lauantai 29. syyskuuta 2018

“Kaikki on hyvin” – Marja Eskola 19.4.1940–18.9.2018

Rakas sisaremme Kristuksessa, lähetys-sairaanhoitaja, ”SISTER MARJA” Eskola pääsi pyhien lepoon ja rauhaan 18.9.2018.



Hänen sisarensa Raija oli hänen vierellään kaksi päivää ja yötä. Viimeisen vuoden aikana Marjan voimat olivat vähitellen hiipuneet sydänlihaksen rappeutumisen vuoksi, myös munuaisten toiminta heikkeni. “Ei ole kipuja, mutta en jaksa enää mitään. Kiitos ystävyydestä ja työtoveruudesta”, oli Marjan viimeisiä viestejä. Sisaruksilleen vuoteensa vierellä hän toisteli: “Kaikki on hyvin.” Enkelien saatossa hän sai siirtyä rauhallisesti lepoon odottamaan meidän Herramme ilmestymistä.

Marja oli ”oikea israelilainen”, joka ei vain uskonut, vaan myös eli elämänsä uskonsa mukaisesti. Ystävyytemme ja työtoveruutemme Marjan kanssa alkoi jo 58 vuotta sitten Turun Betelin nuorten raamattupiirissä. Uskoon tulleiden opiskelijoiden kanssa saimme kutsua ihmisiä kaduilta ja sairaaloissa Sanaa kuuntelemaan. Marja julisti: “Ei riitä, että olet saanut Jeesuksen, onko Jeesus saanut sinut?!” Myöhemmin tuo pieni opiskelijaryhmämme organisoitui Turun Ylioppilaslähetykseksi, nykyiseksi OPKOksi. Lähes puolet meistä lähti myöhemmin lähetystyöhön.


Marja ja muutama hänen sairaanhoitajakavereistaan aloitti työnsä Hämeenlinnan sairaalassa. Jatkaessani opintojani opettajainvalmistuslaitoksessa sairaanhoitajaryhmä oli jo kotiutunut Hämeenlinnan Kristillisen Työväenyhdistykseen, missä saimme vastata Raamatun opetuksesta nuorille ja osasta sen kokouksia. Jämsän lähetyskurssin alkajaisissa 1968 ihmettelimme: ”Ai, sinäkin olet täällä! - Sama ryhmä kuin Turussa!” Myös Norjan luterilaisen lähetysliiton NLM:n Fjellhaugin Lähetyskurssilla ja Etiopian Mekane Jeesus kirkon Eteläisen Synodin palveluksessa olimme samaan aikaan.

Marja toimi Etiopian Mekane Yesus -kirkon (EECMY)/NLM klinikoilla Dillassa, Hagere Mariamissa, Sollamossa, Megassa ja hetken Shakkisossa 1977 ennen evakuointiamme. Sollamon klinikalla hän joutui aiheettomasti syytteeseen ”kuolemantuottamuksesta”. Hänet ja työkeskuksen norjalainen johtaja pidätettiin. Yöt ”putkan” verannalla olivat kylmiä. Vasta kun saimme Yirgalemin sairaalasta lääkärin suorittamaan tuberkuloosiin kuolleen naisen ruumiinavauksen, vangit vapautettiin.

Klinikoiden työ oli vastuullista, vaikeita synnytyksiä, vaarallisia tilanteita. Aamuhartauksien lisäksi Marja osallistui evankeliomiskokouksiin aina kun mahdollista.

Kerran lähetyssihteerin lähes jokavuotisilla Etiopian työmatkoillani Marja kysyi: ”Lähdetkö mukaan?” Ajelimme pitkin savanneja Megasta etelään kohti Kenian rajaa pieneen Hododdi-kylään. Siirryimme puolipallon muotoiseen borana-oromokansan ruohomajaan. Saimme kertoa Jeesuksesta. Viimeiseksi pieni sokea borana-vaimo todisti: “Ennen olimme sokeita. Vanhimmat miehet lukivat teurastetun lehmän suolista tulevaisuuttamme – MUTTA NYT – ME NÄEMME!” Jeesus oli antanut heille ‘näön’. Sokean naisen todistuksen jälkeen kolme nuorta borana-miestä nousi nuotion viereltä seisomaan. Nostaen kätensä ylös he sanoivat: “Minä sanoudun irti Saatanasta, kaikista hänen teistään ja teoistaan. Minä tahdon uskoa Jeesukseen”. Evankelistana Marja pystyi myös avaamaan evankeliumin syvää salaisuutta esimerkiksi, kuinka tulemme vanhurskaiksi uskon kautta. Potilaat Suomen sairaaloissa, Etelä-Etiopian klinikoilla ja erityisesti lapset rakastivat hänen hengellisiä laulujaan.


