tiistai 3. heinäkuuta 2018

Jukka Norvanto: Kaikkein pyhin

Raamattuopetus Lähetyksen kesäpäivillä Kauniaisissa 15.6.2018 klo 18.00

Kaikkein pyhin

Lähetyksen kesäpäivien ohjelmassa on tämän raamattuopetuksen aiheeksi merkitty sanat ”Kaikkein pyhin”. Lähtökohdaksi aiheen pohtimiselle on annettu kuusi jaetta Efesolaiskirjeen toisesta luvusta. Onkin hyvä lukea jakeet aluksi Ef. 2:13–18:

Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina.

Ehkä huomasit, että jakeissa oli läheinen yhteys tämän vuotisten Lähetyksen kesäpäivien yleisteemaan: ”Lähde lähemmäs”. Paavalihan kirjoitti siitä, että Jumalamme on Jeesuksen veressä tuonut lähelle hänestä kaukana olleet ihmiset. Paavali totesi myös, että Jumala on tullut julistamaan rauhaa sekä niille, jotka olivat kaukana että niille, jotka olivat lähellä. Mutta miten nämä jakeet liittyvät raamattuopetuksen aiheeseen, joka on Kaikkein pyhin?

Eikö lukemissani jakeissa pääpaino ollut kuitenkin siinä, että kahden ihmisryhmän välillä ollut vihollisuuden muuri on hajotettu? Sen seurauksena nyt niin kaukana kuin lähellä olleille on avattu pääsy yhden ja saman Isän luo Pyhän Hengen johdattamina?

Me ymmärrämme, että Paavali puhuu tässä juutalaisista ja meistä pakanakansoihin kuuluvista ihmisistä. Ja toki ymmärrämme senkin, että Lähetyksen kesäpäivillä on tarpeellista muistuttaa meitä kaikkia lähetystehtävästämme. Toisin sanoen siitä meille uskotusta tehtävästä, että evankeliumi tulee julistaa sekä Paavalia lähinnä olleille juutalaisille että kaikkein kaukaisimpien kansojen keskuuteen. Sillä tässä maailmassa ei ole annettu kuin yksi nimi, jossa ihmiset voivat pelastua. Vain usko Herraan Jeesukseen tuo pelastuksen. Siitä totuudesta ei nykyään tosiaankaan kerrota riittävän usein. Mutta miten tämä kaikki liittyy Kaikkein pyhimpään?

Vastausta lähdemme tällä kertaa hakemaan antiikin aikaakin kauempaa menneisyydestä. Sitä varten meidän on aluksi tutustuttava kerubeihin. Kaikkein pyhin ja kerubit näet liittyvät näet läheisesti yhteen.

Avaamme siis Raamatun kolmannen luvun päätösjakeiden kohdalta. Tuo ihmisen lankeemuksesta kertova luku päättyy lohduttomalta näyttävään viestiin: ”Sitten Herra Jumala sanoi: ‘Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!’ Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä” (1. Moos. 3:22–24).

Paratiisista karkotuksesta lähtien ihmiskunta on elänyt ikään kuin Eedenistä itään. Ihminen elää siis nykyäänkin ulkopuolella sen kodiksi tarkoitetun paratiisin, jonka asujaksi Jumala alun perin tarkoitti ihmisen.

Paratiisin ulkopuolella asuessamme koemme aika ajoin kovaa kaipausta päästä takaisin todelliseen kotiin. Se kaipaus voi tulla esiin haluna kokea uudelleen lapsuuden kodin tunnelma, lapsuuden joulu, kesäloman alku Suvivirren laulamisen jälkeen tai vaikkapa rakkaan ystävän kohtaamisen muisteluna. Mutta jos kaipaava ihminen palaa lapsuuden maisemiin toivoen pääsevänsä jälleen osalliseksi samasta tunnelmasta, hän pettyy, kun ei voikaan enää kokea samaa tunnelmaa. Ehkäpä hän voi kuitenkin alkaa aavistella, että sekä alkuperäinen lapsuuden kokemus että halu kokemuksen toistamiseen ovat viittauksia johonkin sellaiseen todellisuuteen, joka on pysyvämpää ja myös todellisempaa kuin mitä tässä maailmassa voidaan kokea. Se on lopultakin luodun kaipausta rikkumattomaan yhteyteen Luojansa kanssa, siihen yhteyteen, jota ihminen sai kokea paratiisissa ennen kuin joutui karkotetuksi sieltä.

