tulin Oslon kautta, missä norjalaisen lähetyksen johtajat ja Oslossa kielikoulussa olleet lähetyskandit saattoivat, Etiopiaan 20.9.1968.

Norjalaiset olivat aloittaneet työn Etiopiassa jo 1948 ja Mekane Yesus -kirkko oli perustettu vuonna 1959. Vuodesta 1974 lähtien Kansanlähetys jatkoi työtään itsenäisenä Mekane Yesus -kirkossa ja Lähetysyhdistys Kylväjä jatkoi norjalaisen lähetyksen kanssa aloitettua työtä Etelä-Etiopiassa . Suomen Lähetysseura Alpo Hukan johdolla aloitti yhteistyön Mekane Yesus-kirkon kanssa Hosainnassa. Tänä vuonna kolmella lähetysjärjestöllä on aihetta kiittää Jumalaa kuluneista työvuosista Etiopian Evankelisessa Mekane Yesus-kirkossa.

Suomalais-norjalaisessa lähetyselämässä ovat 56 suomalaista lähetystyöntekijää palvelleet erilaisissa tehtävissä. He ovat kaikki olleet Jumalan armon evankeliumin todistajia.

Apt. 4:33: ”- - ja apostolit todistivat suurella voimalla Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta ja suuri armo oli heillä kaikilla” – Oma kokemukseni oli, että ristin evankeliumin yksinkertainen todistus lähettien torstai-illan rukouspiirissä piti polun auki armoistuimen eteen niin valoisina kuin pimeinäkin aikoina. Tästä kiitos Herralle ja työtovereille.


Tuulikki Turunen (vas.) ja Ritva Olkkola-Pääkkönen. Kuva: Kirsi Myllyniemi.
Sain oppia paljon etiopialaisilta ystäviltäni, kirkon työntekijöiltä ja johtajilta. Mitä sanoisit, jos työtoverisi tulisi suoraan vankilasta, jossa häntä oli kidutettu kahden vuoden ajan uskonsa vuoksi? Miltä tuntuisi, jos järjestösi pääsihteeri katoasi jäljettömiin kirkossa pitämänsä iltatilaisuuden jälkeen? Vasta 12 vuoden kuluttua kuultiin, kuinka hänet oli kuristettu kohta pidätyksen jälkeen valtiovallan suostumuksella. Entä kuinka itkisit nähdessäsi nuoren kidutuksen uhrin terveysasemalla? Millaista lisää toisivat rukouksiisi ja painolastia sydämellesi viestit vainoaalloista seurakunnissa milloin siellä milloin täällä eri puolilla kirkkoa?

Kirkon kasvu, jonka Jumalan Sana ja Hänen armonsa on saanut aikaan, on seurannut kärsimyksen vuosia. Kirkon kasvu on kiitoksen, mutta samalla jatkuvan esirukouksen aihe. Etiopialaiset kirkon työntekijät ja johtajat kantavat tänään erilaisten paineitten alla vastuuta kirkosta.

Lämmin kiitos teille lähettäjät. Te olette kuin omaa perhettä, tunnette meidät lähettinne varsin hyvin monivuotisen rukouskirjeenvaihtomme perusteella. Te olette kestäneet ja uskoneet näkemättä. Olette koonneet aarteita taivaaseen.
1960-luvun herätyksen tuulet toivat mukanaan kiireistä kyntämisen ja kylvämisen aikaa niin Suomessa kuin maailmalla.

Teille nuoret tahtoisin toivoa jotain oikein hyvää ja jännittävää: ja se on: armoa olla osallisena Jumalan synnyttämässä lähetyselämässä.

Puhe on myös kuunneltavissa Kylväjän sivuilla.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Juha Vähäsarja: Armon lähteellä

Suomen Raamattuopiston rehtorin, Kylväjän hallituksen jäsenen Juha Vähäsarjan puhe Lähetyksen kesäpäivillä 16.6.2018:

Juha Vähäsarja Lähetyksen kesäpäivillä 16.6.2018. Kuva: Johannes Haataja.


"Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat ihmeissään ja kysyivät: 'Kuka sitten voi pelastua?' Jeesus katsoi heihin ja sanoi: 'Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista'. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä." (Matt. 19:25–26, 30)


Nuorena miehenä elin vaikeaa aikaa. Oli ollut ahdasta jo pidempään, sielunmaisema värittynyt kestävän harmaaksi. Istuin Espoon vanhassa kirkossa jumalanpalveluksessa, tällä kertaa jostain syystä yksin. Laulettiin virsi:

Uskossa heikkoja, auta sä, Jeesus, / turvassa turvaton luonasi on. / Taas olet antanut autuuden päivän, sun sanas vielä on muuttumaton. / Hengelläs virvoita, Jeesus, sä meitä, / ansios vaatteella riisutut peitä.



Pyytämättä ja varoittamatta tutun virren sanat puhuivat kuin olisin kuullut ne ensimmäistä kertaa. Lohdutus laulettiin sydämeen: Ansios vaatteella riisutut peitä! Sanat suorastaan paloivat sieluun, jäivät elämään. Kun minä olen heikko ja väsynyt, saan levätä Kristuksen voimaan peitettynä. Kun olen huono uskova, Jeesuksen ansion vaate riittää. Kun synnit muistuttavat olemassaolollaan, ne kätkeytyvät Jeesuksen haavoihin.


Kun armo tuntuu olevan kateissa, se tunne on vakuuttava. Kun armosta saa taas maistaa pisaran, kaikki on niin itsestään selvää: näinhän se tietysti on. Jeesus on kantanut myös minun kurjat syntini ristille, Jumalan lupaukset ovat varmat, saan olla armon ihmeestä Jumalan lapsi. Jumalan silmin tällaista vaihtelua ei tietenkään ole. Lapsi on lapsi, oli sää mikä tahansa. Vastaanottajassa tahtoo vain olla niin paljon häiriötekijöitä.


Myös opetuslapset kyselivät Jeesukselta – hämmentyneinä hänen puheistaan rikkaalle nuorukaiselle –että kuka voi pelastua? Jos edes rikkauden siunauksen saanut ei pääse perille myymättä omaisuuttaan, irtautumatta siitä, mihin hänen sydämensä oli kiintynyt, niin miten sitten muut. Jeesus vastasi opetuslasten hämmennykseen: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.” (j. 26)


Luterilaisen armonkäsityksen löytänyt saarnaaja William Uotinen kuvasi osuvasti: ”Ihminen on parantumattomasti mieltynyt siihen ajatukseen, että voisi tehdä jotain pelastuksensa eteen.” Parantumattomasti! Siksi me mittaamme siunausta näkyvällä tavaralla tai ihmisen ominaisuuksilla. Siksi me eksymme toistuvasti kaupankäyntiin Jumalan kanssa pelastuksen perusteista ja sairauden ja terveyden kysymyksissä. Siksi me pyrimme pyhiksi toisten silmissä ja välillä myös itsemme ja Jumalan. Olemme syvästi, parantumattomasti mieltyneet itsemme auttamiseen ja pelastamiseen, koska meidät on opetettu siihen pienestä pitäen: saan, kun annan. Onnistun, kun kovasti yritän. Ja mehän yritämme. Olla kunnon ihmisiä ja kunnon kristittyjä ja ansaita maat ja taivaat.


Pelastuksen kysymyksissä Jumalan valtakunta on vain niin toisenlainen. Oleellista ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii tai saavuttaa, vaan se, että Jumala armahtaa. (Room. 9:16) Jumalan valtakunnan todellisuudessa rakkaus ei ole siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. (1. Joh. 4:10) Siksi me tahdomme palvella. Siksi me tahdomme rakastaa sanoin ja käteen töin. Siksi me seuraamme Herramme kutsua ja lähdemme lähelle ja kauas, tuodaksemme evankeliumin tarjolle tarvitsevalle.  


En ole ollut pidempään lähetyskentällä, mutta lähetyselämää läheltä seuranneena olen oppinut yhden asian. Sen, kuinka tärkeää on, että Jumalan armoa, elämää, johdatusta tai siunausta ei mitata minkään näkyvän mukaan, vaan kutsujan kutsun mukaan. Vain siten voidaan kestää myrskyjen saapuessa, ollaan sitten kentällä tai kotimaassa. Mieleen on jäänyt lähtemättömästi tapahtuma Itä-Afrikasta. Kohtuullisen suuri joukko, noin parikymmentä henkeä, oli koolla maaseudulla sijaitsevassa pienessä kylässä, kirkon johtajan kotona. Oli lähetystyöntekijöitä, pappeja ja meitä muita lähetysjärjestöjen edustajia. Syötiin ja seurusteltiin. Joukossa oli myös suomalainen lähetti, joka kertoi käyneensä elämäntyönsä äärellä läheisessä koulutuskeskuksessa. Tilanne jäi mieleen, koska raavas mies siinä pihalla itkien kertoi kaiken hänen rakkaudella ja vaivalla ja vuosien työllä rakentamansa tuhoutuneen. Hän oli ollut joitain vuosia Suomessa ja sinä aikana kaikki oli muuttunut. Oliko työ siis ollut turhaa? Mitä järkeä tai Jumalan siunausta voi nähdä tällaisessa tuhossa?


Mutta siunausta ei ole käsketty arvioimaan ihmisen silmin. Meidät on kutsuttu viemään sanaa, pitämään sitä esillä, ei mittailemaan sadon suuruutta tai hedelmän runsautta. Vastuu on kutsujan ja kaiken tarkoitus on hänellä varmasti tiedossa. Kaikki selviää kerran, sitä ennen näemme vain vähän ja vielä useammin emme mitään. Jumalan kutsuun, johdatukseen ja siunaukseen liittyen on varmaa vain se, että kristittynä me kuljemme aina tietä, joita Jeesus on kulkenut edeltä ja jonka hän on itse meille valmistanut. Me emme kulje ja toivo, että Herramme armollisesti tulisi perässä, minne menemmekin. Ei, vaan me menemme sinne, minne Jeesus on kulkenut edeltä ja valmistanut tien. Jokainen mutka, jokainen mäki ja jokainen polku on edeltä kuljettu. Jokainen maisema edeltä katsottu. Meidän tehtävämme on vain mennä sinne, missä Herramme jo on. Eikä sillä tiellä tunneta sattumia eikä tarvitse jossitella. “Heidän edellään kulkee tien aukaisija, he raivaavat tiensä, murtautuvat portista ja lähtevät. Heidän kuninkaansa kulkee edellä, Herra johtaa heitä.” (Miik. 2:13)


Tämä raamatunlause oli minulle aikanaan vapauttava Jumalan vastaus, kun jouduin kipeästi kysymään rankan työhön liittyneen elämänkokemuksen mieltä. Se tuntui lähes kohtuuttomalta. Sen seurauksena luulin oman tehtäväni evankeliumin työssä olevan oikeasti ohi. Outo vakuuttuneisuus kaikkein tärkeimmän päättymisestä. Elämä varmaankin jatkuisi, mutta oma tehtävä olisi jo nähty.  


