lauantai 28. heinäkuuta 2018

Juha Vähäsarja: Armon lähteellä

Suomen Raamattuopiston rehtorin, Kylväjän hallituksen jäsenen Juha Vähäsarjan puhe Lähetyksen kesäpäivillä 16.6.2018:

Juha Vähäsarja Lähetyksen kesäpäivillä 16.6.2018. Kuva: Johannes Haataja.


"Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat ihmeissään ja kysyivät: 'Kuka sitten voi pelastua?' Jeesus katsoi heihin ja sanoi: 'Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista'. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä." (Matt. 19:25–26, 30)


Nuorena miehenä elin vaikeaa aikaa. Oli ollut ahdasta jo pidempään, sielunmaisema värittynyt kestävän harmaaksi. Istuin Espoon vanhassa kirkossa jumalanpalveluksessa, tällä kertaa jostain syystä yksin. Laulettiin virsi:

Uskossa heikkoja, auta sä, Jeesus, / turvassa turvaton luonasi on. / Taas olet antanut autuuden päivän, sun sanas vielä on muuttumaton. / Hengelläs virvoita, Jeesus, sä meitä, / ansios vaatteella riisutut peitä.



Pyytämättä ja varoittamatta tutun virren sanat puhuivat kuin olisin kuullut ne ensimmäistä kertaa. Lohdutus laulettiin sydämeen: Ansios vaatteella riisutut peitä! Sanat suorastaan paloivat sieluun, jäivät elämään. Kun minä olen heikko ja väsynyt, saan levätä Kristuksen voimaan peitettynä. Kun olen huono uskova, Jeesuksen ansion vaate riittää. Kun synnit muistuttavat olemassaolollaan, ne kätkeytyvät Jeesuksen haavoihin.


Kun armo tuntuu olevan kateissa, se tunne on vakuuttava. Kun armosta saa taas maistaa pisaran, kaikki on niin itsestään selvää: näinhän se tietysti on. Jeesus on kantanut myös minun kurjat syntini ristille, Jumalan lupaukset ovat varmat, saan olla armon ihmeestä Jumalan lapsi. Jumalan silmin tällaista vaihtelua ei tietenkään ole. Lapsi on lapsi, oli sää mikä tahansa. Vastaanottajassa tahtoo vain olla niin paljon häiriötekijöitä.


Myös opetuslapset kyselivät Jeesukselta – hämmentyneinä hänen puheistaan rikkaalle nuorukaiselle –että kuka voi pelastua? Jos edes rikkauden siunauksen saanut ei pääse perille myymättä omaisuuttaan, irtautumatta siitä, mihin hänen sydämensä oli kiintynyt, niin miten sitten muut. Jeesus vastasi opetuslasten hämmennykseen: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.” (j. 26)


Luterilaisen armonkäsityksen löytänyt saarnaaja William Uotinen kuvasi osuvasti: ”Ihminen on parantumattomasti mieltynyt siihen ajatukseen, että voisi tehdä jotain pelastuksensa eteen.” Parantumattomasti! Siksi me mittaamme siunausta näkyvällä tavaralla tai ihmisen ominaisuuksilla. Siksi me eksymme toistuvasti kaupankäyntiin Jumalan kanssa pelastuksen perusteista ja sairauden ja terveyden kysymyksissä. Siksi me pyrimme pyhiksi toisten silmissä ja välillä myös itsemme ja Jumalan. Olemme syvästi, parantumattomasti mieltyneet itsemme auttamiseen ja pelastamiseen, koska meidät on opetettu siihen pienestä pitäen: saan, kun annan. Onnistun, kun kovasti yritän. Ja mehän yritämme. Olla kunnon ihmisiä ja kunnon kristittyjä ja ansaita maat ja taivaat.


Pelastuksen kysymyksissä Jumalan valtakunta on vain niin toisenlainen. Oleellista ei ole se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii tai saavuttaa, vaan se, että Jumala armahtaa. (Room. 9:16) Jumalan valtakunnan todellisuudessa rakkaus ei ole siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. (1. Joh. 4:10) Siksi me tahdomme palvella. Siksi me tahdomme rakastaa sanoin ja käteen töin. Siksi me seuraamme Herramme kutsua ja lähdemme lähelle ja kauas, tuodaksemme evankeliumin tarjolle tarvitsevalle.  


En ole ollut pidempään lähetyskentällä, mutta lähetyselämää läheltä seuranneena olen oppinut yhden asian. Sen, kuinka tärkeää on, että Jumalan armoa, elämää, johdatusta tai siunausta ei mitata minkään näkyvän mukaan, vaan kutsujan kutsun mukaan. Vain siten voidaan kestää myrskyjen saapuessa, ollaan sitten kentällä tai kotimaassa. Mieleen on jäänyt lähtemättömästi tapahtuma Itä-Afrikasta. Kohtuullisen suuri joukko, noin parikymmentä henkeä, oli koolla maaseudulla sijaitsevassa pienessä kylässä, kirkon johtajan kotona. Oli lähetystyöntekijöitä, pappeja ja meitä muita lähetysjärjestöjen edustajia. Syötiin ja seurusteltiin. Joukossa oli myös suomalainen lähetti, joka kertoi käyneensä elämäntyönsä äärellä läheisessä koulutuskeskuksessa. Tilanne jäi mieleen, koska raavas mies siinä pihalla itkien kertoi kaiken hänen rakkaudella ja vaivalla ja vuosien työllä rakentamansa tuhoutuneen. Hän oli ollut joitain vuosia Suomessa ja sinä aikana kaikki oli muuttunut. Oliko työ siis ollut turhaa? Mitä järkeä tai Jumalan siunausta voi nähdä tällaisessa tuhossa?