Raamatun kolmannesta luvusta paljastuu, että ihminen oli karkotettava paratiisista syntiin lankeamisen vuoksi. Langenneena hänen ei voitu enää antaa syödä elämän puusta, joka olisi pitänyt myös synnistä osalliseksi tulleen ihmisen kuolemattomana. Karkotus ei ole tosin estänyt ihmisiä koettamasta etsiä kaikkia mahdollisia keinoja saavuttaa kuolemattomuus. Ihmisen on edelleenkin usein vaikea hyväksyä sitä, että tästä elämästä on jossain vaiheessa erottava ja painuttava vähitellen unohduksiin. Voi kuitenkin vain aavistella, millaiseen sekasortoon maailma olisi joutunut, jos yksikään pahuudesta osalliseksi tullut ihminen ei voisi kuolla. Siksi paratiisista karkottaminenkin oli lopulta Jumalan armon osoitusta langenneelle ihmiselle. Aadam ja Eeva saivat karkotettuna mukaansa myös lohdun, jonka Jumala oli luvannut heille lankeemuksen jälkeen: kerran maailmaan, ihmissuvun edustajaksi syntyisi Eevan jälkeläinen, joka murskaisi käärmeen pään eli Paholaisen vallan. Lankeemuksen seuraukset eivät näin merkitsisi viimeistä sanaa ihmisille.

Raamattu kertoo Jumalan asettaneen paratiisin portille kerubit sekä leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä (1. Moos. 3:24).

Raamatun kolmannen luvun päätösjae on ensimmäinen kerta, kun sen sivuilla mainitaan kerubit. Myöhemmin kerubeista puhutaan useassakin sen kirjoista. Sanamääräisesti eniten kerubeista kerrotaan Hesekielin kirjassa. Siinä Babylonian pakkosiirtolaisuuteen karkotettu Hesekiel näkee näyssä nelikasvoisia kerubeja, jotka kannattelevat Jumalan valtaistuinta. Myös kirjan loppuluvuissa, joissa kuvataan temppeliä, kerrotaan, että temppelirankennuksen seiniä oli koristeltu kerubien kuvin.

Myös Psalmin 80, jakeessa kaksi viitataan Jumalan ja kerubien läheisyyteen: ”Kuule meitä, Israelin paimen, sinä, joka lohdutat Joosefin heimoa kuin paimen laumaansa, sinä, jonka istuinta kerubit kannattavat. Ilmesty kirkkaudessasi.

Psalmin 18:7 ja 11 Daavid kertoo Jumalan kuulevan temppeliinsä ihmisen avunpyynnön ja lentävän kerubi ratsunaan rukoilevan ihmisen avuksi.

Daavid liitti Psalmissa toisiinsa temppelin ja kerubit. Hän on epäilemättä saanut tämän ajatuksen pyhäkköteltan koristuksista ja myös sen kaikkein pyhimmässä säilytetystä liitonarkusta, jonka kannen päällä oli kaksi kerubia. Kerubit mainitaankin Raamatussa paratiisin karkottamisen jälkeen seuraavan kerran Toisessa Mooseksen kirjassa juuri siinä yhteydessä, jossa annetaan ohjeita jumalanpalveluselämän keskukseksi tulevan telttamajan eli pyhäkköteltan valmistamisesta.