Näiden tuntojen keskellä Jumala antoi juuri mainitun kohdan toimia vapauttavana sanana ja se toi mukanaan rauhan. Ymmärsin: Herra kulki edellä ja johdatti sellaiseen tehtävään, mihin en olisi koskaan mennyt, jos olisin tiennyt. Hän piti siinä kiinni ajan, jonka katsoi sopivaksi. Hän raivasi jälleen tien eteenpäin, uuteen, kulkien matkan edeltä. En saanut vastausta siihen, miksi kaikki oli tapahtunut. Mutta riitti, että kykenin uskomaan sen olleen sittenkin Jumalan hyvä tarkoitus. Kaikella on mielensä, vaikka kaikkea en ymmärrä enkä näe. Miksi pitäisikään? Eihän se lopulta minulle edes kuulu. Minut on käsketty seuraamaan, ei ymmärtämään jokaista mutkaa ja matkaa.


Monen kristityn yhteistä kokemusta on se, että Jumala riisuu omasta voimasta ja sallii uskonnollisten rakennelmiemme sortua siksi, että Jeesus voisi olla meille entistä läheisempi. Kun Lähi-idän paimenilla oli laumassa villi lammas, niin paimen saattoi joskus murtaa lampaan jalan. Sitten hän sitoi sen ja nosti lampaan harteilleen. Hän kantoi sitä harteillaan niin kauan, että lammas saattoi jälleen itse kävellä omin jaloin. Sen jälkeen villi lammas pysytteli paimenen lähellä. Se huolehti, ettei joutunut tästä liian kauas. Se ei lähtenyt näkömatkaa kauemmas paimenestaan.


Ehkä nyt erityisesti sinua, joka koet tarvitsevasi vakuutusta siitä, että armo riittää ja Kristuksen työ ristillä koskee myös sinua, tahdon rohkaista koetellun kristityn sanoilla. Thomas Wilcox kirjoittaa Kalliissa Hunajan Pisarassa:   


Yhtä vähän kuin voit estää aurinkoa nousemasta, yhtä vähän voi estää Kristusta, vanhurskauden aurinkoa, koittamasta. (Mal. 4: 2) Älä käännä hetkeksikään katsettasi pois Kristuksesta. Älä katsele syntiä, vaan katso ensin Kristusta. Ellet syntejäsi murehtiessasi näe Kristusta, lopeta murehtimisesi.” (Sak. 12: 10)


Ihmiset puhuvat terveinä ollessaan rohkeasti uskosta; harvat tietävät, mitä usko on. Kristus on Raamatun salaisuus, armo on Kristuksen salaisuus. Usko on ihmeellisin asia maailmassa. Lisää siihen jotain omaasi, ja sinä turmelet sen.


Voit olla varma, sinä arka ja koeteltu kristitty: ”Armo kuuluu sulle juuri, /  sulle raukka kurjinkin.  / Vaikka rintaas tuska suuri  / kalvaa liekein polttavin. / Kaikkein synnit Jeesus kantoi  /  kaikkein tähden itsens' antoi /  ristiin, kärsimyksihin.” (VK 80:5) Aamen.


Puhe on myös kuunneltavissa osoitteessa www.kylvaja.fi/lahetyksen-kesapaivat/puheita.


tiistai 24. heinäkuuta 2018

Magnus Riska: Jumalan Israel – kuka, mitä, häh?

Kuva: Kirsi Myllyniemi.

Kylväjän hallituksen puheenjohtajan Magnus Riskan raamattutunti Lähetyksen kesäpäivillä 16.6.

Jumalan Israel – kuka, mitä, häh?

Intro: Sleepy Sleepers.

Olen kohtalaisen epävarma tuosta kitarasta. Olisikohan solisti voinut olla itse Albert Järvinen, jota pidettiin ehkä Suomen parhaana kitaristina? Järvinen kuoli 1991 tasan viikko pappisvihkimykseni jälkeen. No, joka tapauksessa minua ei sitten tarvitse syyttää tästä hieman oudosta alusta. En ole siis itse keksinyt tuon otsikon. Jos joku on asiasta kiinnostunut, voinee lähestyä kotimaan osastoa selvittämään, mikäli niin kutsutut Sliipparit olivat tuon kukamitähäh-hokeman takana.

Olen jakanut luentoni kolmeen pointtiin – niin kuin esimerkiksi entisen pääministerimme mukaan pitäisi tehdä. Ensimmäinen pointtini on häh. Jumalan valinta. Monta kertaa olemme aika HooMoilasia Jumalan suunnitelman edessä. Meillä taitaa usein tulla tähän kohtaan musta aukko vastaan. Asialle vihkiytymätön ei kerta kaikkiaan ymmärrä.

Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella” (Jes. 55:8–9).

Eikö vain, että tämä välillä tuskastuttaa? Ei se silloin häiritse, jos asia ei ole henkilökohtaisesti tärkeä. Silloin,kun sitä voi tarkkailla ikään kuin neutraalisti ulkopuolelta. Mutta, voi voi, kun asia on mennyt ns. ihon alle. Silloin tilanne ei olekaan enää kovin helppo. Mutta Jumala tekee niin kuin hyväksi näkee. Hän vastaa, kun sen aika on. Joskus olen sanonut – sekä aika usein ajatellut – että se on varma merkki Jeesuksen rukousvastauksesta, kun se tulee viime hetkellä. Usein toivoisimme, että asiat selvisivät nopeammassa tahdissa. Mutta monesti sitten käy toisin.

Jumalan valinta. Hän valitsee pienen, heikon ja vaatimattoman – näyttääkseen maailmalle, että Hänellä on kaikki valta. Vaikka ristin teologiasta ei ollut puhetta kauan sitten, se näkyy esimerkiksi tässä. Mutta tosiaan – olisikohan ristin teologia ollut jo agendalla vanhan liiton aikana? Tietenkin me haluaisimme näin ajatella. Mutta jos näin oli – miten sitä olisi voinut tavoittaa tai ymmärtää? Siirrytään ajassa taaksepäin ja kuunnellaan mitä Aaron sai tehtäväksi Kaikkein Pyhimmässä Jom Kippur-päivänä eli Suurena sovituspäivänä (3. Moos. 16:11–14).

Ensin kuitenkin Aaron tuokoon esiin oman syntiuhrisonninsa ja toimittakoon sovitusmenot itsensä ja sukunsa puolesta. Teurastettuaan sonnin hän vieköön väliverhon taakse täyden astiallisen hehkuvia hiiliä alttarilta Herran edestä sekä hienonnettua tuoksuvaa suitsuketta kummankin kouran täydeltä. Hän heittäköön suitsukkeen Herran edessä hiilille, niin että sen savu peittää liitonarkun kansilevyn. Silloin hän ei kuole. Sitten hän ottakoon sonnin verta ja pirskottakoon sitä sormellaan kerran liitonarkun etureunaan [kedma] ja seitsemän kertaa arkun eteen maahan.

Vaikuttaa siltä, että monessa uudessa käännöksessä on virhe. Ongelmakohta on tuossa kedma-sanassa, joka itse asiassa pitäisi kääntää ”itäänpäin”. ”Kedem” tarkoittaa idän ilmansuuntaa, ja siitä voidaan sitten hepreankielellä muodostaa suuntaa näyttävä kieliopillinen muoto eli ”kedMÁ”. Luin hetki sitten, että Aaronin kuului "ottaa sonnin verta ja pirskottaa sitä kerran liitonarkun etureunaan ja seitsemän kertaa arkun eteen maahan.”

Jotta voisimme ymmärtää tämän kohdan, meidän on tiedostettava, että Kaikkein Pyhin oli sijoitettu ilmestysmajaan länsi-itäsuunnassa eli päinvastoin mistä alttari yleensä löytyy kirkosta. Ylipapin palvellessa Jom Kippur-päivänä hän siis katsoo länteen. Kun hän aloittaa veren pirskottamisen, hän suorittaa sen alkukielen mukaan itäänpäin eli taaksepäin. Muuta vaihtoehtoa siis ei ole kuin pirskottaa taaksepäin, mikäli halutaan pirskottaa itään. Tämän yhden kerran jälkeen Aaron jatkaa ja pirskottaa eteensä seitsemän kertaa. Arvaat varmaan jo mitä minä ajan takaa. Juutalaisten pyhimmässä paikassa muodostuu vuosittain – kerran vuodessa ristin merkki. Toisaalta Kaikkein Pyhimmässä ei ollut erityistä omaa valolähdettä eli eihän se ristin kaltainen jälki kovin selvästi näkynyt. Mutta voidaan melkoisella varmuudella sanoa, että jo sen olemassaolo olisi kohtalaisen vaikea ajatus uskonnolliselle juutalaiselle. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että Isä Jumalan kertomus Jeesuksesta kulkee vähän niin kuin punaisena lankana myös vanhan liiton läpi. Muitakin löytyy.

Mennään seuraavaan pointtiin eli mitä. Tai sanotaan mitä tapahtui? Uskonnolliset juutalaiset sallivat alussa Jeesukseen uskovien juutalaisten läsnäolo tai olemassaolo temppelissä. UT:sta me voimme lukea, että ns. messiaaniset juutalaiset – kuten me tänään usein kutsumme Jeesukseen uskovia juutalaisia – ylösnousemuksen jälkeenkin rukoilivat ja ylistivät Jumalaa temppelissä. Otetaan vaikka esimerkki Apt. 5:42, ”Entiseen tapaan he joka päivä opettivat temppelissä ja kodeissa ja julistivat, että Jeesus on Messias.” Sen jälkeen tilanne vaikeutui melko nopeasti eli, että uskovia juutalaisia ruvettiin vainoamaan. Ajattelisin kuitenkin, että uskonnolliset juutalaiset pitivät alkuaikoina messiaanisia juutalaisia lahkolaisina, vaikka tosin harhaoppisina. Myöhemmin tilanne kärjistyi ja Jeesukseen uskovia juutalaisia ei enää pidettykään juutalaisina vaan epäjumalanpalvelijoina. Ja tähän mitä-kysymykseen kirkko saa aika ikävän vastauksen. Sillä kirkko saa syyttää aika paljosta itseään.

Mikäli ajatellaan, että uskonnolliset juutalaiset ottivat etäisyyttä Jeesukseen uskoviin juutalaisiin, ollaan oikeassa. Mutta jos tämä on totta, vielä enemmän totta on se, että myös kirkko otti melko pian etäisyyttä omiin juuriinsa eli juutalaisuuteen. Etäisyyden ottaminen on kohtalaisen pehmeä ilmaisu. Seuraava esimerkki paljastaa tämän aika selvästi. On ollut aikoja, jolloin kirkko pakotti juutalaisia irtisanoutumaan juutalaisesta identiteetistään ennen, kun heidät otettiin kasteen kautta kirkon jäseniksi. Seuraavan kastekaavaan sisältävän tunnustuksen – tai pikemminkin irtisanoutumisen – olen saanut Steve Cohenilta, joka asuu St. Louisissa USA:ssa. Steve on messiaaninen juutalainen ja hän on vieraillut myös Suomessa kymmenisen vuotta sitten.

