torstai 6. syyskuuta 2018

Hevosenpääviulun tarina


Mongolian-lähetti Mika Laiho kertoo mongolialaisen hevosenpääviulun tarinan:



Hevoset ovat aina olleet mongolialaisille tärkeitä. Jopa Mongolian virallisella lentoyhtiöllä on hevonen tunnuksenaan. Hevosenpääviulu onkin siten ymmärrettävästi Mongolian kansallissoitin. Nimensä mukaisesti siinä on koristeena hieno käsinveistetty hevosenpää. Hevosenpääviulun synnystä kerrotaan Mongoliassa tarinaa samaan tapaan kuin meillä Kalevalassa on tarinoita siitä, kuinka kantele on tehty suuresta hauenleuasta.

Hevosenpääviulun syntykertomus on mielenkiintoinen.  Kerran eli jurtassa Mongolian aroilla muuan nuori mies perheensä kanssa paimennellen karjaansa. Yhtenä päivänä perhe lähti pitkän matkan päähän markkinoille ja siellä poika kohtasi kuvankauniin, maailman ihanimman tytön. Poika ihastui tyttöön ikihyviksi ja he viettivät markkinoilla paljon aikaa yhdessä. Kotiinlähdön hetken koittaessa poika ja tyttö lupasivat, että he näkisivät seuraavan kerran heti kun se vain on mahdollista. Onnettomuudeksi tyttö asui kuitenkin ihan eri puolella maata ja he saivat nähdä toisiaan hyvin harvoin. Aina mahdollisuuden tullen he kuitenkin onnistuivat tapaamaan toisiaan, mutta paljon useammin he olisivat halunneet nähdä.

Sitten eräänä keväänä, varsojen syntymisen aikaan poika huomasi, että hänen laumaansa oli tullut uusi ihmeellinen varsa. Kun poika katsoi tarkkaan hän huomasi, että varsan selkään oli alkanut kasvaa siiventyngät. Varsan varttuessa isoksi siitä tuli pojan suosikkihevonen. Iltaisin muiden mentyä nukkumaan ja hiljaisuuden laskeutuessa jurttaan, livahti poika mitään sanomatta jurtan ovesta ulos arolle ja haki laumastaan tämän lentävän hevosen. Hevosen avulla hän pääsi yhdellä ainoalla loikalla tyttönsä luokse. Näin jatkui pitkään ja he olivat hyvin onnellisia.

Sitten eräänä iltana pojan taas mennessä laumansa luokse hän huomasi, että jotain kamalaa oli tapahtunut. Suureksi surukseen hän löysi laitumelta suosikkihevosensa surmattuna. Hänen vanhempansa olivat tappaneet hevosen, koska silloin oli tapana, että vanhemmat valitsevat puolison, ja heillä oli ihan eri tyttö mielessä pojallensa.  Vanhemmat olivat nimittäin huomanneet, että poika katoaa jonnekin iltaisin eikä puhunut mitään ja aamulla pojan hevonen oli ihan hiestä märkä ja väsynyt, niin kuin on poika itsekin.  Kun poika sitten itki ja suri hevosensa vieressä hän sanoi itsekseen: ”Kaksi parasta asiaa minulta on mennyt elämästäni: maailman ihanin tyttö ja kaikkein hienoin hevonen.”  

Poika kuitenkin ymmärsi, että hevonen hänellä oli kuitenkin vielä jäljellä, joten hän otti hevosen pään itsellensä muistoksi joka tapauksessa. Otettuaan pään poika katsoi hevosen luita, joista alkoikin yhtäkkiä muodostua pään jatkoksi pitkä kaula. Hän otti nekin talteen. Viulun kaikukoppa on ollut alun perin nahkaa, joten poika kietaisi vielä hevosen nahasta kaikukopan viuluunsa. Poika kuitenkin huomasi, että jotain puuttui, sillä ääntä ei lähtenyt vielä ollenkaan. Lopulta poika huomasi hevosen hännän ja leikkasi siitä viuluunsa kielet. Sitten poika soitti kaihoisia lauluja tytöllensä. Viulu soi kahden kielensä kautta kaihoisasti ja surumielisesti. 

Näin ovat mongolit siis vuosisatojen ajan soittaneet kaihoisia laulujaan. Vielä tänä päivänä soittimen kielet ovat myös oikeasti hevosen häntäjouhia.

Kurkkaa 7.9. ilmestyvästä uudesta Kylväjä-lehdestä kuvat muidenkin työalueiden paikallisista soittimista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostamme asiallisia kommentteja ja asiallista keskustelua.
Kommentit tulevat näkyviin tarkistuksen jälkeen :)