Pyhäkköteltta ja myöhemmin temppeli koostuivat kolmesta osasta: esipihasta, pyhästä ja kaikkein pyhimmästä, jonne vain ylipappi sai mennä ja hänkin vain yhtenä päivänä vuodessa eli syksyyn sijoittuvana suurena sovituspäivänä. Kaikkein pyhimmässä oli liitonarkku, jonka kultaiselle kannelle oli pystytettävä kaksi kultaista, toisiaan vastatusten seisovaa kerubia, jotka ikään kuin kannattelivat Jumalan näkymätöntä valtaistuinta. Itse arkussa oli säilytettävä mannaa sisältävä kultainen astia, Aaronin lehteen puhjennut sauva sekä laintaulut, joissa oli Mooseksen Jumalalta saadut 10 käskyä. Jumala puhui Moosekselle näiden kultaisen liitonarkun päälle asetettujen kultaisten kerubien välistä.

Näin yhä uudelleen Raamatun sivuilta käy ilmi, että kerubit kertovat Jumalan läsnäolosta. Kun Raamatussa puhutaan kerubeista, kerrotaan Jumalan olevan läsnä. Kaikkein olennaisinta oli, että kerubit olivat myös paikassa, jossa tapahtui syntien sovitus.

Ylipapin oli näet suurena sovituspäivänä pirskotettava liitonarkun kultaiselle kannelle ihmisten syntien vuoksi uhratun vuohipukin verta. Tuo päivä oli siis ainoa, jolloin kukaan ihminen ylipäätään sai mennä pyhän ja kaikkeinpyhimmän välille ripustetun väliverhon taakse kaikkein pyhimpään.

Koska syntiuhrieläimen verta oli pirskotettava liitonarkun päälle, sen kultaisesta kannesta käytetään myös nimitystä syntien sovituspaikka (ks. Hepr. 9:1–5). Syntien sovituspaikka sijaitsi siis kerubien välissä. Näin Jumala alkoi opettaa Israelin kansalle, että voidakseen saada syntinsä anteeksi ihminen tarvitsi sijaisuhrin. Sen lisäksi kansa sai joka vuosi suurena sovituspäivänä muistutuksen paratiisin tietä vartioivista kerubeista. Tietä ikuiseen elämään vartioivat kerubit, ja jos joku tahtoi päästä elämän puun luo, hänen oli saatava syntinsä sovitetuiksi. Sitä varten ylipapin oli tuotava ihmisten puolesta, heidän sijaisenaan uhratun teuraseläimen verta kerubien väliin.

Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja pohtii Israelin kansalle säädettyjä rituaalilakeja, hän yhä uudelleen selittää niiden olevan ennakkokuvaa lopullisesta ja kertakaikkisesta sovituksesta, jonka Jumala on valmistanut koko maailmalle. Sen mukaisesti Paavali samasta asiasta puhuessaan kutsuu Jeesusta kreikankielisessä tekstissään liitonarkun kanneksi jakeessa Room. 3:25. Jakeen alku on vuoden 1992 kirkkoraamatussa muotoiltu näin: ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.

Näin Paavali Jeesuksen sovintokuolemaa kuvatessaan käyttää hänestä ilmaisua sovitusuhri. Kreikankielisessä alkutekstissä käytetään tässä yhteydessä sanaa hilasteerion, jolla tarkoitetaan liitonarkun täysikultaista kantta. Vuoden 1938 käännöksessä kantta kutsutaan armoistuimeksi. Apostoli siis oikeastaan järjenvastaisesti sanoo, että Jumala on asettanut Poikansa täksi kultaiseksi kanneksi. Kuten edellä on käynyt ilmi, lain taulut sisältäneen liitonarkun kansi oli Israelin kansalle kaikkein tärkein osa koko pyhäkkötelttaa ja jumalanpalveluselämää. Sen päälle pirskotettu syntiuhrin veri toi suurena sovintopäivänä syntien sovituksen koko kansalle. Siihen ikään kuin huipentuivat kaikki vuosittain annettavat uhrit ja erityisesti syntiuhrit. Siksi liitonarkun kannesta tuli syntien sovituksen symboli, näkyvä merkki.