400-luvulla juutalaisuudesta kristinuskoon kääntyneen juutalaisen oli toistettava seuraavat sanat: ”Minä irtisanoudun kaikista tavoista, riiteistä, lain täyttämisistä, happamattomasta leivästä ja hebrealaisten lammasuhreista, heidän kaikista muista juhlistaan, uhreista, rukouksista, herjauksista, puhdistuksista, pyhitysharjoituksista, lepyttämisistä, paastoista, uudesta kuusta, sapatista, taikauskoista, hymneistä ja lauluista ja synagoga-jumalanpalveluksen vietoista, hebrealaisten ruoasta ja juomasta; näin ollen irtisanoudun ehdottomasti kaikesta juutalaisuudesta, jokaisesta lain riitistä ja tavasta … ja mikäli jälkeenpäin tahtoisin kieltää edellä mainitut päätökseni ja palata juutalaiseen taikauskoon tai mikäli minut löydetään syömästä juutalaisten kanssa tai juhlimasta heidän kanssaan tai salassa julistamasta päinvastaista ja tuomitsemasta kristinuskoa sen sijaan, että avoimesti kumoaisin ja tuomitsisin heidän turhamaisen uskonsa, siinä tapauksessa tulkoon Kainin pelko sekä Gehasin pitaalisuus ylleni, kuten myös ne lainmukaiset rangaistukset jotka minulle kuuluvat. Ja olkoon kirous ylläni myös tulevassa maailmassa ja olkoon sieluni Saatanan ja hänen demoniensa tykönä.

Mitä jatkuu vielä. Tämän kuultuamme meidän ei tarvitse ihmetellä sitä tosiasiaa, että pitkään aikaan ei löytynyt tilaa sille tulkinnalle, että Jeesukseen uskova juutalainen voidaan pitää juutalaisena kuten UT:ssa opetetaan. Vuosia sitten kuulin puhujan radiossa, joka julisti, että kristillinen kirkko syntyi helluntaina. Eihän se aivan väärin ole sanoa noin. Haluaisin kuitenkin tarkentaa ja mieluummin sanoa, että se oli juutalainen kirkko, joka syntyi ensimmäisenä helluntaina. Alkukirkon juutalaisille olisi ollut vaikea ajatus, että pakana olisi vastaanottanut Pyhän hengen. Tosin tämä ihmekin tapahtui – mutta se oli vasta Apt. 10:n luvussa. Sieltä luemme seuraavasta tapahtumasarjasta, joka oli saanut alkunsa siitä, kun Pietari ystävineen oli kutsun seurauksena saapunut Kesareaan. Siellä pakanoihin vuodatetaan ensimmäisen kerran Pyhä henki. Tämän takia olenkin kutsunut Kesarean kokousta pakanoitten helluntaiksi. Luen tämän kohdan meille kaikille:

"45 Kaikki Pietarin mukana tulleet juutalaiset uskonveljet ihmettelivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin myös pakanoihin; 46 he kuulivat, kuinka nämä puhuivat kielillä ja ylistivät Jumalan suuruutta. Silloin Pietari sanoi: 47 "Kuka voi estää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niin kuin mekin?" 48 Hän käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen. He pyysivät sitten häntä jäämään sinne vielä muutamaksi päiväksi."

Juutalaisuuden kehittyessä otettiin kirkko esimerkkinä: juutalaisen mentyä kasteelle, hän ei ollut enää juutalainen vaan kristitty. Juutalaisuuden näkökulmasta hän oli petturi. Mutta tähän pakettiin kuuluu muutama kummallisuus. Sitä, että juutalainen määrittelee itsensä hinduksi, ei nimittäin pidetä erikoisena. Sellaiselle on jopa nimike – juutalainen hindu kutsutaan nimellä Hinjew. Tai sitten voi kuuluu johonkin New Age-liikkeeseen, joita on lukuisia. Toisaalta nämä kummajaiset siis voidaan ajatella johtuvan jo mainituista historiallisista syistä. Toisaalta tämä kuulunee hengellisen taistelun voimakenttään: siellä missä Jeesuksen nimi ja persoona otetaan vakavasti, siellä vastustus ja Vastustaja isolla Veellä nostavat päänsä ennemmin tai myöhemmin. Miten paljon varmemmin näin ei kävisi, kun puhumme Jumalan omasta kansasta – sekä erityisesti siitä suuresta osasta Jumalan kansaa, joka ei usko Jeesukseen.

Nyt on tullut aika siirtyä kolmanteen ja viimeiseen pointtiin eli kuka. Tähän kysymykseen voisimme vastata monella tavalla. Esimerkiksi kuvailemalla

Jumalan ominaisuuksia mutta tällä tavalla emme menettele tänä aamuna. Sen sijaan ajattelin, että katsoisimme Jaakobin elämää tai pikemminkin hänen taisteluaan erään Miehen kanssa, jota profeetta Hoosea nimittää enkeliksi.

Jaakob on hyvä esimerkki, sillä me olemme sydämessämme samanlaisia kavalia ihmisinä, kuten hän oli. Jo hänen nimensä paljastaa tämän. Loppuosa hänen nimestään tarkoittaa ”kantapäätä” [ekev] – muistamme miten Jaakob tarraa kiinni isoveljensä kantapäähän syntyessään. Luemme 1 Moos. 25 luvusta, ”ja hän piti kädellään kiinni Esaun kantapäästä”. Tämän lisäksi nimen toinen muoto [akov] voidaan kääntää sanalla ”petturi”. Tämän käännöksen kautta ja siitä mitä tiedämme Jaakobin elämästä saatamme ymmärtää, että Jaakobin persoonallisuutta ei ole helppo kuvata positiivisin sanakääntein. Mutta kuitenkin – kuitenkin hän on yksi meidän patriarkoistamme – ja se on lohduttava ajatus. Hän on taistelija – joka taistelee Jumalan ja ihmisten kanssa. Luen meille tämän tutun kohdan 1 Moos. 32. luvusta ääneen:

"23 Samana yönä Jaakob otti mukaan molemmat vaimonsa, molemmat orjattarensa ja kaikki yksitoista poikaansa ja kulki kahlaamon kohdalta Jabbokin yli. 24 Saatettuaan heidät ensin vastarannalle hän käski kuljettaa yli myös kaiken omaisuutensa. 25 Vain Jaakob itse jäi toiselle rannalle. Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. 26 Kun mies huomasi, ettei päässyt voitolle, hän iski Jaakobia nivustaipeeseen, niin että Jaakobin lonkka nyrjähti hänen kamppaillessaan miehen kanssa. 27 Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." 28 Mies kysyi häneltä: "Mikä sinun nimesi on?" Hän vastasi: "Jaakob." 29 Silloin mies sanoi: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut." 30 Jaakob sanoi hänelle: "Sano sinäkin nimesi." Mutta mies vastasi: "Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?" Ja hän siunasi Jaakobin siellä."

Jaakob valmistautuu ehkä elämänsä vaikeimpaan tilanteeseen, kun hän ylittää Jabbok-joen. Samalla hän vie myös omaisensa ja omaisuutensa yli kahluupaikan kohdalta – voimme olettaa, että joki oli siinä kohtaa sekä kapea ja matala. Sitten hän ilmeisesti palaa takaisin.

Tämän raamattukohdan alkuun sisältyy tietty sanaleikki, jota ei helposti huomaa Suomen kielen kautta. Ensin sana Jaakob muistuttaa Jabbok-sanaa. Tämän lisäksi Jabbok-nimi voidaan johtaa heprealaisesta perusmuodosta bakak, joka mahdollisesti tulee arabian kielestä. Bakak tarkoittaa ”tyhjentää” tai ”aiheuttaa kurlaavaa ääntä”, ihan kuin laittaisimme mukin veden alle tai se tyhjennettäisiin vedestä. Samasta bakak-muodosta on muodostettu sana babkuk, joka tarkoittaa ”pulloa” – ja siihen liittyy myös se kurlaava ääni, kuin se tyhjennetään. Eli sinun ei olisi ennen vanhaan kannattanut puhua ”puolitäynnä” olevasta lasista vanhan heprealaisen kanssa. Hän ymmärsi sen ilmeisesti ennemmin tyhjyyden näkökulmasta – ehkä vähän samalla tavalla pessimistisesti kuin moni meistä.

Joka tapauksessa, tämän tyhjentämissanan käyttö saattaa avata meille vielä selkeämmin Jaakobin sielun ja hengen konkurssia. Hän oli lopulta antautunut ja oli valmis kohtaamaan veljensä aivan tyhjänä. Mutta hänen taistelunsa oli vasta alkamassa. Taivaan Herra oli valmistanut hänelle vielä yhden kamppailun. Siellä muuan mies paini hänen kanssaan aamunsarastukseen saakka. Mutta tämän taistelun valtava merkitys olikin siinä, että se oli vapauttava taistelu. Se kesti usean tunnin – joten Jaakobissa on kuitenkin jotakin erikoista. Onhan hän patriarkka.

Ja vielä tulee pieni sanaleikki mukaan, kun Jaakob alkukielen mukaan painii eli jeavek aamuun saakka. Siinä se on: Jaakob, Jabbok ja Jeavek. Siinä vaihdetaan konsonantteja edestakaisin sekä sekoitetaan niitä sikin sokin. Ihan kun tekstin kirjoittajaa ohjannut Pyhä Henki haluaisi alleviivata, että Jaakobin sisin on ravistettu, käännetty ylösalaisin ja revitty kaikkiin suuntiin. Siinä tilassa hän vielä taistelee enkelin kanssa eikä anna periksi. Ja saa nimekseen ISRAEL. Tästä voisimme vielä jatkaa vaikka kuinka kauan. Lisään vain tähän, että Israelkin on välillä tyhjennetty kaikista voimista, yritetty poistaa maailman kartaltakin. Mutta Israel jatkaa taisteluaan – tosin ei mitenkään aina moraalisia lakia seuraten – aivan kuten Jaakob. Taivaan Jumala ei kuitenkaan jättänyt Jaakobia. Näin voimme myös ajatella, että Herra ei jätä Israelia vaan vie heitä eteenpäin vaikeaa tietään – kunnes heille mahdollisesti tulee se vapauttava – ja kenties pitkä taistelu.

Joku teistä on saattanut kuulla Alvin Straightista ja hänen pitkästä matkastaan. Alvin oli vanha mies, 2. maailmansodan veteraani, jonka välit olivat menneet poikki Lyle-veljen kanssa. Alvinin kuultua vuonna 1994, että Lyle oli kärsinyt aivohalvauksen, Alvin päätti, että nyt olisi viimeinkin aika selvittää monen vuoden riita. Asia ei ollut kuitenkaan ihan yksinkertainen. Ensinnäkin Alvinilla oli niin huonot silmät ja jalat, ettei hänellä ollut enää oikeutta ajokorttiin. Toiseksi ainoa ajoneuvoksi sopiva vekotin oli hänen John Deere -merkkinen ruohonleikkurinsa eli pienoistraktori. Tämän härvelin huippunopeus oli vajaat 10 km/h. Kolmanneksi mainittakoon vielä, että Alvinin matkan aloituspiste oli Iowan osavaltiossa ja päätepiste Wisconsinissa eli naapurivaltiossa. Matkan pituus oli siis vajaat 400 km – ja sitä matkaa sitten taitettiin ruohonleikkurilla. Tästä tositarinasta on tehty elokuva nimeltään The Straight Story, joka sai ensi-iltansa 1999. New York Timesin kriitikot valitsivat elokuvan vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.