Viimeisen vaativan työjaksonsa Marja toimi Viialan Vanhainkodin johtajana käyttäen kaikki voimansa vanhusten palvelemiseen – myös vapaa- ja eläkeaikoina! Viimeisinä sairaalapäivinä hän ei jaksanut enää vastata puhelimeen, paitsi etiopialaisen ystävänsä puheluun, josta hän oli saanut erityistä rohkaisua. Marjan suuri ilonaihe oli, että hän oli saanut palvella etiopialaisia edellä mainituilla viidellä EECMY:n työalueella.


Marjan viimeiset terveiset: “Kiitos teille ystävyydestä ja työtoveruudesta. Kaikki on hyvin”.


Kiitämme Taivaallista Isäämme Marja Eskolasta, siitä mitä hän oli, ja hänen hyvästä kristityn esimerkistään. Kiitos Jeesus vuosikymmenistä, joiden aikana me ja sinun seurakuntasi saimme Sinun ja Sister Marjan kanssa elää ystävinä ja työtovereina. Marja, silmämme kostuvat, mutta iloitsemme siitä, että säilytit uskosi täällä maan päällä viimeiseen päivään saakka. Kiitos, että Sinä nyt saat katsella Häntä, johon panit jo nuorena ainoan toivosi.

Rakas Vapahtaja, anna armosi niin, että mekin säilyisimme uskossa viimeiseen päiväämme saakka!

Jätämme Marjan rauhallisin mielin Sinun käsiisi. Ole siunattu! Siunattu olkoon Marja Eskolan muisto! Marjan siunaaminen hautaan tapahtuu lokakuussa hänen sisartensa ja muiden lähimpien sukulaisten ollessa läsnä.




Teksti: Urpo Kyyhkynen, Marjan pitkäaikainen lähettitoveri Etiopiassa

Kuva: Hilkka Hares, Marja Dillan klinikalla vuonna 1973 

torstai 27. syyskuuta 2018

Matkalla maidon ja arojen maassa

Kylväjän kotimaantyön johtaja Hanna Lindberg vieraili syyskuun alussa ensimmäistä kertaa Mongoliassa, jossa Kylväjä on toiminut vuodesta 1997 alkaen. Seuraavassa Hanna kertoo tunnelmiaan ja matkakokemuksiaan.






Mongoliassa riittää tavoitettavia ja kohdattavia ihmisiä niin maaseudulla kuin suurkaupunkioloissa. Asukkaita on kolme miljoonaa, joista puolet asuu pääkaupunki Ulaanbaatarissa. Kristittyjä on muutama prosentti väestöstä. Yhteiskunnallinen muutos on ollut ilmeisen valtava sosialismin romahdettua 90-luvulla. Ulaanbaatar on suurkaupunki, jossa historian ja kesken jääneiden rakennustyömaiden rinnalla siluettia täydentää dynaamisen vaikutelman luovat korkeat toimistorakennukset. Mongoliassakin nuoriso elää hyvin erilaisessa maailmassa vanhempiinsa verrattuna. Kaikilla on älypuhelimet, koululaiset flossaavat ja nuoret pukeutuvat trendikkäästi, kuten missä tahansa.
Globaaleista ilmiöistä ilmansaasteet koskettavat myös Ulaanbaataria. Osa ihmisistä muuttaakin talveksi pois kaupungista. Jo alkusyksyllä liikenneruuhkien aiheuttama pakokaasun määrä oli valtava. Kun siihen lisätään lämmityskauden kivihiilikäryt, pahimmillaan savu saattaa estää näkyvyyden kadun toiselle puolelle! Köyhillä jurtta-alueilla vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä jäätävää talvea ajatellen.