Arkun kultainen kansi valmisti Israelin kansaa ottamaan vastaan sen täydellisen sovituksen, jonka ”täysikultainen” eli täydellisen synnitön Jeesus Kristus on valmistanut. Aikanaan Jeesuksen päälle sälytettiin koko maailman synnit. Näin hän sai aikaan sovituksen, joka sulkee piiriinsä kaikki maailman ihmiset. Sen sovituksen saa jokainen ottaa uskolla vastaan.

Telttamajan ulkopuolella oli esipiha ja itse pyhäkköteltassa oli kaksi osaa: pyhä ja kaikkeinpyhin. Ne oli erotettava toisistaan väliverhon avulla, joka oli koristeltava kerubinkuvin (2. Moos. 26:31). Niinpä pappi, jonka tehtäviin kuului tulla päivittäin suitsuttamaan rukouksen merkiksi kaikkeinpyhimmän ja pyhän välillä riippuvan väliverhon eteen, saattoi verhoa katsellessaan nähdä siihen ommellut kerubien kuvat. Näin kerubit olivat hänelle ja tietenkin koko kansalle jatkuvana muistutuksena ihmisen lankeemuksesta ja siitä, että paratiisin porttia vartioivat taivaalliset mahdit, joita ei ihmisvoimin voida ohittaa.

Palatkaamme nyt tälle raamattuopetukselle valittuihin jakeisiin Efesolaiskirjeen toisesta luvusta. Valittu kohta alkaa oudosti. Siinähän ensimmäinen sana on ”mutta”. Eihän kukaan normaalisti aloita keskustelua sillä sanalla. Tavallisesti sanotaan jotain sitä ennen, kuten esim. ”Eilen oli kaunis ilma, mutta tänään saattaa sataa vettä.” Tai joku kesäpäiville tullut voi sanoa: ”Kun tulin tänne kesäpäiville, luulin että minua olisi vastassa vanha tuttuni, mutta hän tuleekin tänne vasta huomenna.”

Mutta-sana pitää siis tavallisesti sisällään jonkinlaisen vastakohdan edellä sanottuun. Niinpä mutta-sanaa käytettäessä oletuksena on, että kuulija tietää, mitä on edellä sanottu.

Niinpä meidänkin on katsottava, mitä Paavali on edellä kirjoittanut.

Toisen luvun jakeissa 11 ja 12 hän kirjoittaa: ”Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia – niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa.

Paavali kutsuu tässä meitä pakanakansoihin kuuluvia ihmisiä synnyltämme vierasheimoisiksi, siis juutalaiseen kansaan kuulumattomiksi ihmisiksi. Sen jälkeen hän vielä sanoo, että ennen kuin tulimme tuntemaan Herran Jeesuksen Kristuksen olimme osattomia liitoista ja niiden lupauksista ja kaiken lisäksi elimme tässä maailmassa ilman toivoa ja vailla Jumalaa.

Paavali kertoo tässä siitä erosta, joka oli vallinnut pakanakansoihin kuuluvien ja juutalaisten välillä. Hämmentävästi hän sanoo, että me vierasheimoiset elimme vailla toivoa ja Jumalaa. Sen sijaan juutalaiset eivät aivan ilmeisestikään eläneet vailla toivoa ja Jumalaa. Mikä siis erotti juutalaiset ja muihin kansoihin kuuluvat ihmiset toisistaan? Vastaus on tietenkin selvä. Jumala oli valinnut Israelin kansan omaisuuskansakseen ja tehnyt sen kanssa useammankin liiton. Ja liiton ytimessä ovat Jumalan antamat lupaukset, jotka viime kädessä viittasivat ennakolta tulevaan Messiaaseen eli Herraan Jeesukseen.