Alvin kohtasi matkallaan useita vaikeuksia veljensä luokse. Eräässä vaiheessa hän pysähtyi leireilemään hautausmaan kohdalla ja tapaa siellä papin, joka oli kuullut veljestä ja tämän aivohalvauksesta. Pappi ihmettelee, että Lyle ei ollut sanallakaan maininnut, että hänellä olisi ollut veli. Tähän Alvin vastaa, että ”meillä ei kummallakaan ole ollut veljeä pitkään aikaan”. Lopulta Alvin kuitenkin pääsee perille Lylen luokse. Talo on melko ränsistynyt. Kahden kävelykepin avulla Alvin pääsee ovelle asti ja kutsuu veljensä avaamaan. Veli tulee ovelle ja katsoo ruohonleikkuria ja kysyy Alvinilta, että, ”tuollako vempeleellä olet ajanut tänne asti vain minun takiani”. Siihen Alvin vastaa yksinkertaisesti: I did, Lyle. Sen minä tein. Sen jälkeen he istuutuvat, ovat hiljaa ja katsovat taivaan tähtiä yhdessä.

Lopuksi. Tämä on painava vastaukseni kysymykseen kuka. Hän joka pelastaa, korjaa ja luo uutta. Jeesus sanoo: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta.” 

torstai 12. heinäkuuta 2018

Liisa Kingma: Maailman ääriin vie sanoma kallis


Liisa Kingman puhe Lähetyksen kesäpäivillä 15.6.2018: 

Neljä nuorta naisteologia seisoi lähetystyöhön siunattavana 50 vuotta sitten suuressa teltassa.

Siunaamassa oli Olavi Peltola, Juhani Lindgren, Raimo Mäkelä ja 10 muuta miestä. Neljä naista lähdössä ja 13 miestä siunaamassa. Varsinaisena kutsujana ja siunaajan oli Herra Jeesus, joka oli antanut lupausten sinetöimän tehtävän. ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni… ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

Ritva Olkkola lähti Etiopiaan ja tänään olemme saaneet juhlistaa satakertaista satoa. Ritva Juutilainen lähti Kimmon kanssa Japaniin sekä Marjatta Kyyhkynen ja minä Keski-Aasiaan eli Vuorimaahan. Kenttävuosien jälkeen kenttämme on nyt viime vuosien aikana seurannut meitä tänne Suomeen asti.

Kentällä 23 vuoden aikana sain olla lähes 50 henkilön kastetilaisuudessa mukana ja nyt eläkevuosina Suomessa noin 100 Jeesukseen uskovan persiaa puhuvan kastetta todistamassa. Useampi maahanmuuttajalinjalla opiskeleva on pitänyt tärkeimpänä Raamatun lauseena lähetyskäskyä! Enpä olisi 50 vuotta sitten osannut kuvitella, että nyt saan opettaa virallisesti uskontoa maahanmuuttajille heidän omalla kielellään. He iloitsevat siitä, että saavat kysyä, itse lukea ja ymmärtää kristinuskon perusasioita. 

Yksi kaksi vuotta sitten kastettu sanoi todistuspuheenvuorossaan: ”Ajattelin tuon Liisan puhuvan omiaan, kun sanoo, että Jeesus on Jumalan Poika. Sitten luin itse Raamatusta: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi oman Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Hän yhtyi monen muun iloon ja kiitokseen siitä, ettei tarvitse pelätä joutuvansa helvettiin, vaan saa tietää, että synnit on anteeksi Jeesuksen tähden.

On ihmeellistä Jumalan uskollisuutta, että kutsu, tehtävänanto ja siunaus on voimassa vieläkin ja että saamme palvella sekä nuoruuden innon vuosina, keski-iän kiireissä että hiusten harmaannuttua ja askelten hidastuessa. On suurta Jumalan armoa, että Hän on antanut kutsumilleen läheteille uskollisia esirukoilijoita ja tukijoita. Ilman tällaista yhdessä kulkemista ei kukaan meistä jaksaisi. Jumalalle kiitos niistä sadoista Jeesuksen seuraajista, jotka ovat saaneet sydämelleen Etiopian, Japanin, Keski-Aasian kansat ja monet muuta kansat Kylväjänkin kentillä. 

Maahamme tulleet ja Jeesuksen kutsun kuulleet tarvitsevat myös esirukousta. Yksi heistä, nuori rouva, sanoi kun luettiin Johanneksen evankeliumin 10:16 Jeesuksen sanat: ”’Minulla on myös muita lampaita.’ Me olemme noita muita lampaita ja Jeesus on valinnut meidätkin.” Toinen sanoi kasteen jälkeen: ”On kuin suuri vuori olisi otettu pois harteiltani. Olen saanut uuden elämän!”

Saamme olla ihmeellisen armon osallisuudessa, kun olemme lähetystyössä. Kiitos.

Kuva: Niko Seppä

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Jukka Norvanto: Luominen


Jukka Norvanto Lähetyksen kesäpäivät Raamattuopistolla la 16.6.2018 klo 9

Luominen

Kun opetustuokion aiheena on luominen, tuntuu siltä kuin pitäisi astua sellaisen todellisuuden taakse, josta kenelläkään ihmisellä ei ole mitään kokemusta. Kaikki se, mitä näemme, tunnemme, koemme, ajattelemme tai päättelemme, on osa tätä luomakuntaa, jossa elämme.

Tokihan fyysikot ja filosofit ovat koettaneet vuosien ja vuosisatojen varrella päästä ikään kuin luomisen takaisen todellisuuteen, kun ovat kehittäneet teorioita maailman synnystä ja vaikkapa alkuräjähdyksestä. Mutta kun kysytään, mitä oli ennen kuin mitään oli, viisaimpienkin täytyy vaieta tai korkeintaan sanoa, että sellainen kysymys on turha. Tieteenkin tekijöiden rajat loppuvat jossakin kohtaa.

Filosofit ovat taas pohtineet sitä, että jos ja kun tässä maailmassa näyttää olevan sellainen laki voimassa, että aina, kun jotakin tehdään tai tapahtuu, se alkaa vaikuttaa ympärillä olevaan todellisuuteen. Jos poika potkaisee palloa, se saa aikaan ilmavirtauksia, pallon kulumista ehkä ikkunan rikkoontumista, ja nämä seuraukset saavat taas aikaan omia vaikutuksiaan ympäristöön. Niinpä on pohdittu, kuka tai mikä on ensimmäinen liikuttaja, josta kaikki muu liike sai alkunsa. Ja tietenkin sen jälkeen joutuu miettimään, mistä tuo ensimmäinen liikuttaja on tullut.

Kysymys luomisesta vie näin ihmisen nopeasti hämmennyksiin. Jossain kohtaa tulee vastaan ikään kuin seinä, jonka toiselle puolelle ei näytä pääsevän. Mikä on siis vastaus, jonka tällaisen seinän kohdannut ihminen antaa kaiken alusta?

Minun väitteeni on, että jos ihminen tahtoo jonkin vastauksen antaa, hänen on pakko myöntää, että se vastaus perustuu jollain lailla uskoon. Joku uskoo, että tiede varmaankin joskus tulevaisuudessa voi antaa parempia vastauksia. Toinen uskoo, että tämä kaikki syntyi sattumalta. Jossain tapahtui jostain syystä jotain, joka sai vähitellen aikaan koko maailmankaikkeuden syntymisen. Kristitty taas perustaa uskonsa Raamatun ilmoitukseen.

Kaikkien ongelmaksi jää lopulta se, ettei tässä luomakunnassa ole ketään, joka voisi ikään kuin asettua kaikkien näiden selittäjien yläpuolelle ja lausua sieltä viimeisen sanan, joka ratkaisisi asian lopullisesti. Niinpä meidän ihmisten osaksi jää lopultakin usko, jota ei voi lopullisesti tässä maailmassa todistaa oikeaksi.

Tämän saman asian ilmaiseen Heprealaiskirjeen kirjoittaja näin jakeissa Hepr. 11:1–3: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Uskoon perustuu se todistus, jonka Jumala on isistä antanut. Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä."

Näin Heprealaiskirjeen kirjoittaja kertoo tiivistetysti sen, mitä kristinuskossa ja myös juutalaisuudessa uskotaan luomisesta. Luomakunta on saanut alkunsa, kun Jumala antoi sanansa. Hänen luova sanansa sai aikaan kaiken sen, mitä maailmassa tälläkin hetkellä on. Jumalan sana on siis filosofisessa mielessä ensimmäinen liikuttaja.

Kristitty uskoo myös, että sanallaan maailman luonut Jumala on, jollain tavoin nähtävillä luomakunnassaan. Tällä näkemisellä tarkoitan jotain samaa kuin mitä vaikkapa taideteosta katseleva ihminen näkee. Hän näkee jonkinlaisen lopputuloksen edessään. Se voi olla maalaus, veistos tai vaikkapa valokuva. Sitä tarkastellessaan hän voi päätellä jotain taideteoksen tekijästä, vaikkei edes tietäisi tekijän nimeä. Käytetty materiaali, värien valinta, teoksen todennäköinen ikä ja itse sen aihepiiri paljastavat jotain tekijästään. Ja vaikka kaikki muut päättelyt menisivätkin pieleen, niin yhdessä asiassa taideteosta katseleva osuu oikeaan: joku on sen tehnyt. Eli sen jonkun täytyy olla joko vielä olemassa tai hän on ainakin joskus ollut olemassa.

Tästä syystä Paavali saattaa kirjoittaa Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa, jakeissa 18–21: ”Jumalan viha ilmestyy taivaasta ja kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen ja vääryyteen, jota ihmiset tekevät pitäessään totuutta vääryyden vallassa.  Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille.  Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua. Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.

Apostoli siis jopa sanoo, että näkymätön Jumala on niin selvästi nähtävillä hänen luomisteoissaan, ettei kukaan ihminen voi sitä kieltää. Jumalaa vastaa nouseminen on sitten kyllä saanut aikaan sen, että ihmisten ajatukset ovat ”käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.”

Jumalan olemassaolo voidaan siis Raamatun mukaan päätellä luomakuntaa tarkastelemalla. Mutta kristinuskon lähtökohta ei ole tietenkään vain tässä ns. yleisessä ilmoituksessa, vaan siinä, mitä Jumala on ilmoittanut itsestään ns. erityisessä ilmoituksessa, joka on tietenkin Raamattu itsessään mutta ennen muuta Jeesus Kristus, ihmiseksi syntynyt Jumala.

Jumala ilmoittaa siis itsensä erityisellä tavalla Raamatussa. Ja Raamattu kertoo meille myös siitä, miten kaikki sai alkunsa. Tuttu luomiskertomus kertoo sen kuudella sanalla: Alussa Jumala loi taivaan ja maan.

Siinä on kuudella sanalla sanottu niin paljon, ettei kukaan tutkija milloinkaan voi luodata niihin syvyyksiin, jotka noihin sanoihin kätkeytyvät: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan."