Mongolia on viisi kertaa Suomen kokoinen, ja maasta suurin osa on aroa ja maaseutua. Etäisyydet ovat valtavat, ja tiestö huonoa. Matkalla voi törmätä niin kuoppiin kuin lammas-, hevos- ja jakkilaumoihinkin sekä ihailla upeita vuoristomaisemia. Liikenteen ja luonnonkauneuden lisäksi ”vaikutuksen” tekee paikallinen ruoka. Lampaanlihan syöminen yleensä ja niin suuressa määrin kuin sitä on tarjolla, vaatii totuttelua. Toinen haaste ”mongoliaksi” syömisessä ovat kuivatut, happamat maitosnäcksit sekä juhlavieraille tarjottava, prosentteja sisältävä tamman maito, jota paikalliseen tapaan tarjotaan täysi kuppi! Maitotee sen sijaan oli erinomaista ja lampaastakin saa perinteisesti hauduttamalla maukkaan mureaa. Maitotuotteet ovat paikallinen herkku ja kulutustuote. Kylväjän paikallisen kehitysyhteistyöjärjestön kursseilla opetetaan tekemään 30 eri tuotetta maidosta ja annetaan pienyrittäjien tiimeille separaattori, muotteja ynnä muuta välineistöä starttipakettina yritystoiminnan aloittamiseksi. Moni on saanut näin välineet elannonhankintaan. Erityisesti maaseudun yksinhuoltajille tämä on avannut keinon elättää perheensä.





Ylpeänä saattoi seurata FLOM-Mongolian naisten aikaansaannoksia kahdessa kaupungissa. Tsetserlegissä tapasimme kampaajakurssin käyneen yksinhuoltajaäidin vuokratuolinsa ääressä sekä teimme ostoksia uuden ostoskeskuksen liikkeessä, jossa myydään naisryhmän villatuotteita. Torilla tapasimme tekemiään maitotuotteita myyvän naisryhmän, jonka naapurissa oli liikuntavammaisen yksinhuoltajaisän myyntipiste. Ulaanbaatarissa pyörätuoliyhdistyksen naiset tekivät vaikutuksen! Rohkeat rouvat muuttavat asenteita ja käytäntöjä vammaisten oikeuksista ja mahdollisuuksista esimerkiksi äitiyteen. Myös kuurojen urheiluliiton haasteet ja edistysaskeleet kuulostivat samoilta kuin missä tahansa. Tämä on voimaannuttamista!

Vierailimme pyörätuoliyhdistyksen järjestämässä seminaarissa, jossa Suomessa koulutetut tadzikistanilaisnaiset vetivät useamman päivän koulutusta vammaisten naisten terveyshankkeen puitteissa mongolialaisille. Paikalla oli myös kuusi miestä ja käsittelyssä vammaisten oikeuksien ajaminen laajasti esimerkiksi vaikuttamistyön kautta. Venäjänkielinen koulutus tulkattiin mongoliaksi ja viittomakielelle. Konferenssihotellin sisäänkäyntiin rakennettiin samaan aikaan luiskaa pyörätuoleja varten.


Luterilaisen kirkon yhteydessä seurakuntatyö on vakiintunutta. Ulaanbaatarissa Säin Medee-seurakunnan jumalanpalveluksessa heprean aamenta ja hallelujaa lukuun ottamatta kieli oli vieras. Opin, että ’humus’ on mongoliaksi ’ihmiset’ eikä syötävää! Tunnelma oli kotoinen ja välitön. Vieraat otettiin hyvin vastaan ja siunattiin erityisesti lopuksi. Nuorilla ja lapsilla oli vastuullaan musiikin säestys ja kolehdin keruu. Mukana oli paljon lapsia, joille pidettiin saarnan aikana pyhäkoulu.




Ensimmäisiä askelia maassa ja työssä otti Kylväjän lähetti Minna Aro, jonka kanssa oli mahdollisuus kulkea ja kuulla alkuvaiheen tuntoja. Kodin laittaminen oli käynnistänyt asettumisen ja parin viikon maassaolon jälkeen alkoi kielikoulu. Kuurojen urheiluliiton toimistolla Minna sai alkutuntumaa paikalliseen viittomakieleen: se on sen verran erilaista, että siitä tulee toinen uusi kieli opeteltavaksi. Moni asia on uutta ja erilaista, mutta luottavasti Minna aloittelee elämää ja aikanaan työtä Mongoliassa. Hän kiittää kaikkia esirukoilijoita ja tukijoita!