Niinpä, kun juutalaiseen kansaan kuuluvat ihmiset lukivat VT:n sivuilta Jumalan lupauksia Messiaasta, joka kukistaisi Paholaisen, synnin ja kuoleman vallan, heillä oli toivo. He saattoivat lohduttautua sillä, että joskus tulisi todellinen Auttaja, Pelastaja, tähän synnin ja kuoleman alaiseen maailmaan. He saattoivat siis iloita jo ennakolta tulevasta Vapahtajasta. Mutta sitä toivoa tai tulevan ilon odotusta ei ollut tietenkään niillä kansoilla, jotka eivät tienneet mitään näistä Jumalan lupauksista ja liitoista, jotka sitoivat Jumalaakin.

Pakanoiden ja juutalaisten välillä oli siis vallinnut selvä juopa tai erottava aita.

Tämä näkyi aivan konkreettisestikin Jerusalemin temppelissä. Temppelihän koostui sen esikuvan telttamajan tavoin kolmesta kokonaisuudesta: esipihasta, pyhästä ja kaikkein pyhimmästä. Esipiha oli Paavalin aikana puolestaan jaettu kahteen osaan siten, että sen toista osaa kutsuttiin pakanoiden esipihaksi ja toinen osa oli vastaavasti tarkoitettu vain juutalaisille.

Pakanoiden esipiha sijaitsi uloimpana, ja sinne oli lupa tulla kaikilla halukkailla. Sen sisäpuolella taas oli muurin erottama temppelialue, jonne oli muilta kuin juutalaisilta pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Varsinaisen temppelialueen uloin osa oli naisten esipiha, seuraava miesten. Sitä pidemmälle, uhrialttarin luo ja ns. pyhään saivat mennä ainoastaan papit, ja kaikkein pyhimpään sai, niin kuin edellä totesin, mennä vain ylipappi ja hänkin vain yhtenä päivänä vuodessa, suurena sovintopäivänä. Se, ettei pyhään saapunut pappi olisi vahingossakaan mennyt kaikkein pyhimpään, oli estetty siten, näiden kahden huoneen väliin oli ripustettu kerubin kuvin koristeltu paksu väliverho. 

Pakanoiden esipihalla sijaitsivat rahanvaihtajien pöydät, ja sieltä saattoi ostaa myös uhriksi tarkoitettuja kyyhkysiä. Epäilemättä Paavalin aikaan pakanoiden esipihalla kävi aikamoinen vilske, kun kaukaisistakin maista tulleet ihmiset tulivat ihastelemaan sinne mahtavaa Herodeksen temppeliä. Sinne pääsivät siis kaikki. Mutta siitä eteenpäin eli lähemmäs uhrialttaria, pyhää ja kaikkein pyhintä saivat mennä vain juutalaiset.

Arkeologit ovat aikoinaan löytäneet Jerusalemin kaivauksissa kreikankielisen kyltin, joka oli kiinnitetty pakanoiden esipihan ja vain juutalaisille tarkoitetun portin yläpuolelle. Siinä luki, että pääsy muille kuin juutalaisille on kuoleman uhalla kielletty. Toisin sanoen juutalaiseen kansaan kuulumaton on itse syypää kuolemaansa, jos varoituksesta huolimatta menee portista sisään. Varoituskilpeä säilytetään nykyään Istanbulin arkeologisessa museossa.

Kilvessä lukee suomennokseni mukaan näin: Yksikään muukalainen ei saa mennä temppeliä ympäröivän kaiteen sisäpuolelle. Jokainen kiinni saatu, on itse vastuussa kuolemastaan, joka (teosta) seuraa.