Siinä olikin oikeastaan koko luomiskertomus jo ilmaistuna. Uskon, että moni meistä olisi tahtonut tarkemman selonteon tuosta kaikesta. Olisimme epäilemättä tahtoneet paljon enemmän yksityiskohtia siitä, kuinka koko maailmankaikkeus tehtiin. Mutta nyt meillä on vain kuusi sanaa kertomassa kokonaisen maailmankaikkeuden ja sen ohella maan ilmestymisestä näyttämölle. Kuitenkin Jumala jostakin syystä tahtoi antaa meille näin typistetyn kertomuksen asiasta, jonka tutkimiseen astronomit käyttävät miljardeja ja taas miljardeja euroja tai dollareita ja tuhansia työvuosia.

Niinpä joudummekin kysymään: Mitä ihmettä Jumalalla oli mielessään, kun hän antoi tämän meille tiedoksi näin lyhyessä muodossa? Mihin hän pyrkii? Tahtoiko hän kenties opettaa meille geologiaa, biologiaa, astronomiaa – vai kenties jotain aivan muuta?

Voisiko asia olla niinkin yksinkertainen, että Jumala vain tahtoi meidän tietävän, kuka on tehnyt tämän kaiken, ketä meidän on tästä kaikesta kiittäminen ja kenelle olemme tilivelvollisia elämästämme? Puhuttelevaa on sekin, ettei Raamatussa ole yhtään kohtaa, jossa yritetään ikään kuin todistella Jumalan olevan olemassa. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että Jumala on ja että hän on tehnyt kaiken sen, mitä maailmassa on.

Seuraavaksi tahtoisin pohtia, mitä luominen sitten näyttäisi Raamatun ilmoituksen mukaan olevan?

Katsotaanpa siis tarkemmin Raamatun alkua ja myös luomiskertomuksen ulkoista muotoa. Luomiskertomus antaa näet jo muodollaan tärkeän viestin siitä, mihin meidän kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Minkä voisi sanoa olevan luomisen ydintä?

Juutalaiset ja toki monet kristitytkin ovat jo vuosisatoja sitten huomanneet, että luomiskertomuksessa on 10 kohtaa, jotka ohjaavat lukijan huomiota aivan tiettyyn suuntaan. Siihen suuntaan toki vievät kristittyjenkin ajatukset, niin kuin myös edellä lainaamani Heprealaiskirjeen jae: ”Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä.

Kun tällä ymmärryksellä tutkii luomiskertomusta, huomaa, että siellä todellakin esiintyy 10 kertaa ilmaisu: Jumala sanoi:

Jumala sanoi: Tulkoon valo! (1. Moos. 1:3)

Jumala sanoi: Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin erottamaan vedet toisistaan. (1. Moos. 1:6)

Jumala sanoi: Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan. (1. Moos. 1:9)

Jumala sanoi: Kasvakoon maa vihreyttä. (1. Moos. 1:11)

Jumala sanoi: Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä. (1. Moos. 1:14)

Jumala sanoi: Viliskööt vedet eläviä olentoja. (1. Moos. 1:20)

Jumala sanoi: Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja. (1. Moos. 1:24)

Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme kaltaiseksemme. (1. Moos. 1:26)

Jumala sanoi: Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. (1. Moos. 1:29)

Jumala sanoi: Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. (1. Moos. 2:18)

On helppoa nähdä näiden ikään kuin luomisen käskysanojen yhteys kymmeneen käskyyn. Jumala toisin sanoen loi maailman 10 sanalla, ja hän myös antoi 10 sanaa pitääkseen luomaansa maailmaa yllä.

Samalla tavalla voi tarkastella 10 luomissanan yhteyttä Egyptin 10 vitsaukseen ja nähdä, että näissä Egyptiä kohdanneissa vitsauksissa oli kysymys Jumalan luomistyön vastaisesta toiminnasta.

Katsotaanpa siitä muutama esimerkki. Ensinnäkin ensimmäinen vitsaus liittyi veden muuttumiseksi vereksi. Jakeessa 2. Moos. 7:17 annetaan siitä ohje: Herra sanoi vielä Moosekselle: "Käske Aaronin ottaa sauvansa ja ojentaa se kohti Egyptin vesiä, sen kanavia ja lammikoita, jokaista paikkaa kohti, missä vettä on. Silloin vesi muuttuu vereksi, ja verta on kaikkialla Egyptissä, vieläpä puissa ja kivissäkin."

Heprealaisessa alkutekstissä puhutaan tässä jakeessa vesien kokoontumispaikoista eli suomeksi lammikoista. Luomiskertomuksessa, ensimmäisessä luomisen käskysanassa samaa heprean sanaa käyttäen sanotaan: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan.

Vastaavasti seitsemäs ja kahdeksas vitsaus, eli rakeet ja heinäsirkat kohdistuivat kasvikuntaan, jonka antimia ihminen oli saanut nauttivakseen. Kun luomisen yhteydessä sanotaan: ”Kasvakoon maa vihreyttä. (1. Moos. 1:11), niin nyt vitsauksen jälkeen todetaan jakeessa 2. Moos. 10:15: ”Ne peittivät maan pinnan ja maa oli niitä mustanaan. Ne söivät kaiken maassa kasvavan ja kaikki puiden hedelmät, kaiken, mitä rakeilta oli säästynyt. Missään koko Egyptissä ei jäänyt vihreyttä puihin eikä maahan.

Israelin kansa sai näin opetusta siitä, että Jumala, joka on luonut tämän maailman, voi myös niin tahtoessaan tehdä luomistekonsa tyhjäksi. Egyptin 10 vitsausta eivät siis olleet lopultakaan ehkä niinkään opetusta egyptiläisille kuin Israelin kansalle Jumalan suuruudesta. Onkin huomionarvoista, että pian näiden 10 vitsauksen jälkeen kansa saa Jumalalta 10 sanaa, joiden tarkoituksena on pitää yllä elämää tässä maailmassa. Kansa sai siis ikään kuin nähdä, miksi Herraan luottaminen suojelee elämää, ja miksi Egyptin jumalien seuraaminen tuhoaa lopulta luomakuntaa ja ihmistä sen myötä.

Näin luomiskertomuksen 10 Jumalan puhetta tai käskysanaa kertovat olennaisen ihmisestä, luomakunnasta sekä ihmisen ja luomakunnan suhteesta toisiinsa.

Toisena tärkeänä asiana on pohtia yksittäisen sanan merkitystä. Raamattuhan alkaa sanoilla: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan." On hyvä tietää, että heprealaisessa alkutekstissä luomisesta käytetty verbi on baaraa. Tuo sana esiintyy Vanhassa testamentissa laskujeni mukaan 33 kertaa. Aina, kun tuota verbiä käytetään, se liitetään Jumalaan. Kertaakaan ei siis sanota tuon verbin avulla ihmisen luoneen jotakin. Ihmisen kyllä kerrotaan Raamatun sivulla tehneen monenlaisiakin asioita, mutta silloin käytetään joitakin toisia heprean monista tekemistä kuvaavista verbeistä.

Luominen on siis selvästikin Jumalan työtä.

Mutta mitä luomisella tarkoitetaan? Aika usein asiaa selitetään siten, että Jumala loi jotain tyhjästä eli sellaisesta, mitä ei ennestään ollut olemassa. Aivan tarkkaan ottaen se ajatus ei taida pitää paikkansa. Sillä tuntuisi loogiselta ajatella, että Jumalalla oli ennen luomista suunnitelma luomisesta, jos nyt ylipäätään voidaan käyttää termejä ennen ja jälkeen, kun puhutaan ajasta ennen aikaa, joka on myös osa Jumalan luomistekoa. Mutta loogiselta tuntuu, että Jumalalla oli mielessään kuva siitä, mitä hän tahtoi luoda, ja teki sitten sen, mitä teki. Mutta siihen tekemiseen hän ei ainakaan aina käyttänyt mitään jo olemassa olevaa ainetta.

Niinpä joskus luominen näyttäisi tarkoittavan myös sitä, että jostain ikään kuin hahmottomasta massasta Jumala tekee jotain järjestäytynyttä. Raamatun alussahan puhutaan mm. pimeydestä, ja autiosta maasta, jota Jumala alkoi sanallaan tehdä sellaiseksi, että ihmisen olisi siinä hyvä asua. Raamattua laajemmin katsottaessa voi nähdä myös sen, että pimeydellä ja tyhjyydellä viitataan myös Jumalaa vastaan nousseisiin kaaosvoimiin, jotka joutuivat alistumaan Jumalan sanan alle.

Ei ole vaikea nähdä tätä yhtymäkohtaa myös siihen, kun Jeesus, ihmiseksi syntyneenä Jumalana, pelkän sanansa voimalla hiljentää hirmumyrskyn, karkottaa pahoja henkiä ja parantaa sairaita.

Jumalan sanalla on siis valta sekä käyttää jo olemassa olevaa uuden luomiseen että luoda näkyvää näkymättömästä.

Niistä 33 kohdasta, joissa VT:ssa käytetään baaraa-verbiä, suurin osa liittyy maailman luomisen kuvaukseen tai sen muistelemiseen. Niinpä esim. jakeista Jes. 45:7–8 voimme lukea: ”minä, joka luon valon ja luon pimeyden ja tuotan yhtä lailla onnen ja onnettomuuden. Minä olen Herra. Kaiken tämän minä teen. Vihmokoon taivas, virratkoon oikeus ylhäältä pilvistä, avautukoon maa ja kasvakoon pelastuksen hedelmää ja versokoon vanhurskaus! Minä, Herra, olen tämän luonut.

Tai Psalmi 89:12, jossa alkutekstissä käytetään baaraa-sana, vaikkakaan se ei näy suomennoksessa: ”Sinun on taivas ja sinun on maa, sinä olet perustanut maanpiirin ja kaiken mitä siinä on.

Näiden maailman luomiseen liittyvien raamatunkohtien lisäksi, baaraa-verbiä käytetään parissa yhteydessä myös tavalla, joka saa ainakin minun sydämen sykähtämään aivan erityisesti.

Ensimmäinen näistä sykähdyttävistä kohdista on Daavidin Ps. 51:12: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki.” Tämän synnintunnustuspsalmin Daavid laati sen jälkeen, kun hän oli profeetta Natanin välityksellä ymmärtänyt kunnolla, kuinka väärin hän oli tehnyt hankittuaan itselleen Urian vaimon, Batseban. Daavid näytti ymmärtäneen, ettei hänen oma sydämensä tule koskaan niin puhtaaksi kuin hän toivoisi. Siksi hän rukoilee, että Jumala loisi häneen aivan toisenlaisen sydämen, hän itse ei sellaista voisi saada aikaan. Daavid puhuu siis uudesti luomisesta, me kristityt uudestisyntymisestä uskoon tuloa tarkoittaen.