Paluumatkalle lähtiessä maa näytti ja tuntui paljon tutummalta kuin tullessa ja ensisilmäyksellä. Mongolia on ainutlaatuinen kokemus ja ainutlaatuinen esimerkki myös lähetyksen Jumalan toiminnasta. Kommunismin romahdettua maassa ei ollut juuri yhtään kristittyjä, ensimmäinen seurakunta syntyi vuonna 1991. Nyt siellä ylistetään Jumalaa ja kerrotaan evankeliumia sekä rakennetaan ihmisarvoista elämää koko yhteiskunnan parhaaksi.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Jeesus antaa elämän

Kylväjän kehittämispäällikkö Hanna Räsänen kirjoittaa viime pyhäpäivän tekstistä:


Kuva: Hira Khadgi.

Raamatun äärellä tapaamme kahdenlaista elämää ja kuolemaa. 

Ruumiillinen elämä on alkuperältään Jumalan lahja ja aikaansaannos. Ensimmäisistä ihmisistä alkaen elämä on ihme. Samaan aikaan meille kerrotaan, että ruumiillisesti väkevinkin on syntymästään saakka samaan aikaan kuollut. Kuollut hengellisesti. 

Tätä todellisuutta on ensikuulemalta vaikea käsittää. Miten kiltein ja kohteliain ihminen voisi olla hengellisesti kuollut?, ihmettelemme. 

Raamatun mukaan ihminen on luonnostaan kuin pimeässä, vailla yhteyttä Jumalaan (Room. 3:23). Mutta Jumala itse voi ja haluaa sytyttää valonsa ihmisen hengen pimeyteen: 

Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista”, kirjoittaa Paavali Kolossan seurakunnalle ja jatkaa: ”Te olitte kuolleita rikkomustenne vuoksi, mutta Jumala teki teidän eläviksi Kristuksen kanssa” (Kol. 2:12-13). Kaste ja usko herättävät ihmisen eloon hengellisesti. 

Mikä sitten muuttuu, kun ruumiillisesti elossa oleva herää myös hengessään ja on siten kokonaan elossa? Ei mitään ja samaan aikaan kaikki. 

Ihminen jatkaa elämäänsä kuolevaisen ruumiinsa todellisuudessa epäpuhtain vaikuttimin ja samaan aikaan Pyhä Henki tekee työtään hänessä seurakunnan keskellä Raamatun sanan, rukouksen ja sakramenttien kautta. Kun ihminen hakeutuu näiden ikuisten lahjojen vaikutuspiiriin, ihmisen ja elävän Jumalan yhteys alkaa muuttua toistensa tietämisestä toinen toisensa tuntemiseen. Tämä yhteys synnyttää myös tunnon lähetettynä elämisestä: Olen lähetetty antamaan eteenpäin sitä hyvää, mitä itse olen saanut. 

Kuoleman voittanut Kristus Jeesus elää pyhää elämäänsä jokaisen kristityn sisimmässä. Astumalla sisälle meidän sydämemme sisimpään, hän tarjoaa meille mahdollisuuden astua sisälle siihen läheisyyteen, jossa Jeesus itse elää yhdessä Isä Jumalan kanssa. 

Jumala, joka tuntuu ihmisestä olevan etäämmällä kuin kukaan, on tullut kaikkein likimmäksi ottaessaan Jeesuksessa kannettavakseen meidän kuolevaisen ihmisyytemme. Näin Jumala tarjoaa meille läheisyyden, jossa me samanaikaisesti voimme olla eniten oma itsemme ja eniten Jeesuksen antamasta elämästä osallisia. 

Mutta kokonaan elossa olevakin kuolee biologisessa mielessä kerran. Elämästä luopumisen aika tulee jokaiselle vuorollaan. Kivun ja haikeuden keskellä tarjolla on yli ymmärryksen käyvä Kristuksen rauha. Se vakuuttaa, että kuolema ei ole piste vaan taitekohta uudelle ajalle. Ajalle, jolloin ruumiimme on kuollut ja usko muuttunut näkemiseksi. 

Eikä siinä vielä kaikki. Jeesuksen ansiosta meille annetaan kerran myös uusi ylösnousemusruumis, joka ei koskaan kuole. 

Jeesus todella antaa elämän.