Apostolien teoista muistanet tapauksen, jossa Paavalin luultiin tuoneen temppeliin pakanakansoihin kuuluvat Trofimoksen. Luukas kirjoittaa jakeissa Ap.t. 21:27–31: ”Juuri kun seitsemän päivän määräaika oli päättymässä, Aasian maakunnasta tulleet juutalaiset näkivät Paavalin temppelissä. He yllyttivät väkijoukkoa mukaansa, kävivät käsiksi Paavaliin  ja huusivat: "Israelilaiset, tulkaa auttamaan! Tässä on se mies, joka kaikkialla levittää oppiaan ja puhuu meidän kansaamme ja lakiamme ja tätä paikkaa vastaan. Nyt hän on jopa tuonut kreikkalaisia temppeliin ja saastuttanut tämän pyhän paikan."  He näet olivat vähän aikaisemmin nähneet efesolaisen Trofimoksen kaupungilla Paavalin seurassa ja luulivat Paavalin tuoneen hänet temppeliin. Koko kaupunki joutui kuohuksiin, ja ihmisiä virtasi paikalle joka puolelta. Väkijoukko ryntäsi Paavalin kimppuun, hänet raastettiin ulos temppelistä, ja temppelin portit lyötiin hänen takanaan kiinni.  Väkijoukko olisi tappanut Paavalin, mutta silloin roomalaisen sotaväenosaston komentaja sai tiedon, että koko Jerusalem kuohui.

Portin yläpuolelle kiinnitetty varoitus ei tosiaankaan ollut leikkiä, vaan totisinta totta.

Ehkäpä tämä edellä kuvaamani Jerusalemin temppeliin liittyvä käytäntö auttaa meitä ymmärtämään, myös jotain siitä, mitä Paavali tarkoittaa puhuessaan Efesolaiskirjeessä kaukana olleiden tulemisesta lähelle. Siihen liittyy olennaisesti edellä esiin nostamani mutta-sana. Jotakin on siis muuttunut. Aikaisemmin kaukana olleille on nyt avautunut aivan uudenlainen reitti tulla lähelle Jumalan pyhyyksiä.

Miten se on tapahtunut? Luetaanpa uudelleen tuo mutta-sanalla alkava 13. jae:

"Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen
veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana
hänestä." (Ef. 2:13)

Edellä kerroin, että Jerusalemin temppelissä oli Paavalin aikana erikseen pakanain esipiha, jonne asti juutalaiseen kansaan kuulumattomilla oli lupa tulla, jos he tahtoivat lähestyä Jumalaa. Mutta sen jälkeen Jumalan pyhyyksiä lähestyvää kohtasi ikään kuin rajapyykki, jonka ylittäminen merkitsisi kuolemanrangaistusta. Nyt Paavali sanoo, että esteet ja rajapyykit ovat poistuneet.

Mikä on saanut sen aikaan? Miksi kuoleman uhka on väistynyt? Mikä muutti tilanteen?

Me toki tiedämme vastauksen? Ja vaikka me tiedämmekin sen, se on silti jatkuvan ihmetyksen ja suuren kiitoksen aihe. Jumalan oli tultava ihmiseksi ja kuoltava rangaistuskuolema meidän puolestamme, jotta meillä olisi pääsy Jumalan yhteyteen eli ikään kuin kerubien vartioitseman paratiisin portin toiselle puolelle. Paavali muotoilee tuon vastauksen alkamalla sen kaiken muuttavalla mutta-sanalla: Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. 

Jeesuksen veri eli Jeesuksen kuolema ristillä ja ylösnousemus on muuttanut tilanteen. Eikä muuttunut tilanne itse asiassa koskenut vain meitä kaukana olleita vierasheimoisia, vaan se koski myös aikaisemmin lähemmäs Jumalan pyhyyksiä päässeitä juutalaisia. Sillä aikaisemmin vain uhreja toimittavat papit pääsivät uhrialttarille ja pyhään, ja papeistakin ainoastaan koko kansaa edustanut ylipappi sai vain yhtenä päivänä vuodessa mennä väliverhon taakse kaikkein pyhimpään. Mutta nyt Jeesuksen veressä reitti kaikkein pyhimpään on avautunut myös juutalaisille.