Toinen sydäntä sykähdyttävä kohta, jossa baaraa-verbiä käytetään on jakeessa Jes. 57:19:

Vuoden 1992 käännöksessä se ja edellinen jae on muotoiltu näin: ”Ne tiet minä olen nähnyt. Mutta nyt tahdon parantaa tämän kansan, johtaa sen askelia, tahdon antaa sille lohdutuksen. Sen surevien huulille minä annan ylistyksen hedelmän. Minä annan rauhan, rauhan lähelle ja kauas – sanoo Herra – ja minä parannan heidät.

Tästä käännöksestä on vaikea päätellä, missä kohtaa luomisesta puhutaan, joten katsotaan vielä vuoden 1933 käännöksestä samat jakeet: ”Minä olen nähnyt hänen tiensä, mutta minä parannan hänet ja johdatan häntä ja annan jälleen lohdutuksen hänelle ja hänen surevillensa. Minä luon huulten hedelmän, rauhan, rauhan kaukaisille ja läheisille, sanoo Herra, ja minä parannan hänet.

Näissä jakeissa Jumala lupaa siis luoda lohdutusta kaipaavan huulille hedelmän, joka viittaa kaksinkertaiseen rauhaan eli täydelliseen rauhaan niin lähellä kuin kaukana.

Sellaista sanomaa ei ihminen voi saada aikaan, vaan sekin on Jumalan luomistyön tulosta. Mistä Jesaja siis puhuu? Muutamaa lukua aikaisemmin hän on puhunut kärsivästä Herran palvelijasta, joka kantoi meidän syntimme ja jota rangaistiin meidän vuoksemme. Nyt Jesaja puhuu Jumalan luomistyöstä, joka tulee esiin lohdutusta kaivanneen huulilta.

Tuskinpa sen paremmin voidaan kuvata sitä, mitä evankeliumi Jeesuksesta saa aikaan tässä maailmassa. Evankeliumi on Jumalan uutta luovaa sanaa, ja kun sitä julistetaan, se tuo uutta elämää murheellisille. Se luo uutta kuoleman keskelle.

Ehkäpä siitä puhuu myös se, mitä Ilmestyskirjassa, jakeissa 15:2–3 kerrotaan pelastuneiden laulavan: ”Minä näin kuin kristallisen meren, joka välkehti tulta. Tuon kristallimeren rannalla seisoivat pedosta voiton saaneet, ne, jotka eivät olleet kumartaneet sen kuvaa eivätkä ottaneet merkkiä, jossa on sen nimen luku. Heillä oli käsissään Jumalan harput, ja he lauloivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, ja Karitsan laulua: – Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias! Oikeat ja todet ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas!

Mooseksen virsi ennakoi tulevaa pelastusta, mutta Mooses saattoi viedä ihmiset vain Jordanin rannalle katselemaan sen toiselle puolelle, kohti luvattua maata. Vasta Jumalan Karitsa, Jeesus Kristus, saattoi täyttää ihmisten kaipuun ja luoda uuden elämän, uuden sydämen ihmiselle.



tiistai 3. heinäkuuta 2018

Jukka Norvanto: Kaikkein pyhin

Raamattuopetus Lähetyksen kesäpäivillä Kauniaisissa 15.6.2018 klo 18.00

Kaikkein pyhin

Lähetyksen kesäpäivien ohjelmassa on tämän raamattuopetuksen aiheeksi merkitty sanat ”Kaikkein pyhin”. Lähtökohdaksi aiheen pohtimiselle on annettu kuusi jaetta Efesolaiskirjeen toisesta luvusta. Onkin hyvä lukea jakeet aluksi Ef. 2:13–18:

Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina.

Ehkä huomasit, että jakeissa oli läheinen yhteys tämän vuotisten Lähetyksen kesäpäivien yleisteemaan: ”Lähde lähemmäs”. Paavalihan kirjoitti siitä, että Jumalamme on Jeesuksen veressä tuonut lähelle hänestä kaukana olleet ihmiset. Paavali totesi myös, että Jumala on tullut julistamaan rauhaa sekä niille, jotka olivat kaukana että niille, jotka olivat lähellä. Mutta miten nämä jakeet liittyvät raamattuopetuksen aiheeseen, joka on Kaikkein pyhin?

Eikö lukemissani jakeissa pääpaino ollut kuitenkin siinä, että kahden ihmisryhmän välillä ollut vihollisuuden muuri on hajotettu? Sen seurauksena nyt niin kaukana kuin lähellä olleille on avattu pääsy yhden ja saman Isän luo Pyhän Hengen johdattamina?

Me ymmärrämme, että Paavali puhuu tässä juutalaisista ja meistä pakanakansoihin kuuluvista ihmisistä. Ja toki ymmärrämme senkin, että Lähetyksen kesäpäivillä on tarpeellista muistuttaa meitä kaikkia lähetystehtävästämme. Toisin sanoen siitä meille uskotusta tehtävästä, että evankeliumi tulee julistaa sekä Paavalia lähinnä olleille juutalaisille että kaikkein kaukaisimpien kansojen keskuuteen. Sillä tässä maailmassa ei ole annettu kuin yksi nimi, jossa ihmiset voivat pelastua. Vain usko Herraan Jeesukseen tuo pelastuksen. Siitä totuudesta ei nykyään tosiaankaan kerrota riittävän usein. Mutta miten tämä kaikki liittyy Kaikkein pyhimpään?

Vastausta lähdemme tällä kertaa hakemaan antiikin aikaakin kauempaa menneisyydestä. Sitä varten meidän on aluksi tutustuttava kerubeihin. Kaikkein pyhin ja kerubit näet liittyvät näet läheisesti yhteen.

Avaamme siis Raamatun kolmannen luvun päätösjakeiden kohdalta. Tuo ihmisen lankeemuksesta kertova luku päättyy lohduttomalta näyttävään viestiin: ”Sitten Herra Jumala sanoi: ‘Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!’ Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä” (1. Moos. 3:22–24).

Paratiisista karkotuksesta lähtien ihmiskunta on elänyt ikään kuin Eedenistä itään. Ihminen elää siis nykyäänkin ulkopuolella sen kodiksi tarkoitetun paratiisin, jonka asujaksi Jumala alun perin tarkoitti ihmisen.

Paratiisin ulkopuolella asuessamme koemme aika ajoin kovaa kaipausta päästä takaisin todelliseen kotiin. Se kaipaus voi tulla esiin haluna kokea uudelleen lapsuuden kodin tunnelma, lapsuuden joulu, kesäloman alku Suvivirren laulamisen jälkeen tai vaikkapa rakkaan ystävän kohtaamisen muisteluna. Mutta jos kaipaava ihminen palaa lapsuuden maisemiin toivoen pääsevänsä jälleen osalliseksi samasta tunnelmasta, hän pettyy, kun ei voikaan enää kokea samaa tunnelmaa. Ehkäpä hän voi kuitenkin alkaa aavistella, että sekä alkuperäinen lapsuuden kokemus että halu kokemuksen toistamiseen ovat viittauksia johonkin sellaiseen todellisuuteen, joka on pysyvämpää ja myös todellisempaa kuin mitä tässä maailmassa voidaan kokea. Se on lopultakin luodun kaipausta rikkumattomaan yhteyteen Luojansa kanssa, siihen yhteyteen, jota ihminen sai kokea paratiisissa ennen kuin joutui karkotetuksi sieltä.

Raamatun kolmannesta luvusta paljastuu, että ihminen oli karkotettava paratiisista syntiin lankeamisen vuoksi. Langenneena hänen ei voitu enää antaa syödä elämän puusta, joka olisi pitänyt myös synnistä osalliseksi tulleen ihmisen kuolemattomana. Karkotus ei ole tosin estänyt ihmisiä koettamasta etsiä kaikkia mahdollisia keinoja saavuttaa kuolemattomuus. Ihmisen on edelleenkin usein vaikea hyväksyä sitä, että tästä elämästä on jossain vaiheessa erottava ja painuttava vähitellen unohduksiin. Voi kuitenkin vain aavistella, millaiseen sekasortoon maailma olisi joutunut, jos yksikään pahuudesta osalliseksi tullut ihminen ei voisi kuolla. Siksi paratiisista karkottaminenkin oli lopulta Jumalan armon osoitusta langenneelle ihmiselle. Aadam ja Eeva saivat karkotettuna mukaansa myös lohdun, jonka Jumala oli luvannut heille lankeemuksen jälkeen: kerran maailmaan, ihmissuvun edustajaksi syntyisi Eevan jälkeläinen, joka murskaisi käärmeen pään eli Paholaisen vallan. Lankeemuksen seuraukset eivät näin merkitsisi viimeistä sanaa ihmisille.

Raamattu kertoo Jumalan asettaneen paratiisin portille kerubit sekä leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä (1. Moos. 3:24).

Raamatun kolmannen luvun päätösjae on ensimmäinen kerta, kun sen sivuilla mainitaan kerubit. Myöhemmin kerubeista puhutaan useassakin sen kirjoista. Sanamääräisesti eniten kerubeista kerrotaan Hesekielin kirjassa. Siinä Babylonian pakkosiirtolaisuuteen karkotettu Hesekiel näkee näyssä nelikasvoisia kerubeja, jotka kannattelevat Jumalan valtaistuinta. Myös kirjan loppuluvuissa, joissa kuvataan temppeliä, kerrotaan, että temppelirankennuksen seiniä oli koristeltu kerubien kuvin.

Myös Psalmin 80, jakeessa kaksi viitataan Jumalan ja kerubien läheisyyteen: ”Kuule meitä, Israelin paimen, sinä, joka lohdutat Joosefin heimoa kuin paimen laumaansa, sinä, jonka istuinta kerubit kannattavat. Ilmesty kirkkaudessasi.

Psalmin 18:7 ja 11 Daavid kertoo Jumalan kuulevan temppeliinsä ihmisen avunpyynnön ja lentävän kerubi ratsunaan rukoilevan ihmisen avuksi.

Daavid liitti Psalmissa toisiinsa temppelin ja kerubit. Hän on epäilemättä saanut tämän ajatuksen pyhäkköteltan koristuksista ja myös sen kaikkein pyhimmässä säilytetystä liitonarkusta, jonka kannen päällä oli kaksi kerubia. Kerubit mainitaankin Raamatussa paratiisin karkottamisen jälkeen seuraavan kerran Toisessa Mooseksen kirjassa juuri siinä yhteydessä, jossa annetaan ohjeita jumalanpalveluselämän keskukseksi tulevan telttamajan eli pyhäkköteltan valmistamisesta.

Pyhäkköteltta ja myöhemmin temppeli koostuivat kolmesta osasta: esipihasta, pyhästä ja kaikkein pyhimmästä, jonne vain ylipappi sai mennä ja hänkin vain yhtenä päivänä vuodessa eli syksyyn sijoittuvana suurena sovituspäivänä. Kaikkein pyhimmässä oli liitonarkku, jonka kultaiselle kannelle oli pystytettävä kaksi kultaista, toisiaan vastatusten seisovaa kerubia, jotka ikään kuin kannattelivat Jumalan näkymätöntä valtaistuinta. Itse arkussa oli säilytettävä mannaa sisältävä kultainen astia, Aaronin lehteen puhjennut sauva sekä laintaulut, joissa oli Mooseksen Jumalalta saadut 10 käskyä. Jumala puhui Moosekselle näiden kultaisen liitonarkun päälle asetettujen kultaisten kerubien välistä.