Kirjoitus on ilmestynyt aikaisemmin hartauskirjoituksena Länsi-Saimaan sanomissa 13.9.2018.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Luokseen kutsuva musiikki

Mongolian-lähetti, musiikinopettaja Ella Henriksson kirjoittaa:



”Musiikki on aina kutsunut minua luoksensa. Musiikki kutsuu luokseen ja samalla se kutsuu lähemmäs itseä, syvintä olemusta ja sielua. Musiikki on portti tai ikkuna, joka avaa näkökulmia ja kosketuspintoja itseen, omiin tunteisiin, kokemuksiin ja muistoihin. Itse olen kokenut, että musiikki koskettaa minua sanattomasti sellaisella tasolla ja paikassa, joissa sanoilla ei ole enää merkitystä tai tehoa. Samalla tavalla, kun musiikki voi toimia ikkunana omaan itseen, koen, että se on ikkuna ja yhteys Kaikkivaltiaaseen. Onhan hän itse luonut musiikin ja sen kaikki elementit. Hän on asettanut musiikkiin sen salaperäisen voiman, joka liikuttaa meitä. Joskus koen suurinta yhteyttä Jumalan kanssa juuri musiikin välityksellä. 



Ehkä se on jonkinlaista rukousta musiikissa ja yhdessä oloa musiikissa hänen kanssaan. Hetket, kun löytää ja kuulee niin kaunista musiikkia, että se kuulostaa taivaalliselta, ovat minulle erityisiä ja pyhältä tuntuvia hetkiä. Usein vain itken ja ihmettelen kauneutta, jonka saan kokea. Jumala on kauneus. Hän on luonut kaiken hyvän ja kauniin ja on siis näin myös itse läsnä musiikissa.
Toimin seurakunnassamme jumalanpalvelusten yhteislaulujen säestäjänä ja esilaulujana, useimmin musiikkikerhoon osallistuvien nuorten ja seurakuntamme pastorin kanssa. Koska en osaa kieltä vielä niin paljon, että ymmärtäisin kaikki laulujen sanat, jotkin osat lauluista jäävät minulta vielä ymmärtämättä. Olen kuitenkin huomannut sen, että Pyhä Henki on läsnä, kun seurakunta laulaa hengellisiä lauluja ja että Henki koskettaa myös minua, vaikken järjellisesti ymmärrä jokaista laulettua sanaa. Koen vahvasti, että musiikki yhdistää ihmisiä. Kun soittaa ja laulaa yhdessä, jakaa jotain erityistä kanssaihmisen kanssa. Ehkä se liittyy siihen, että laulaessa ja soittaessa paljastaa itsestään sielun salaisuuksia. 



Yhdessä musisoidessa olemme toisen ihmisen kanssa samassa tilassa, samassa rytmissä, samassa melodiassa, samassa ajatuksessa, samassa rukouksessa, samassa ulottuvuudessa, joka on erillään materiaalisesta maailmasta. Seurakuntana olemme yhdessä laulaessa yhtä Jumalan perhettä Jumalan läsnäolossa ja hänen edessään. Tällaiset hetket tuottavat minulle suurinta iloa ja ovat työni helmihetkiä.”



Lisää Ellan ajatuksia luokseen kutsuvasta musiikista ja Ulaanbaatarissa kokoontuvista musiikkikerhoista voit kuulla Lähetysvartissa Radio Deissä 18.9. klo 20. Ohjelma on kuultavissa myös Kylväjän sivuilla www.kylvaja.fi/tule-mukaan/kuuntelemaan/lahetysvartit

perjantai 14. syyskuuta 2018

Saarnaava muumimuki

Työntekijämme kirjoittaa Israelista: 