Jeesuksessa Kristuksessa kaikki esteet Jumalan lähelle pääsemiseltä ovat poistuneet. Kristuksen veri eli hänen sovintokuolemansa ristillä on avannut meillekin tien pyhyyksiin, Jumalan yhteyteen. Eikä Paavali tässä yhteydessä puhu enää edes Jerusalemin temppelin pyhyyksiin pääsemisestä, vaan Jumalan yhteyteen ja omakseen, hänen lapsekseen, tulemisesta.

Siksi Paavali saattaa Efesolaiskirjeen toisessa luvussa kirjoittaa Jeesuksen pelastusteon vaikutuksesta koko ihmiskunnalle: ”Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin.” Ja vähän myöhemmin hän vielä jatkaa: ”Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina.” Sitä totuutta Paavali vielä korostaa neljännen luvun jakeessa 4: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kun myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.

Näin meillä aikaisemmin vailla toivoa eläneillä vierasheimoisilla on nyt sama toivo lopullisesta pelastuksesta kuin juutalaisillakin, sillä me uskomme samaan Herraan Jeesukseen, joka on sovintokuolemallaan avannut meille tien Jumalan yhteyteen, kaikkein pyhimpään.

Palatkaamme vielä pyhän ja kaikkeinpyhimmän erottavaan väliverhoon.

Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja kuvaa Vanhan testamentin välittämää todellisuutta ihmisen kyvyttömyydestä päästä omin avun Jumalan yhteyteen, hän yhä uudelleen muistuttaa siitä, mitä Herran Jeesuksen uhrikuolema ja ylösnousemus nyt merkitsevät meille. Väliverhosta ja muistakin säädöksistä hän kirjoittaa jakeissa Hepr. 9:6–10: ”Näin siis on kaikki järjestetty. Teltan etuhuoneessa käyvät papit päivittäin toimittaessaan jumalanpalvelusta. Mutta teltan toiseen huoneeseen menee ainoastaan ylipappi, ja hänkin vain kerran vuodessa. Hänellä täytyy silloin olla mukanaan verta; hän tuo sitä sovittaakseen sekä omat syntinsä että kansan tahattomat synnit. Näin Pyhä Henki osoittaa, että kaikkeinpyhimpään ei avata pääsyä niin kauan kuin teltan etumainen huone on vielä paikallaan. Tämä kaikki kuvaa nykyistä aikaa: lahjoja ja uhreja kyllä tuodaan, mutta jumalanpalvelukseen osallistuvan omatunto ei niistä puhdistu, ne eivät tee häntä täydelliseksi. Samalla tavoin kuin määräruoat ja määräjuomat ja erilaiset pesut nämäkin menot perustuvat ulkonaisiin säädöksiin ja pätevät ainoastaan siihen asti, kun pysyvä järjestys astuu voimaan.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja muistuttaa näin, että Mooseksen laissa annetut jumalanpalvelussäädökset on alun perinkin tarkoitettu väliaikaisiksi. Niiden tarkoituksena on viitata tulevaan ja pysyvään järjestelyyn, jota ei enää tarvitse muuttaa. Mutta niin kauan kuin väliverho kerubeineen sulkee pääsyn kaikkeinpyhimpään, pysyvä järjestys ei ole astunut voimaan.

Siihen asiaan on kuitenkin tullut muutos. Kirjoittaja selittää sitä havainnollisesti jakeissa Hepr. 9:11–15: ”Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka siis ei kuulu tähän luomakuntaan. Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen. Jos jo pukkien ja härkien veri ja saastuneiden päälle vihmottava hiehon tuhka puhdistaa ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, kuinka paljon paremmin puhdistaakaan Kristuksen veri! Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa. Sitä varten Kristus on tullut uuden liiton välittäjäksi, että hänen kuolemansa vapauttaisi kaikki ensimmäisen liiton aikana tapahtuneista rikkomuksista ja että kutsutut niin saisivat heille luvatun iankaikkisen perinnön.