Näin yhä uudelleen Raamatun sivuilta käy ilmi, että kerubit kertovat Jumalan läsnäolosta. Kun Raamatussa puhutaan kerubeista, kerrotaan Jumalan olevan läsnä. Kaikkein olennaisinta oli, että kerubit olivat myös paikassa, jossa tapahtui syntien sovitus.

Ylipapin oli näet suurena sovituspäivänä pirskotettava liitonarkun kultaiselle kannelle ihmisten syntien vuoksi uhratun vuohipukin verta. Tuo päivä oli siis ainoa, jolloin kukaan ihminen ylipäätään sai mennä pyhän ja kaikkeinpyhimmän välille ripustetun väliverhon taakse kaikkein pyhimpään.

Koska syntiuhrieläimen verta oli pirskotettava liitonarkun päälle, sen kultaisesta kannesta käytetään myös nimitystä syntien sovituspaikka (ks. Hepr. 9:1–5). Syntien sovituspaikka sijaitsi siis kerubien välissä. Näin Jumala alkoi opettaa Israelin kansalle, että voidakseen saada syntinsä anteeksi ihminen tarvitsi sijaisuhrin. Sen lisäksi kansa sai joka vuosi suurena sovituspäivänä muistutuksen paratiisin tietä vartioivista kerubeista. Tietä ikuiseen elämään vartioivat kerubit, ja jos joku tahtoi päästä elämän puun luo, hänen oli saatava syntinsä sovitetuiksi. Sitä varten ylipapin oli tuotava ihmisten puolesta, heidän sijaisenaan uhratun teuraseläimen verta kerubien väliin.

Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja pohtii Israelin kansalle säädettyjä rituaalilakeja, hän yhä uudelleen selittää niiden olevan ennakkokuvaa lopullisesta ja kertakaikkisesta sovituksesta, jonka Jumala on valmistanut koko maailmalle. Sen mukaisesti Paavali samasta asiasta puhuessaan kutsuu Jeesusta kreikankielisessä tekstissään liitonarkun kanneksi jakeessa Room. 3:25. Jakeen alku on vuoden 1992 kirkkoraamatussa muotoiltu näin: ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.

Näin Paavali Jeesuksen sovintokuolemaa kuvatessaan käyttää hänestä ilmaisua sovitusuhri. Kreikankielisessä alkutekstissä käytetään tässä yhteydessä sanaa hilasteerion, jolla tarkoitetaan liitonarkun täysikultaista kantta. Vuoden 1938 käännöksessä kantta kutsutaan armoistuimeksi. Apostoli siis oikeastaan järjenvastaisesti sanoo, että Jumala on asettanut Poikansa täksi kultaiseksi kanneksi. Kuten edellä on käynyt ilmi, lain taulut sisältäneen liitonarkun kansi oli Israelin kansalle kaikkein tärkein osa koko pyhäkkötelttaa ja jumalanpalveluselämää. Sen päälle pirskotettu syntiuhrin veri toi suurena sovintopäivänä syntien sovituksen koko kansalle. Siihen ikään kuin huipentuivat kaikki vuosittain annettavat uhrit ja erityisesti syntiuhrit. Siksi liitonarkun kannesta tuli syntien sovituksen symboli, näkyvä merkki.

Arkun kultainen kansi valmisti Israelin kansaa ottamaan vastaan sen täydellisen sovituksen, jonka ”täysikultainen” eli täydellisen synnitön Jeesus Kristus on valmistanut. Aikanaan Jeesuksen päälle sälytettiin koko maailman synnit. Näin hän sai aikaan sovituksen, joka sulkee piiriinsä kaikki maailman ihmiset. Sen sovituksen saa jokainen ottaa uskolla vastaan.

Telttamajan ulkopuolella oli esipiha ja itse pyhäkköteltassa oli kaksi osaa: pyhä ja kaikkeinpyhin. Ne oli erotettava toisistaan väliverhon avulla, joka oli koristeltava kerubinkuvin (2. Moos. 26:31). Niinpä pappi, jonka tehtäviin kuului tulla päivittäin suitsuttamaan rukouksen merkiksi kaikkeinpyhimmän ja pyhän välillä riippuvan väliverhon eteen, saattoi verhoa katsellessaan nähdä siihen ommellut kerubien kuvat. Näin kerubit olivat hänelle ja tietenkin koko kansalle jatkuvana muistutuksena ihmisen lankeemuksesta ja siitä, että paratiisin porttia vartioivat taivaalliset mahdit, joita ei ihmisvoimin voida ohittaa.

Palatkaamme nyt tälle raamattuopetukselle valittuihin jakeisiin Efesolaiskirjeen toisesta luvusta. Valittu kohta alkaa oudosti. Siinähän ensimmäinen sana on ”mutta”. Eihän kukaan normaalisti aloita keskustelua sillä sanalla. Tavallisesti sanotaan jotain sitä ennen, kuten esim. ”Eilen oli kaunis ilma, mutta tänään saattaa sataa vettä.” Tai joku kesäpäiville tullut voi sanoa: ”Kun tulin tänne kesäpäiville, luulin että minua olisi vastassa vanha tuttuni, mutta hän tuleekin tänne vasta huomenna.”

Mutta-sana pitää siis tavallisesti sisällään jonkinlaisen vastakohdan edellä sanottuun. Niinpä mutta-sanaa käytettäessä oletuksena on, että kuulija tietää, mitä on edellä sanottu.

Niinpä meidänkin on katsottava, mitä Paavali on edellä kirjoittanut.

Toisen luvun jakeissa 11 ja 12 hän kirjoittaa: ”Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia – niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa.

Paavali kutsuu tässä meitä pakanakansoihin kuuluvia ihmisiä synnyltämme vierasheimoisiksi, siis juutalaiseen kansaan kuulumattomiksi ihmisiksi. Sen jälkeen hän vielä sanoo, että ennen kuin tulimme tuntemaan Herran Jeesuksen Kristuksen olimme osattomia liitoista ja niiden lupauksista ja kaiken lisäksi elimme tässä maailmassa ilman toivoa ja vailla Jumalaa.

Paavali kertoo tässä siitä erosta, joka oli vallinnut pakanakansoihin kuuluvien ja juutalaisten välillä. Hämmentävästi hän sanoo, että me vierasheimoiset elimme vailla toivoa ja Jumalaa. Sen sijaan juutalaiset eivät aivan ilmeisestikään eläneet vailla toivoa ja Jumalaa. Mikä siis erotti juutalaiset ja muihin kansoihin kuuluvat ihmiset toisistaan? Vastaus on tietenkin selvä. Jumala oli valinnut Israelin kansan omaisuuskansakseen ja tehnyt sen kanssa useammankin liiton. Ja liiton ytimessä ovat Jumalan antamat lupaukset, jotka viime kädessä viittasivat ennakolta tulevaan Messiaaseen eli Herraan Jeesukseen.

Niinpä, kun juutalaiseen kansaan kuuluvat ihmiset lukivat VT:n sivuilta Jumalan lupauksia Messiaasta, joka kukistaisi Paholaisen, synnin ja kuoleman vallan, heillä oli toivo. He saattoivat lohduttautua sillä, että joskus tulisi todellinen Auttaja, Pelastaja, tähän synnin ja kuoleman alaiseen maailmaan. He saattoivat siis iloita jo ennakolta tulevasta Vapahtajasta. Mutta sitä toivoa tai tulevan ilon odotusta ei ollut tietenkään niillä kansoilla, jotka eivät tienneet mitään näistä Jumalan lupauksista ja liitoista, jotka sitoivat Jumalaakin.

Pakanoiden ja juutalaisten välillä oli siis vallinnut selvä juopa tai erottava aita.

Tämä näkyi aivan konkreettisestikin Jerusalemin temppelissä. Temppelihän koostui sen esikuvan telttamajan tavoin kolmesta kokonaisuudesta: esipihasta, pyhästä ja kaikkein pyhimmästä. Esipiha oli Paavalin aikana puolestaan jaettu kahteen osaan siten, että sen toista osaa kutsuttiin pakanoiden esipihaksi ja toinen osa oli vastaavasti tarkoitettu vain juutalaisille.

Pakanoiden esipiha sijaitsi uloimpana, ja sinne oli lupa tulla kaikilla halukkailla. Sen sisäpuolella taas oli muurin erottama temppelialue, jonne oli muilta kuin juutalaisilta pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Varsinaisen temppelialueen uloin osa oli naisten esipiha, seuraava miesten. Sitä pidemmälle, uhrialttarin luo ja ns. pyhään saivat mennä ainoastaan papit, ja kaikkein pyhimpään sai, niin kuin edellä totesin, mennä vain ylipappi ja hänkin vain yhtenä päivänä vuodessa, suurena sovintopäivänä. Se, ettei pyhään saapunut pappi olisi vahingossakaan mennyt kaikkein pyhimpään, oli estetty siten, näiden kahden huoneen väliin oli ripustettu kerubin kuvin koristeltu paksu väliverho. 

Pakanoiden esipihalla sijaitsivat rahanvaihtajien pöydät, ja sieltä saattoi ostaa myös uhriksi tarkoitettuja kyyhkysiä. Epäilemättä Paavalin aikaan pakanoiden esipihalla kävi aikamoinen vilske, kun kaukaisistakin maista tulleet ihmiset tulivat ihastelemaan sinne mahtavaa Herodeksen temppeliä. Sinne pääsivät siis kaikki. Mutta siitä eteenpäin eli lähemmäs uhrialttaria, pyhää ja kaikkein pyhintä saivat mennä vain juutalaiset.

Arkeologit ovat aikoinaan löytäneet Jerusalemin kaivauksissa kreikankielisen kyltin, joka oli kiinnitetty pakanoiden esipihan ja vain juutalaisille tarkoitetun portin yläpuolelle. Siinä luki, että pääsy muille kuin juutalaisille on kuoleman uhalla kielletty. Toisin sanoen juutalaiseen kansaan kuulumaton on itse syypää kuolemaansa, jos varoituksesta huolimatta menee portista sisään. Varoituskilpeä säilytetään nykyään Istanbulin arkeologisessa museossa.

Kilvessä lukee suomennokseni mukaan näin: Yksikään muukalainen ei saa mennä temppeliä ympäröivän kaiteen sisäpuolelle. Jokainen kiinni saatu, on itse vastuussa kuolemastaan, joka (teosta) seuraa.