Kielikoulussa on paljon Amerikasta tulleita juutalaisia, jotka ovat mitä ilmeisimmin varsin uskonnollisia – Yhdysvalloista tuskin kukaan muuttaa Israeliin paremman elintason perässä. Näitä tulokkaita motivoi sionismi ja vahva sitoutuminen juutalaisuuteen. Näin ollen ei ole suurensuuri yllätys, että heille messiaaniset juutalaiset ovat punainen vaate. Israelissa on ihan ok olla (pakana)kristitty, mutta se, että juutalainen lähtee seuraamaan Jeesusta, on suuri pahennuksen aihe. Minä, joka työskentelen messiaanisen liikkeen puolesta, saan toisinaan osani näistä negatiivisista latauksista. Ryhmääni opettaa Amerikasta yksin alijan tehnyt nuori mies, joka kävi tänne tultuaan armeijan ja oli siellä vastuussa nimenomaan uskonnollista asioista. Vaikka kukaan ei ole sanonut mitään suoraan, olen saattanut nähdä jännän välähdyksen hänen silmissään, kun sivutaan työtäni ja messiaanisia.
Sain Suomesta palattuani volultamme ihanan lahjan: kauniin Muumi-mukin. Kaksi mitä-lie-satuolentoa siinä ihastelee aarrettaan. Mukana tulleessa lipukkeessa kerrotaan, että "Tiuhti ja Viuhti ovat kaksi pientä hahmoa, jotka piilottelevat suurta Kuningasrubiinia matkalaukussaan. He ovat kehittäneet oman kielen, jota muiden on vaikea ymmärtää..."

Yllättäen tunsin, että Jumala puhutteli minua tuon mukin kautta! Yritänkö minäkin kätkeä maailman suurimman aarteen, jota minut on kutsuttu tuomaan tänne...? Silloin kun olin ihan keltanokka, enkä tiennyt kaikkea sitä mitä tänä päivänä tiedän, oli paljon helpompaa olla Jeesuksen todistaja! Nyt kielikoulussa tuntui, että kristikunnan 
ruma juutalaisvastainen historia painoi harteillani; halusin vaieta koska häpesin kaikkea sitä, mitä edustan.

Sen havainnon jälkeen häpesin itseäni lähetystyöntekijänä! Mutta kun sydämemme salat paljastuvat, silloin Jumalan mahdollisuudet alkavat. Parannuksenteko ei ole sitä että yritämme enemmän ja paremmin, vaan sitä että huudamme Vapahtajaa apuun. Palasin kouluun parannuksen paikalta – ja huomasin, että olin vapaa olemaan oma itseni!

tiistai 11. syyskuuta 2018

Pohjois-Afrikkalaisen musiikin rytmejä

Työntekijämme Pohjois-Afrikasta kirjoittaa:



Musiikki on itselleni ollut rakasta jo pienestä lähtien. Sen avulla voi ilmaista syviä tunteita ja tuoda iloa omaan ja toisten elämään. Pohjois-Afrikassa musiikki on hyvin erilaista kuin Suomessa, orientaalista, rytmistä. Rummut tuovat lisäenergiaa musiikkiin ja innostavat kuulijaa tanssimaan. Rytmi tulee äidinmaidossa ja jo pienenä lapset ovat uskomattomia tanssijoita. Radiossa soivat laulut käsittelevät monesti rakkautta, tai saavuttamatonta rakkautta. 

Hengelliset laulut koskettavat, sillä niissä jokainen voi omalla kielellään ja tavallaan ylistää Jumalaa. Ne koskettavat, sillä ne nousevat syvältä sydämestä. Jumalan kuviksi luotuina meihin on sisäänrakennettu halu tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Musiikki on yksi tällainen tapa. Toista puhuttelee melodia, toista taas laulun sanat. Tärkeintä ei ole muusikin tyyli, vaan musiikin kohde. Jumalaa voi ylistää virsin, menevämmän musiikin, tai pelkästään instrumenttien avulla. Laulaa voi seisten, istuen, tanssien. Tyyli on vapaa. Myös rukous voi olla sydämen laulua Herralle.  

Kuten Laula Ihmiselle -laulussa lauletaan: "Laula ihmisille ilosta, laula surusta, laula väreistä maailman, laula ihmisille sanoista, laula teoista yhden ainoan Jumalan. Laula heille sodista, laula saduista, laula kivikaduista, laula sydämestäsi kaikki se, laula se, niin kuin Herralle" (J. Kekäle) 

Minkälainen musiikki koskettaa sisintäsi ja saa sydämesi sykkimään? Mikä tuo esille sydämesi syvimmän kaipuun ja monenväriset tunteet? Minkälainen taivas siitä maalautuu? 