Kun Matteus kuvaa Jeesuksen kuolemaa ristillä, hän kertoo myös pyhän ja kaikkeinpyhimmän välillä riippuvasta väliverhosta jakeissa Matt. 27:51: ”Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti.” Paksu väliverho ei siis revennyt alhaalta ylöspäin, siis ikään kuin ihmiskäsin, vaan ylhäältä alaspäin, Jumalan toiminnan osoituksena. Jeesuksen kuolemassa annettiin uhri, joka kertakaikkisesti poisti muiden uhrien antamisen tarpeen. Nyt pääsy kaikkeinpyhimpään eli Jumalan yhteyteen on avattu kaikille ihmisille. Jeesuksen veri on avannut ihmisille paratiisin suljetut portit. Kerubeja ei enää tarvita porttia vartioimaan ja sulkemaan tietä elämän puulle, sillä synti on sovitettu.

Raamatun suuri pelastussanoma on siinä, että nyt kun Jeesus Kristus on kuollut kaikkien edestä, erottavat rajat ihmisten ja ihmisryhmien välillä ovat murtuneet. Nyt jokainen riippumatta kansallisuudesta yhdistyy yhteen kansaan ja saa täydet kansalaisoikeudet eli pääsee osallisiksi Jumalan ihmiskunnan kanssa solmiman liiton tuomista siunauksista.

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota Paavalin sanoihin ilman Kristusta elävistä ihmisistä: he elävät ”vailla toivoa ja vailla Jumalaa”. Nämä sanat ovat totta edelleenkin. Maailmassa on tälläkin hetkellä tuhansia uskontoja ja uusiakin syntyy jatkuvasti. Ilman sanaa Kristuksesta niiden uskontojen edustajilla ei ole toivoa. Meillä Suomenkaan kristityillä ei ole oikeutta pidättää evankeliumia Kristuksesta vain itsellämme, vaan sen tuomaa toivoa tarvitsevat myös muiden uskontojen edustajat. Vain sanoma Kristuksesta Jeesuksesta voi tuoda ihmiselle syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän pyhän Jumalan yhteydessä.

Tämä Raamatun opetus herättää helposti vastustusta. Nykyään, kun moni tahtoo ajatella, että kaikki uskonnot ovat teitä saman Jumalan luo. Sellaisen inhimillisen ajatuksen Jumalan sana kuitenkin torjuu ehdottomasti. Jumalan luo on vain yksi tie, ja sen tien nimi on Jeesus Kristus. Vain hänellä oli valta voittaa Paholaisen ja kuoleman valta ja saada aikaan sovitus synneistämme.

Kun Paavali sanoi, että Kristusta tuntemattomat ihmiset elävät vailla Jumalaa, hän ei tarkoita sitä, että Jumala olisi jotenkin jättänyt nämä ihmiset oman onnensa nojaan eikä millään tavoin välittäisi heistä. Sen sijaan kysymys on siitä, että me ihmiset elämme luonnostamme ilman oikeaa suhdetta Jumalaan, eikä sitä asiaintilaa pysty korjaamaan muu kuin turvautuminen uskossa niihin lupauksiin, jotka Isä Jumala on meille Poikaansa Jeesukseen Kristukseen liittyen antanut.

Elämä ilman yhteyttä Jumalaan tarkoittaa hengellistä kuolemaa. Siitä vankeudesta ihminen ei voi itse itseään vapauttaa. Kuollut ei voi herättää itseään eloon. Se on meidän ihmisten osa, ja kauhea se osa olisikin, jollei Jumala olisi toiminut. Vain hän voi herättää hengellisesti kuolleita eloon. Vain hän saattoi avata tien syntisille ihmiselle kaikkein pyhimpään. Ja sen hän teki rakkaudesta meitä luotuja kohtaan. Siksi nyt on evankeliumin suloisen uutisen levittämisen aika.


Puheen voi myös kuunnella Kylväjän sivuilta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostamme asiallisia kommentteja ja asiallista keskustelua.
Kommentit tulevat näkyviin tarkistuksen jälkeen :)