Mutta siunausta ei ole käsketty arvioimaan ihmisen silmin. Meidät on kutsuttu viemään sanaa, pitämään sitä esillä, ei mittailemaan sadon suuruutta tai hedelmän runsautta. Vastuu on kutsujan ja kaiken tarkoitus on hänellä varmasti tiedossa. Kaikki selviää kerran, sitä ennen näemme vain vähän ja vielä useammin emme mitään. Jumalan kutsuun, johdatukseen ja siunaukseen liittyen on varmaa vain se, että kristittynä me kuljemme aina tietä, joita Jeesus on kulkenut edeltä ja jonka hän on itse meille valmistanut. Me emme kulje ja toivo, että Herramme armollisesti tulisi perässä, minne menemmekin. Ei, vaan me menemme sinne, minne Jeesus on kulkenut edeltä ja valmistanut tien. Jokainen mutka, jokainen mäki ja jokainen polku on edeltä kuljettu. Jokainen maisema edeltä katsottu. Meidän tehtävämme on vain mennä sinne, missä Herramme jo on. Eikä sillä tiellä tunneta sattumia eikä tarvitse jossitella. “Heidän edellään kulkee tien aukaisija, he raivaavat tiensä, murtautuvat portista ja lähtevät. Heidän kuninkaansa kulkee edellä, Herra johtaa heitä.” (Miik. 2:13)


Tämä raamatunlause oli minulle aikanaan vapauttava Jumalan vastaus, kun jouduin kipeästi kysymään rankan työhön liittyneen elämänkokemuksen mieltä. Se tuntui lähes kohtuuttomalta. Sen seurauksena luulin oman tehtäväni evankeliumin työssä olevan oikeasti ohi. Outo vakuuttuneisuus kaikkein tärkeimmän päättymisestä. Elämä varmaankin jatkuisi, mutta oma tehtävä olisi jo nähty.  


Näiden tuntojen keskellä Jumala antoi juuri mainitun kohdan toimia vapauttavana sanana ja se toi mukanaan rauhan. Ymmärsin: Herra kulki edellä ja johdatti sellaiseen tehtävään, mihin en olisi koskaan mennyt, jos olisin tiennyt. Hän piti siinä kiinni ajan, jonka katsoi sopivaksi. Hän raivasi jälleen tien eteenpäin, uuteen, kulkien matkan edeltä. En saanut vastausta siihen, miksi kaikki oli tapahtunut. Mutta riitti, että kykenin uskomaan sen olleen sittenkin Jumalan hyvä tarkoitus. Kaikella on mielensä, vaikka kaikkea en ymmärrä enkä näe. Miksi pitäisikään? Eihän se lopulta minulle edes kuulu. Minut on käsketty seuraamaan, ei ymmärtämään jokaista mutkaa ja matkaa.


Monen kristityn yhteistä kokemusta on se, että Jumala riisuu omasta voimasta ja sallii uskonnollisten rakennelmiemme sortua siksi, että Jeesus voisi olla meille entistä läheisempi. Kun Lähi-idän paimenilla oli laumassa villi lammas, niin paimen saattoi joskus murtaa lampaan jalan. Sitten hän sitoi sen ja nosti lampaan harteilleen. Hän kantoi sitä harteillaan niin kauan, että lammas saattoi jälleen itse kävellä omin jaloin. Sen jälkeen villi lammas pysytteli paimenen lähellä. Se huolehti, ettei joutunut tästä liian kauas. Se ei lähtenyt näkömatkaa kauemmas paimenestaan.


Ehkä nyt erityisesti sinua, joka koet tarvitsevasi vakuutusta siitä, että armo riittää ja Kristuksen työ ristillä koskee myös sinua, tahdon rohkaista koetellun kristityn sanoilla. Thomas Wilcox kirjoittaa Kalliissa Hunajan Pisarassa:   


Yhtä vähän kuin voit estää aurinkoa nousemasta, yhtä vähän voi estää Kristusta, vanhurskauden aurinkoa, koittamasta. (Mal. 4: 2) Älä käännä hetkeksikään katsettasi pois Kristuksesta. Älä katsele syntiä, vaan katso ensin Kristusta. Ellet syntejäsi murehtiessasi näe Kristusta, lopeta murehtimisesi.” (Sak. 12: 10)


Ihmiset puhuvat terveinä ollessaan rohkeasti uskosta; harvat tietävät, mitä usko on. Kristus on Raamatun salaisuus, armo on Kristuksen salaisuus. Usko on ihmeellisin asia maailmassa. Lisää siihen jotain omaasi, ja sinä turmelet sen.


Voit olla varma, sinä arka ja koeteltu kristitty: ”Armo kuuluu sulle juuri, /  sulle raukka kurjinkin.  / Vaikka rintaas tuska suuri  / kalvaa liekein polttavin. / Kaikkein synnit Jeesus kantoi  /  kaikkein tähden itsens' antoi /  ristiin, kärsimyksihin.” (VK 80:5) Aamen.


Puhe on myös kuunneltavissa osoitteessa www.kylvaja.fi/lahetyksen-kesapaivat/puheita.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostamme asiallisia kommentteja ja asiallista keskustelua.
Kommentit tulevat näkyviin tarkistuksen jälkeen :)