Lue lisää musiikista lähetystyössä Kylväjä-lehdestä nro 8-9/18.

torstai 6. syyskuuta 2018

Hevosenpääviulun tarina


Mongolian-lähetti Mika Laiho kertoo mongolialaisen hevosenpääviulun tarinan:



Hevoset ovat aina olleet mongolialaisille tärkeitä. Jopa Mongolian virallisella lentoyhtiöllä on hevonen tunnuksenaan. Hevosenpääviulu onkin siten ymmärrettävästi Mongolian kansallissoitin. Nimensä mukaisesti siinä on koristeena hieno käsinveistetty hevosenpää. Hevosenpääviulun synnystä kerrotaan Mongoliassa tarinaa samaan tapaan kuin meillä Kalevalassa on tarinoita siitä, kuinka kantele on tehty suuresta hauenleuasta.

Hevosenpääviulun syntykertomus on mielenkiintoinen.  Kerran eli jurtassa Mongolian aroilla muuan nuori mies perheensä kanssa paimennellen karjaansa. Yhtenä päivänä perhe lähti pitkän matkan päähän markkinoille ja siellä poika kohtasi kuvankauniin, maailman ihanimman tytön. Poika ihastui tyttöön ikihyviksi ja he viettivät markkinoilla paljon aikaa yhdessä. Kotiinlähdön hetken koittaessa poika ja tyttö lupasivat, että he näkisivät seuraavan kerran heti kun se vain on mahdollista. Onnettomuudeksi tyttö asui kuitenkin ihan eri puolella maata ja he saivat nähdä toisiaan hyvin harvoin. Aina mahdollisuuden tullen he kuitenkin onnistuivat tapaamaan toisiaan, mutta paljon useammin he olisivat halunneet nähdä.

Sitten eräänä keväänä, varsojen syntymisen aikaan poika huomasi, että hänen laumaansa oli tullut uusi ihmeellinen varsa. Kun poika katsoi tarkkaan hän huomasi, että varsan selkään oli alkanut kasvaa siiventyngät. Varsan varttuessa isoksi siitä tuli pojan suosikkihevonen. Iltaisin muiden mentyä nukkumaan ja hiljaisuuden laskeutuessa jurttaan, livahti poika mitään sanomatta jurtan ovesta ulos arolle ja haki laumastaan tämän lentävän hevosen. Hevosen avulla hän pääsi yhdellä ainoalla loikalla tyttönsä luokse. Näin jatkui pitkään ja he olivat hyvin onnellisia.

Sitten eräänä iltana pojan taas mennessä laumansa luokse hän huomasi, että jotain kamalaa oli tapahtunut. Suureksi surukseen hän löysi laitumelta suosikkihevosensa surmattuna. Hänen vanhempansa olivat tappaneet hevosen, koska silloin oli tapana, että vanhemmat valitsevat puolison, ja heillä oli ihan eri tyttö mielessä pojallensa.  Vanhemmat olivat nimittäin huomanneet, että poika katoaa jonnekin iltaisin eikä puhunut mitään ja aamulla pojan hevonen oli ihan hiestä märkä ja väsynyt, niin kuin on poika itsekin.  Kun poika sitten itki ja suri hevosensa vieressä hän sanoi itsekseen: ”Kaksi parasta asiaa minulta on mennyt elämästäni: maailman ihanin tyttö ja kaikkein hienoin hevonen.”  

Poika kuitenkin ymmärsi, että hevonen hänellä oli kuitenkin vielä jäljellä, joten hän otti hevosen pään itsellensä muistoksi joka tapauksessa. Otettuaan pään poika katsoi hevosen luita, joista alkoikin yhtäkkiä muodostua pään jatkoksi pitkä kaula. Hän otti nekin talteen. Viulun kaikukoppa on ollut alun perin nahkaa, joten poika kietaisi vielä hevosen nahasta kaikukopan viuluunsa. Poika kuitenkin huomasi, että jotain puuttui, sillä ääntä ei lähtenyt vielä ollenkaan. Lopulta poika huomasi hevosen hännän ja leikkasi siitä viuluunsa kielet. Sitten poika soitti kaihoisia lauluja tytöllensä. Viulu soi kahden kielensä kautta kaihoisasti ja surumielisesti. 

Näin ovat mongolit siis vuosisatojen ajan soittaneet kaihoisia laulujaan. Vielä tänä päivänä soittimen kielet ovat myös oikeasti hevosen häntäjouhia.

Kurkkaa 7.9. ilmestyvästä uudesta Kylväjä-lehdestä kuvat muidenkin työalueiden paikallisista soittimista.