Apostolien teoista muistanet tapauksen, jossa Paavalin luultiin tuoneen temppeliin pakanakansoihin kuuluvat Trofimoksen. Luukas kirjoittaa jakeissa Ap.t. 21:27–31: ”Juuri kun seitsemän päivän määräaika oli päättymässä, Aasian maakunnasta tulleet juutalaiset näkivät Paavalin temppelissä. He yllyttivät väkijoukkoa mukaansa, kävivät käsiksi Paavaliin  ja huusivat: "Israelilaiset, tulkaa auttamaan! Tässä on se mies, joka kaikkialla levittää oppiaan ja puhuu meidän kansaamme ja lakiamme ja tätä paikkaa vastaan. Nyt hän on jopa tuonut kreikkalaisia temppeliin ja saastuttanut tämän pyhän paikan."  He näet olivat vähän aikaisemmin nähneet efesolaisen Trofimoksen kaupungilla Paavalin seurassa ja luulivat Paavalin tuoneen hänet temppeliin. Koko kaupunki joutui kuohuksiin, ja ihmisiä virtasi paikalle joka puolelta. Väkijoukko ryntäsi Paavalin kimppuun, hänet raastettiin ulos temppelistä, ja temppelin portit lyötiin hänen takanaan kiinni.  Väkijoukko olisi tappanut Paavalin, mutta silloin roomalaisen sotaväenosaston komentaja sai tiedon, että koko Jerusalem kuohui.

Portin yläpuolelle kiinnitetty varoitus ei tosiaankaan ollut leikkiä, vaan totisinta totta.

Ehkäpä tämä edellä kuvaamani Jerusalemin temppeliin liittyvä käytäntö auttaa meitä ymmärtämään, myös jotain siitä, mitä Paavali tarkoittaa puhuessaan Efesolaiskirjeessä kaukana olleiden tulemisesta lähelle. Siihen liittyy olennaisesti edellä esiin nostamani mutta-sana. Jotakin on siis muuttunut. Aikaisemmin kaukana olleille on nyt avautunut aivan uudenlainen reitti tulla lähelle Jumalan pyhyyksiä.

Miten se on tapahtunut? Luetaanpa uudelleen tuo mutta-sanalla alkava 13. jae:

"Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen
veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana
hänestä." (Ef. 2:13)

Edellä kerroin, että Jerusalemin temppelissä oli Paavalin aikana erikseen pakanain esipiha, jonne asti juutalaiseen kansaan kuulumattomilla oli lupa tulla, jos he tahtoivat lähestyä Jumalaa. Mutta sen jälkeen Jumalan pyhyyksiä lähestyvää kohtasi ikään kuin rajapyykki, jonka ylittäminen merkitsisi kuolemanrangaistusta. Nyt Paavali sanoo, että esteet ja rajapyykit ovat poistuneet.

Mikä on saanut sen aikaan? Miksi kuoleman uhka on väistynyt? Mikä muutti tilanteen?

Me toki tiedämme vastauksen? Ja vaikka me tiedämmekin sen, se on silti jatkuvan ihmetyksen ja suuren kiitoksen aihe. Jumalan oli tultava ihmiseksi ja kuoltava rangaistuskuolema meidän puolestamme, jotta meillä olisi pääsy Jumalan yhteyteen eli ikään kuin kerubien vartioitseman paratiisin portin toiselle puolelle. Paavali muotoilee tuon vastauksen alkamalla sen kaiken muuttavalla mutta-sanalla: Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. 

Jeesuksen veri eli Jeesuksen kuolema ristillä ja ylösnousemus on muuttanut tilanteen. Eikä muuttunut tilanne itse asiassa koskenut vain meitä kaukana olleita vierasheimoisia, vaan se koski myös aikaisemmin lähemmäs Jumalan pyhyyksiä päässeitä juutalaisia. Sillä aikaisemmin vain uhreja toimittavat papit pääsivät uhrialttarille ja pyhään, ja papeistakin ainoastaan koko kansaa edustanut ylipappi sai vain yhtenä päivänä vuodessa mennä väliverhon taakse kaikkein pyhimpään. Mutta nyt Jeesuksen veressä reitti kaikkein pyhimpään on avautunut myös juutalaisille.

Jeesuksessa Kristuksessa kaikki esteet Jumalan lähelle pääsemiseltä ovat poistuneet. Kristuksen veri eli hänen sovintokuolemansa ristillä on avannut meillekin tien pyhyyksiin, Jumalan yhteyteen. Eikä Paavali tässä yhteydessä puhu enää edes Jerusalemin temppelin pyhyyksiin pääsemisestä, vaan Jumalan yhteyteen ja omakseen, hänen lapsekseen, tulemisesta.

Siksi Paavali saattaa Efesolaiskirjeen toisessa luvussa kirjoittaa Jeesuksen pelastusteon vaikutuksesta koko ihmiskunnalle: ”Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin.” Ja vähän myöhemmin hän vielä jatkaa: ”Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina.” Sitä totuutta Paavali vielä korostaa neljännen luvun jakeessa 4: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kun myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.

Näin meillä aikaisemmin vailla toivoa eläneillä vierasheimoisilla on nyt sama toivo lopullisesta pelastuksesta kuin juutalaisillakin, sillä me uskomme samaan Herraan Jeesukseen, joka on sovintokuolemallaan avannut meille tien Jumalan yhteyteen, kaikkein pyhimpään.

Palatkaamme vielä pyhän ja kaikkeinpyhimmän erottavaan väliverhoon.

Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja kuvaa Vanhan testamentin välittämää todellisuutta ihmisen kyvyttömyydestä päästä omin avun Jumalan yhteyteen, hän yhä uudelleen muistuttaa siitä, mitä Herran Jeesuksen uhrikuolema ja ylösnousemus nyt merkitsevät meille. Väliverhosta ja muistakin säädöksistä hän kirjoittaa jakeissa Hepr. 9:6–10: ”Näin siis on kaikki järjestetty. Teltan etuhuoneessa käyvät papit päivittäin toimittaessaan jumalanpalvelusta. Mutta teltan toiseen huoneeseen menee ainoastaan ylipappi, ja hänkin vain kerran vuodessa. Hänellä täytyy silloin olla mukanaan verta; hän tuo sitä sovittaakseen sekä omat syntinsä että kansan tahattomat synnit. Näin Pyhä Henki osoittaa, että kaikkeinpyhimpään ei avata pääsyä niin kauan kuin teltan etumainen huone on vielä paikallaan. Tämä kaikki kuvaa nykyistä aikaa: lahjoja ja uhreja kyllä tuodaan, mutta jumalanpalvelukseen osallistuvan omatunto ei niistä puhdistu, ne eivät tee häntä täydelliseksi. Samalla tavoin kuin määräruoat ja määräjuomat ja erilaiset pesut nämäkin menot perustuvat ulkonaisiin säädöksiin ja pätevät ainoastaan siihen asti, kun pysyvä järjestys astuu voimaan.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja muistuttaa näin, että Mooseksen laissa annetut jumalanpalvelussäädökset on alun perinkin tarkoitettu väliaikaisiksi. Niiden tarkoituksena on viitata tulevaan ja pysyvään järjestelyyn, jota ei enää tarvitse muuttaa. Mutta niin kauan kuin väliverho kerubeineen sulkee pääsyn kaikkeinpyhimpään, pysyvä järjestys ei ole astunut voimaan.

Siihen asiaan on kuitenkin tullut muutos. Kirjoittaja selittää sitä havainnollisesti jakeissa Hepr. 9:11–15: ”Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka siis ei kuulu tähän luomakuntaan. Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen. Jos jo pukkien ja härkien veri ja saastuneiden päälle vihmottava hiehon tuhka puhdistaa ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa. Sitä varten Kristus on tullut uuden liiton välittäjäksi, että hänen kuolemansa vapauttaisi kaikki ensimmäisen liiton aikana tapahtuneista rikkomuksista ja että kutsutut niin saisivat heille luvatun iankaikkisen perinnön.

Kun Matteus kuvaa Jeesuksen kuolemaa ristillä, hän kertoo myös pyhän ja kaikkeinpyhimmän välillä riippuvasta väliverhosta jakeissa Matt. 27:51: ”Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti.” Paksu väliverho ei siis revennyt alhaalta ylöspäin, siis ikään kuin ihmiskäsin, vaan ylhäältä alaspäin, Jumalan toiminnan osoituksena. Jeesuksen kuolemassa annettiin uhri, joka kertakaikkisesti poisti muiden uhrien antamisen tarpeen. Nyt pääsy kaikkeinpyhimpään eli Jumalan yhteyteen on avattu kaikille ihmisille. Jeesuksen veri on avannut ihmisille paratiisin suljetut portit. Kerubeja ei enää tarvita porttia vartioimaan ja sulkemaan tietä elämän puulle, sillä synti on sovitettu.

Raamatun suuri pelastussanoma on siinä, että nyt kun Jeesus Kristus on kuollut kaikkien edestä, erottavat rajat ihmisten ja ihmisryhmien välillä ovat murtuneet. Nyt jokainen riippumatta kansallisuudesta yhdistyy yhteen kansaan ja saa täydet kansalaisoikeudet eli pääsee osallisiksi Jumalan ihmiskunnan kanssa solmiman liiton tuomista siunauksista.

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota Paavalin sanoihin ilman Kristusta elävistä ihmisistä: he elävät ”vailla toivoa ja vailla Jumalaa”. Nämä sanat ovat totta edelleenkin. Maailmassa on tälläkin hetkellä tuhansia uskontoja ja uusiakin syntyy jatkuvasti. Ilman sanaa Kristuksesta niiden uskontojen edustajilla ei ole toivoa. Meillä Suomenkaan kristityillä ei ole oikeutta pidättää evankeliumia Kristuksesta vain itsellämme, vaan sen tuomaa toivoa tarvitsevat myös muiden uskontojen edustajat. Vain sanoma Kristuksesta Jeesuksesta voi tuoda ihmiselle syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän pyhän Jumalan yhteydessä.

Tämä Raamatun opetus herättää helposti vastustusta. Nykyään, kun moni tahtoo ajatella, että kaikki uskonnot ovat teitä saman Jumalan luo. Sellaisen inhimillisen ajatuksen Jumalan sana kuitenkin torjuu ehdottomasti. Jumalan luo on vain yksi tie, ja sen tien nimi on Jeesus Kristus. Vain hänellä oli valta voittaa Paholaisen ja kuoleman valta ja saada aikaan sovitus synneistämme.

Kun Paavali sanoi, että Kristusta tuntemattomat ihmiset elävät vailla Jumalaa, hän ei tarkoita sitä, että Jumala olisi jotenkin jättänyt nämä ihmiset oman onnensa nojaan eikä millään tavoin välittäisi heistä. Sen sijaan kysymys on siitä, että me ihmiset elämme luonnostamme ilman oikeaa suhdetta Jumalaan, eikä sitä asiaintilaa pysty korjaamaan muu kuin turvautuminen uskossa niihin lupauksiin, jotka Isä Jumala on meille Poikaansa Jeesukseen Kristukseen liittyen antanut.

Elämä ilman yhteyttä Jumalaan tarkoittaa hengellistä kuolemaa. Siitä vankeudesta ihminen ei voi itse itseään vapauttaa. Kuollut ei voi herättää itseään eloon. Se on meidän ihmisten osa, ja kauhea se osa olisikin, jollei Jumala olisi toiminut. Vain hän voi herättää hengellisesti kuolleita eloon. Vain hän saattoi avata tien syntisille ihmiselle kaikkein pyhimpään. Ja sen hän teki rakkaudesta meitä luotuja kohtaan. Siksi nyt on evankeliumin suloisen uutisen levittämisen aika.


Puheen voi myös kuunnella Kylväjän sivuilta.